Lauri Viita: Moreeni

Lauri Viita oli jo saavuttanut tunnustusta runoilijana, kun hän 1950 julkaisi väkevän esikoisromaaninsa, josta on tullut klassikko. Teos on kuvaus teollisuuskaupungin laidalle syntyneestä yhdyskunnasta, joka joutuu kokemaan kansalaissodan järkytykset. Lähietäisyydeltä seurataan sekatyömies Iisakki Niemisen perheen vaiheita. Kokonaisuudessaan Moreeni on mahtava draama kehittyvästä teollisesta yhteiskunnasta, todellinen suomalaisen työläisperheen eepos.

On vanha viisaus, että jos kirjailijan nimi on kirjassa suuremmalla kuin kirjan nimi, myydään silloin ensisijaisesti kirjailijalla - toisin sanottuna kyseessä on sen verran iso nimi, että kaupaksi menee mikä tahansa henkilön julkaisema. Mutta Lauri Viidan Moreenissa päästään jo seuraavalle tasolle: sen lisäksi, että itse teoksen nimi lukee pienellä alanurkassa, suurimman osan kannesta täyttää kasvokuva kirjailijasta. Moreenia on kaupattu vuosien saatossa kyllä toisenlaisillakin kansilla - vaikka tapahtumapaikka Pispalan maisemakuvilla - mutta tämä lienee WSOY:n strategia osoittaa, että teos on tukevasti siellä klassikko-osastolla. Kuten se onkin, katsoi asiaa miltä kannalta tahansa.

Olen siis toisin sanottuna jälleen sivistänyt itseäni yhdellä kotimaisen kirjallisuuden merkkiteoksella. Viidan tuotanto on siitä kiinnostavaa, ettei sitä voi äkkiseltään verrata juuri mihinkään. Vaikka periaatteessa se on vähän niin kuin 50-luvun modernismia ja 50-luvun modernisteja on melkoinen lauma ja mukaan mahtuu kyllä työväenluokasta kirjoittajiakin, niin silti Viita on hieman oma lukunsa. Sen enempää poikkeamatta kirjailijan persoonaan Moreeni on niitä kirjoja, joka on tyyliltään aivan jotakin muuta. Toisenlaisella logiikalla toimivaa, vähintäänkin.

Sekin lienee täysin tunnettu tosiasia, että Moreeni on aika vahvasti avainromaani. Toisin sanottuna sen keskiössä olevan Niemisen perheen hahmot muistuttavat erittäin läheisesti Viidan lapsuudenperhettä, tapahtumat perheen vaiheita ja tapahtumapaikka Viidan lapsuuden Pispalaa. Tapahtumavuodetkin täsmäävät. Joka ikinen yksityiskohta ei ole tietenkään paikoillaan, mutta kieltämättä teoksessa tulee annetuksi melko syvätunnelmainen kuva hahmoista.

Periaatteessa en ihan hirveästi pidä avainromaanin konseptista. Olisi paljon mukavampaa vain lukea romaania ilman, että väliin tunkeutuu mitään "paljonkohan tässäkin on totta" -ajatuksia, joita joutuu avainromaanin kohdalla aktiivisesti torjumaan. Mutta onneksi Moreenin pääroolissa on lopulta - vaikka perhettä teos lähinnä käytännössä kuvaa - työväestön elämäntapa ja Pispalan henkinen perintö. Moreenin tapahtumien aikana Pispala rakentuu halvoista tonttimaista "palikkaleikiksi" ja Tampereen kovien sisällissotataistelujen ja vankileirikokemusten kautta niin uusien alkujen kuin haikeiden loppujen paikaksi.

Takakannen kuvaus "työläisperheen eepoksesta" pitää ihan hyvin paikkansa. Ehkä syynä on sitten vain suppea lukeneisuus, mutta kotimaisen kaunokirjallisuuden klassikoissa ei Viidan ja Toivo Pekkalan teosten lisäksi ihan hirveän montaa kaupunkilaistyöväen kuvausta liene ainakaan tuosta 1900-luvun alkupuolelta - suurin osa tuppaa olemaan maalaistyöväen kuvauksia, kuten vaikkapa Linnalla ja Päätalolla. (Vaikka - tietysti - suomalaisessa kirjallisuudessa on olemassa ihan aidosti ja oikeasti työläiskirjallisuuden virtaus. Mutta siinä mielessä Viita ja Pekkala olivat hieman etuajassa, että kyseinen virtaus sai kunnon vauhdit vasta 70-luvulla.)

Muinaiset Suomen kirjallisuuden kurssin luentomonisteeni luonnehtivat Moreenia "optimistiseksi rakentajaeepokseksi", mikä on kyllä ihan hyvä kiteytys. Teos on itse asiassa yllättävänkin optimistinen ottaen huomioon, että siinä kuvaillaan Niemisen perhettäkin tuntuvasti ruhjonutta sisällissotaa ja pohjimmiltaan varsin kovaa elämää tiukassa luokkayhteiskunnassa. Jotenkin silti lävitse huokuu perheen lämpö, arjen pienet ilot ja surut sekä hahmojen veitikkamainen huumori.

Tyyli lienee sellainen seikka, jota ei voi jättää mainitsematta Viidan kohdalla. Moreenin omalaatuinen tunnelma kutoutuu hyvin pitkälti kielestä ja kerronnan tavasta. Kielellinen leikittely, filosofiset ajatusrakennelmat ja ironian purevatkin pilkahdukset ulottuvat kertojasta hahmojen tajuntaan ja dialogiin saakka. Moreenissa on toisin sanottuna teräväkielisin kertoja, joka on tullut vähään aikaan eteen. Vastaavaa saa lähteä oikein hakemaan - jos nyt ei aivan tarvitse mennä 1500-luvun humanistisatiirikkoihin, niin hieman kauemmas kuitenkin kuin uutuushyllylle.

Ei kai tässä muu auta: pitänee jossakin vaiheessa lukea lisää Viitaa. Kielen taju on hänen tuotannossaan ilmeisesti sen verran vaikuttavaa, että voisin jopa harhailla tavallisten lukutottumusteni ulkopuolelle ja lukea hieman runoutta. Eli Betonimylläri lisättäköön lukulistalle jotakin tulevaa kirjastokertaa varten.

--- 

Lauri Viita 1950/2008: Moreeni

WSOY. Helsinki. 

416s.

Kansi: WSOY:n kuva-arkisto