Veikko Huovinen: Rauhanpiippu

Satiirin säilällä selvää jälkeä

Rauhanpiippu ilmestyi (1956) ennen kuin rauhanaatteesta meillä puhuttiin; Linnan Tuntematon sotilas oli ilmestynyt kaksi vuotta aiemmin. Huovinen on palannut tuotannossaan Rauhanpiipun isoon teemaan silloin tällöin: sota ja sotaan yllyttävät diktaattorit näyttäytyvät groteskeina peilauksina mm. hänen teoksissaan Veitikka ja Joe-setä. 

Maisemanvaihdos sekoitti koko lukulistani näin keskellä kesää. (Ja myös on harmillisestikin syönyt aikaa siltä, että tekisin yhtä perusteellisia lukukokemuksen analyyseja kuin muuten saattaisi irrota.) Huovisen teokseen tarttuminen oli hetken mielijohde, jonka ensisijaisina perusteina olivat takuu laadukkaasta sisällöstä sekä kirjan pieni, näpsäkkä olemus. Olin lukenut edellisen kerran Huovista joskus yläasteella - Havukka-ahon ajattelijan, nimittäin - ja aina välillä oli kutitellut testata uudemman kerran kirjailijaa, joka ei aivan joka osa-alueeltaan uponnut 14-vuotiaana, mutta joka saattaisi hyvinkin upota nyt.

Rauhanpiippu on täyttä satiiria ja yhteiskuntakritiikkiä. Poliittiseksi välttämättömyydeksi usein mielletty sotiminen on hajotettu romaanissa muutamien hahmojen edustamaksi filosofiseksi kamppailuksi - vauhdikkaiden seikkailujen ohella tietysti, onhan teosta luonnehdittu myös pikareskiksi - ja pääosassa ovatkin pasifistiset kysymyksenasettelut, joita tuotetaan paitsi esperantonkielisten hahmojennimien myös todella voimakkaan sotadiskurssin ironisoimisen kautta.

Tämä ironisointi toteutetaan Rauhanpiipussa siten, että teksti haastaa teknisen ja etäännyttävän puheen, jota sodan yhteydessä tavallisesti käytetään. Teoksen kuvaamissa sodissa tapetaan "sotilaiden" tai "yksiköiden" sijaan "puoli miljoonaa isää, sulhasta ja nuorukaista ja otetaan vangiksi kolme kertaa enemmän työmiehiä, toimistoapulaisia, viranhaltijoita, ylioppilaita ja maanviljelijöitä". Teksti myös tuo hyvin voimakkaasti esiin sen, mitä olisi voitu sotaan käytetyillä varoilla tehdä, esimerkiksi rakentaa ja kehittää valtioiden infrastruktuuria mielettömän tuhoamisen sijaan.

Yksi teoksen kysymyksistä on myös, onko sotatekniikka edennyt huolestuttavissa määrin itsetarkoitukselliseen suuntaan. Palveleeko aina vain tuhovoimaisemmaksi jalostettava sotatekniikka todella ihmiskunnan tarpeita, vai onko ihmiskunta tekniikkansa orja. Valmistettuja tuhoaseita ei voi olla käyttämättä, ja uusia - parempia - on tehtävä jatkuvasti. Valtava määrä ihmiskunnan ajasta, varoista ja voimista kuluu entistä tuhoavampaan sotatekniikkaan, jolla pirstotaan loputon määrä koteja ja elämiä. Tekstistä huokuu vastenmielisyys kaikkea sodan glorifiointia vastaan.

Vaikka teoksessa on yhä edelleen ajankohtaisina pysyviä pohdintoja sodan roolista ja luonteesta, on 50-luvulla kirjoitetuksi romaaniksi siinä jonkin verran myös sentyyppistä ajankuvaa, joka nykylukijasta tuntuu vanhentuneelta. Tästä esimerkkinä on naisten ja ei-länsimaisten ihmisten toiseuttava kuvaus, joka ei anna juurikaan toimijuutta, vaan jättää nämä ryhmät lapsenkaltaisiksi käsillä olevaan tilanteeseen reagoijiksi. Sellainen on tietysti ollut kuvaamisen kyseenalaistamaton normi tuolloin, joten positiivista nähdä, että johonkin on noista päivistä edetty.

Melko vastenmielisesti takakannessakin on lainattu käsittämätöntä arvostelusutkausta, jonka mukaan "paljon olisi kuitenkin jo voitettu, jos yksikin nainen lakkaisi Huovisen ansiosta ihailemasta unovormuja tai torvisoittoa". Aivan kuin kyse olisi naissukupuolen kollektiivisesta luonteenheikkoudesta, josta pidättäytymällä maailma paranisi, eikä niinkään koko yhteiskunnan halkovasta, Rauhanpiipun mukaan ongelmallisesta arvopohjasta, joka ihailevan käyttäytymisen tuottaa. Miksei olisi saavutus, etteivät ihmiset ylipäätään ihailisi unovormuja tai torvisoittoa Huovista luettuaan? Kenen mielestä tämä (sotapropagandaankin kuulunut) naisten vastuuttaminen kansakunnan moraalista on ollut erityisen osuva lainaus takakanteen painettavaksi?

Olin aiemmin tiennyt Huovisen olevan pohdiskeleva ja filosofisia kysymyksenasetteluita esittävä kirjoittaja. Nyt tuli sitten nähtyä Huovisesta itselleni yllättävä puoli: hyvin suorasanainen kansallisen narratiivin kyseenalaistaja. Olin jotenkin (kyynisesti) kuvitellut, että paikan kansakunnan hyllyn päältä ansaittaisiin vain sodanaikaisia valtanarratiiveja mukailemalla. Olin ilokseni väärässä. On helppo uskoa, että Rauhanpiippu on saanut aikoinaan 50-luvun Suomessa kipakan vastaanoton.

Rauhanpiippu on edelleen hyvin ajankohtainen, kun joka puolella touhotetaan Suomen satavuotisjuhlista, ja edelleen - Mike Pohjolan osuvin sanoin -  "kuin massa saa avaruuden kaareutumaan, niin talvisota saa Suomen historian kaareutumaan". Mikä on lopulta sodan merkitys kansakunnalle on erinomainen kysymys, jonka pohdintaan Huovisen teos antaa oikein hyviä ja itsenäiseen ajatteluun kannustavia rakennuspalikoita.

---

Veikko Huovinen 1956/2000: Rauhanpiippu
WSOY. Helsinki.
238s.