Aulikki Oksanen: Tykkimiehen syli
"Tykkimiehen syli" on kertomus nuoren naisen kehittymisestä rakkauteen, se on laulu rakkaudesta, joka ei taivu kyynisyyteen. Se on laulu elämästä, rehellinen ja tosi, täynnä lempeätä uhmaa ja itsepintaista toivoa. Se on rehevä ja koskettavan tuore kuva meistä ja ajastamme.Romaani kertoo Laurasta, 60-luvun nuoresta naisesta, hänen varhaisimmasta nuoruudestaan ja nykyisyydestään, hänen suhteestaan ihmisiin, etsiytymisestään ihmisten läheisyyteen."Sillä maailma on visvaisen huurun peittämä, ja jos en hengitä sinusta, niin tukehdun."
Kotimaisten klassikoiden yleissivistykseni etenee hitaasti mutta varmasti, ja se on merkittäviltä osin kierrätyskirjahyllyn ansiota. Oksasen Tykkimiehen syli on ollut lukulistalla sieltä kotimaisen kirjallisuuden ammoiselta kurssilta lähtien, eikä ihan varmasti olisi pitkään aikaan tullut luetuksi, ellei joku olisi jättänyt sitä kierrätyshyllyyn löydettäväkseni. Koska minulla ei nyt ole sattuneesta syystä pääsyä vanhoihin luentomonisteisiini, en osaa taustoittaa teosta sen enempää kuin että se on 60-lukulainen kuvaus vapautuneesta nuoresta naisesta. Hieman samansuuntaista kamaa siis kuin Parraksen Jojo.
Tykkimiehen sylin kerronta koostuu välähdyksenomaisista hetkistä Laura-nimisen tytön elämässä. Aluksi ollaan teini-iässä aikuisuuden ja lapsuuden välillä, sitten jo varhaisaikuisuudessa kipuilemassa erilaisia suhteita ja notkumassa milloin missäkin. Tykkimiehen sylissä kuvaa lähinnä Lauran ihmissuhteita, hänen perheestään tai elämäntilanteestaan ylipäätään saadaan tietää hyvin vähän. Ihmissuhteetkin koostuvat paljolti eritasoisista tuttavista ja sitten ihastuksen tai rakastumisen kohteista ja ajan vietosta heidän kanssaan. Lauran kiinnostuksenkohteet ja päämäärät elämässä kietoutuvat näiden ihmissuhteiden ympärille.
On ollut tietysti kirjallisuudessa hyvin vapauttavaa ja uudenlaista ajattelua, että sosiaalisesti orientoituneet nuoret ja vieläpä naiset ovat saaneet kuvaajia. Ennen 60-lukua ovat tällaiset aiheet olleet kieltämättä kotimaisesta kirjallisuudesta pitkälti poissa; niitä ei varmaankaan kirjallisuusmaailmassa nähty tarpeeksi tärkeiksi tai merkityksellisiksi asioiksi laittaa kansien väliin. 60-luku näki kuitenkin Parraksen ja Oksasen kaltaisten kirjoittajien nousun: nuoret naiset kirjoittivat heille merkittävistä asioista ja omasta näkökulmastaan, usein vieläpä ihannoitua naisen roolia rikkoen.
Nuoren naisen itsen etsinä on Tykkimiehen sylin keskiössä. Teoksen Laura etsii itseään toisen ihmisen kautta, ja tästä ihmissuhteesta muodostuu hänen maailmansa keskipiste. En nyt voi mitään varmaksi sanoa, mutta voisin kuvitella olleen kohauttavaa kuvata nuoren naisen ja keski-ikäisen, varatun miehen suhdetta naisen näkökulmasta. Puhumattakaan siitä, että Laura luontevasti viettää öitä puolituttujen ja tuntemattomien kanssa, eikä näe toiminnassa mitään ristiriitaa rakkaussuhteen kanssa: hän vain toimii fiiliksen mukaan. Laura hyvin konkreettisesti hylkää "hyvän tytön" roolin kyllästyessään kihlaukseensa. Vaikka lopulta rakkauskuvio vanhempaan mieheen päättyykin kaikkea muuta kuin sadunomaisesti, Laura ei poistu näyttämöltä, vaan hakee uutta suuntaa elämälleen. Elämä ei pääty rakkauden päättymiseen.
Nuoren naisen itsen etsinä on Tykkimiehen sylin keskiössä. Teoksen Laura etsii itseään toisen ihmisen kautta, ja tästä ihmissuhteesta muodostuu hänen maailmansa keskipiste. En nyt voi mitään varmaksi sanoa, mutta voisin kuvitella olleen kohauttavaa kuvata nuoren naisen ja keski-ikäisen, varatun miehen suhdetta naisen näkökulmasta. Puhumattakaan siitä, että Laura luontevasti viettää öitä puolituttujen ja tuntemattomien kanssa, eikä näe toiminnassa mitään ristiriitaa rakkaussuhteen kanssa: hän vain toimii fiiliksen mukaan. Laura hyvin konkreettisesti hylkää "hyvän tytön" roolin kyllästyessään kihlaukseensa. Vaikka lopulta rakkauskuvio vanhempaan mieheen päättyykin kaikkea muuta kuin sadunomaisesti, Laura ei poistu näyttämöltä, vaan hakee uutta suuntaa elämälleen. Elämä ei pääty rakkauden päättymiseen.
On oikein kiinnostavaa lukea vuoden -70 takakansitekstiä, jossa teosta luonnehditaan "tuoreeksi kuvaukseksi meistä ja ajastamme". Kun tuosta painoksesta on nyt lähemmäs viisikymmentä vuotta, on ihan jännittävää pohtia, onko teos sitten jäänyt ajastaan jälkeen. Itse sanoisin, että ei. Vastaavia kuvauksia tehdään edelleenkin ja kasvavassa määrin - esimerkkinä vaikkapa norjalainen, huippusuosion saanut Skam-sarja. Siinäkin kuvataan hyvin ihmissuhdepainotteisesti nuoria naisia. Tietyllä tavalla Tykkimiehen syli on edelleen tuore, koska sen kuvaus Lauran sisäisyydestä on hyvin uskottava. Parraksen tapaan Oksanen oli itsekin päähenkilönsä ikäinen kirjoittaessaan teoksensa. (Itse en tosin löytänyt Tykkimiehen sylistä mitään samastumispintaa - kuten en Skamistakaan - mutta teos kyllä kuvaa tunnistettavasti keskivertoa nuorta naista.)
Kuten edellä jo mainitsin, kerronnan tapa on varsin katkonainen ja tunnelmoiva, hetkestä toiseen hypähtelevä. Tekstin kuitenkin tekee paikoin suorastaan kokeilulliseksi se, että hahmojen nimet vain vyörytetään lukijalle ilman, että missään vaiheessa selitetään, keitä he ovat. Joitakin tiedonmuruja on mahdollista saada eri yhteyksissä, mutta usein jokin Lauran tuttava esiintyy vain yhdessä luvussa tai häneen viitataan tyyliin "Mikko käveli minua vastaan tiellä". Lukija ei tietenkään voi tietää, kuka "Mikko" on, mutta Lauralle asia näyttää olevan selkeääkin selkeämpi.
Tavallaan valinta on ajatuksenvirtatyyliä vahvistava, kun Lauraa seurataan usein ensimmäisen persoonan kerronnan kautta. Eihän Lauralla olisi mitään syytä selittää itselleen, keitä hänen tuntemansa ihmiset ovat. Samalla keino kuitenkin vieraannuttaa kirjan maailmasta: minulle kävi ihan rehellisesti siten, että sekoitin hahmot jatkuvasti keskenään, kun yhdestäkään ei jäänyt mitään pysyvää mielikuvaa. Lisäksi Lauran sisäisyys tuntui jotenkin lipsuvan ulottuvilta, kun tekstistä ei aina aivan erottunut, kuinka tärkeä kukin mainittu hahmo hänelle on. Toistuvat hahmot alkoi jo tunnistaa, mutta suurin osa hujahteli vain ohi. Paradoksaalisesti Lauran ajatusten toistaminen työnsi minut lukijana ulos hänen kokemuspiiristään, koska en päässyt käsiksi hänen tietoihinsa, vain hänen tunteisiinsa. Tietysti on mahdollista ja todennäköistäkin, että hahmojen onkin tarkoitus vain vilistä nuoruusaikojen tuttavuuksina. Hahmoja tulee ja menee, kuten Lauran elämässäkin.
Teoksen kansikuva jäi suoraan sanottuna mysteeriksi. Siitä tulee mieleen jonkinlainen nukke, mutta hahmon sukupuolikin jää hyvin epäselväksi, mikä on suoranaisen yllättävää teoksessa, jossa keskitytään nimen omaan naisen kokemukseen maailmasta. Värit ja muodot ovat selkeän 60-lukulaisia, mitä sopii odottaakin. Tietty androgyynius voi tosin olla tätä samaa 60-lukulaista estetiikkaa. Ehkäpä kuvassa on kuin onkin Laura, jota tarkkaillaan aivan valtavan läheltä, kuten teoksessakin. Mikäli analysoidaan katseen suuntaa, vasen kuvaa länsimaisessa kuvakerrontaperinteessä katsetta sisään- tai taaksepäin, omaan itseen. Laura keskittyy omaan olemiseensa ja omiin tunteisiinsa, ja kelluu niissä nuoruuden huolettomassa itsekeskeisyydessä.
Tavallaan valinta on ajatuksenvirtatyyliä vahvistava, kun Lauraa seurataan usein ensimmäisen persoonan kerronnan kautta. Eihän Lauralla olisi mitään syytä selittää itselleen, keitä hänen tuntemansa ihmiset ovat. Samalla keino kuitenkin vieraannuttaa kirjan maailmasta: minulle kävi ihan rehellisesti siten, että sekoitin hahmot jatkuvasti keskenään, kun yhdestäkään ei jäänyt mitään pysyvää mielikuvaa. Lisäksi Lauran sisäisyys tuntui jotenkin lipsuvan ulottuvilta, kun tekstistä ei aina aivan erottunut, kuinka tärkeä kukin mainittu hahmo hänelle on. Toistuvat hahmot alkoi jo tunnistaa, mutta suurin osa hujahteli vain ohi. Paradoksaalisesti Lauran ajatusten toistaminen työnsi minut lukijana ulos hänen kokemuspiiristään, koska en päässyt käsiksi hänen tietoihinsa, vain hänen tunteisiinsa. Tietysti on mahdollista ja todennäköistäkin, että hahmojen onkin tarkoitus vain vilistä nuoruusaikojen tuttavuuksina. Hahmoja tulee ja menee, kuten Lauran elämässäkin.
Teoksen kansikuva jäi suoraan sanottuna mysteeriksi. Siitä tulee mieleen jonkinlainen nukke, mutta hahmon sukupuolikin jää hyvin epäselväksi, mikä on suoranaisen yllättävää teoksessa, jossa keskitytään nimen omaan naisen kokemukseen maailmasta. Värit ja muodot ovat selkeän 60-lukulaisia, mitä sopii odottaakin. Tietty androgyynius voi tosin olla tätä samaa 60-lukulaista estetiikkaa. Ehkäpä kuvassa on kuin onkin Laura, jota tarkkaillaan aivan valtavan läheltä, kuten teoksessakin. Mikäli analysoidaan katseen suuntaa, vasen kuvaa länsimaisessa kuvakerrontaperinteessä katsetta sisään- tai taaksepäin, omaan itseen. Laura keskittyy omaan olemiseensa ja omiin tunteisiinsa, ja kelluu niissä nuoruuden huolettomassa itsekeskeisyydessä.
Tulipa tämäkin klassikko sitten luettua. Se oli tunnelmoivampi ja vähemmän yhteiskunnallinen kuin Parraksen Jojo, johon en edelleenkään osaa olla sitä vertaamatta. Ainakin tältä lukemalta Jojo olisi se, jonka näistä kahdesta suosittelisin lukemaan, mikäli näiden kahden välillä arpoisi - sen sisällöt ovat paitsi selkeämmin kantaaottavia myös kerronnallisesti helpompia. Tykkimiehen syli johdattaa ja jättää ilmaan sen sijaan, että argumentoisi; ei itsessään hyvä tai huono asia, mutta ehdottomasti vaikeampi tartuttava. Teos ei tämän luvun perusteella jää hyllyyni, vaan jatkaa matkaa seuraavia lukijoita pohdituttamaan.
---
Aulikki Oksanen 1968/1970: Tykkimiehen syli
Kirjayhtymä. Helsinki.
174s.
Kommentit
Lähetä kommentti