Johanna Venho: Syntysanat


Kirjailija Hanna Frank saa tarpeekseen pääkaupungin hektisestä elämänmenosta. Hanna on reissunainen, nopeitten lähtöjen mestari. Mutta osaako hän asettua aloilleen?

Hanna alkaa tarkkailla Mesi Kivelää, naapurissaan asuvaa kolmen lapsen leskiäitiä. Mesi on tullut käännekohtaan elämässään ja Hannan kirjoittama tarina Venetsiasta sysää muutoksen liikkeelle. Hanna alkaa tutkia pappilan menneisyyttä ja Mesin ensirakkauden Aarnin kohtaloa. Mesi saa huomata, että jos tahtoo tarinasta totta, ei voi pelätä omia sanojaan. 

Syntysanat on todellisuuden rajoja venyttävä tarina uudesta alusta ja naisen muuttuvasta kuvasta, ihmisen haasteesta kasvaa omaksi itsekseen. Se herättää ajatuksia myös taiteen merkityksestä elämässä: taide saa meidät näkemään itsemme peilikuvaa todempina. 

Tämä teos hypähti lukulistalleni lainana, kun minulle sitä suositeltiin ja annettiin ottaa mukaani. Niinpä otin tämän hyvin nopealukuisen oloisen otuksen matkaani. En ole koskaan ennen lukenut mitään Venholta, enkä suoraan sanottuna edes kuullut hänestä. Tosin myönnettäköön, että en kovin tiiviisti seuraa ajankohtaisia kirja-asioita. No yhtä kaikki, takakansitekstin - ja teoksen nopealukuisuuteen vihjaavan olemuksen - perusteella ajattelin pitää sitä pienenä välipalana Hyväntahtoisten jälkeen.

Mikä minua hieman ihmetyttää lähtöasetelmassa on nykyajan muoti kirjoittaa pelkästään kirjallisuusalaan jotenkin liittyvistä ihmisistä. Tässäkin kirjassa Frank on kirjailija, ja hyllyssäni lukemista odottamassa on Pulkkisen Raja, jossa keskeisiä henkilöitä ovat kirjallisuuden professori ja äidinkielenopettaja. Eikö todella kenenkään muun tarina ole yhtä kiinnostava? Kirja-alalla toimivia on kuitenkin melko pieni osa väestöstä. Toisaalta esimerkiksi intersektionaalisen feminismin näkökulmasta on ihan positiivista, etteivät kirjailijat "vie" vaikkapa etnisten vähemmistöjen ääntä (sen sijaan että päästettäisiin heidät itse ääneen). 

Koska kuitenkin kirjoja julkaistaan samaan malliin ja yhtä kapealta joukolta kuin ennenkin, näyttää (puhtaalla mutu-tunnulla) uutuuskirjojen hylly täyttyvän kirjoilla, jotka kertovat kirjailijoista, kriitikoista, kustannustoimittajista, kirjallisuuden opettajista ja kirjallisuudentutkijoista. Tai vähintään ihmisistä, joiden elämän jokin tarina tai kirja muuttaa. Onkohan tämä sitä post-postmodernismia - vai mikähän sen nimi nyt onkaan - vai pelkästään hieman naiivin oloista rimaa hipoen kirjoittamista? Tarvitaanko joka kirjassa tosiaan hahmo(ja), jotka siteeraavat kirjallisuutta, hurmaantuvat siitä ja lohduttautuvat sillä? Eikö se rooli voisi olla lukijalla? Tällaisten valintojen kohdalla tulee ihan mieleen yksikin koiranleukailu: "I don't even care what a meta is for".

Vaan se siitä ja itse Syntysanoihin. Luin teoksen yhden päivän aikana, kun satuin tarvitsemaan paljon ajankulua, ja nappasin sen mukaani sen kevyen olemuksen vuoksi. Syntysanat on monella tavalla "muodikas" teos, mikä saa kansipapereissa mainitun omaleimaisuuden ja genrerajojen rikkomisen tuntumaan hassulta asialta korostaa. Mikä tässä lopulta oli niin epätavallista? Itse luin vain kotimaiselle nykykirjallisuudelle erittäin tyypillisen kertomuksen, jossa aiheena on yksilöiden kasvukertomukset ja muotokin sisältää kaikki "pakolliset" elementit: useita näkökulmia, runollista kieltä ja eri aikatasoilla liikkumista. Muodin seuraamisessa ei tietenkään itsessään ole mitään pahaa, mutta joskus se saa miettimään, onko varmasti pohdittu sopivinta muotoa kerrottavalle tarinalle, vai vain automaattisesti valittu tehdä kuten kaikki muutkin. Sitä ei nimittäin lukija voi mistään nähdä niin kauan, kun teos toimii kohtuullisesti menemättä järkyttävän kamalan tai ällistyttävän nerokkaan puolelle.

Teoksen juoni punoutuu kahdesta langasta: Hanna Frankin ja Mesi Kivelän tarinoista. Hanna on kirjailija, maailmanmatkaaja ja uranainen, Mesi lähihoitaja, leski, perheenäiti ja oman äitinsä omaishoitaja. Hahmot ovat siis hyvin stereotyyppisiä, samoin heidän konfliktinsa: Mesi on aina tehnyt kuten häneltä odotetaan, eikä ole - melkein - koskaan etsinyt itseään, mikä vapauttava ja pelottavakin prosessi alkaa hänen lukiessaan Hannan kirjoja. Hanna taas ei tunne kuuluvansa mihinkään, miessuhteet ovat vaihtuneet ja hän kärsii muutenkin eksistentiaalisesta kriisistä. Naiset seuraavat toistensa elämää ensin ulkopuolelta ja ihmettelevät, ehkä kadehtivatkin pelkän pinnan perusteella, ymmärtämättä toistensa konflikteja. Sitten Mesi alkaa kertoa Hannalle elämästään. Tämän kerronnan ja sen tuomaan voimaantumiseen nojaava loppuratkaisu onkin varsin ennalta-arvattava.

Syntysanat tuntui jotenkin "naistenlehtikirjallisuudelta". Tarkoitan tällä sitä, että kirjassa kerrotaan naistenlehdille ominainen, tunnesisällöltään oikeaoppinen itsensä kehittämiseen kannustava tarina tyyppiä "Uranainen, pysähdy hetkeksi" tai "Kotiäiti, löydä sisäinen jumalattaresi", jossa lopussa päähenkilö on siirtynyt niin sanotusti next levelille ja saanut paremman suunnan elämälleen. En voi olla ajattelematta Kertomuksen vaarat -tutkimusprojektin analyyseja self help -lehtijutuista, joissa milloin kukakin on saanut avun itsekohennukseen milloin mistäkin. Tässä kirjassa tarinoista. Ja vähän Venetsiasta myös, sillä miksipä ei lohkaista palaa venetsialaisen lumon koskaan loppumattomasta kakusta kaunistamaan Syntysanojen kuvastollista kahvipöytää, jossa muuten olisi vain ankean arkisia kotimaisia kaurakeksejä. Höm. Nyt alkavat metaforat karata käsistä, myönnän.

Metaforista puheen ollen. Teoksen kieltä voi perustellusti kutsua omaperäiseksi, ja runolliseksi luonnehtiminen on, vaikkakin hieman kulunutta, myös osuvaa. Venhon metaforat ovat kauniita ja osuvia, ja ilmaisu fragmentaarisuudessaan kevyttä. Se oli osasyy nopeaan lukutahtiin, sillä sivut kääntyivät vilkasta vauhtia eikä tekstiä ihan rehellisesti sanottuna ollut kovinkaan paljon. Sekin on itsessään neutraali asia, mutta minun on ollut perinteisesti vaikeampi orientoitua lyhyisiin kirjoihin. Niissä usein tuntuu, että on vasta pääsemässä maailmaan sisään kun teos jo päättyy.

Syntysanoissa ei ollut suoranaisesti sitä ongelmaa, vaan pikemminkin kaikki tuntui jäävän jotenkin... pinnalliseksi. Hahmojen konfliktit pysyvät sillä kaikista arkkityyppisimmällä tasolla, eikä niiden ratkaisuihinkaan siten tarvittu kuin arkkityyppisiä vastauksia. Tyylissä tunnutaan hakevan keveyttä, akvarellimaista ja jopa unenomaista hetkien kuvaamista, ja se onkin teknisesti onnistunutta. Ongelmana olikin omaan makuuni, että tällä tavoin piirretyt kuvat eivät Syntysanoissa lopulta ole mitenkään mielenkiintoisia tai kiinnostavalla tavalla ristiriitaisia, vaan pysyvät sillä samalla arkkityyppisyyden tasolla kuin hahmot itsekin.

Voin toki olla väärässäkin ja vain jättänyt lukematta jonkun hienonhienon sävyn rivien välistä. Mutta siinä tapauksessa se on makuuni turhan piilotettu, koska minulle ei jäänyt edes aavistusta siitä, että teoksessa on enemmän kuin miltä näyttää. Tekstin sekaan ripotellut intertekstuaaliset viittaukset erilaisiin kirjallisuuden klassikoihin jäivät myös hieman irrallisiksi. Oliko niiden tarkoitus tematisoida tarinan voimaa ja kuolemattomuutta? Vai olivatko ne sittenkin vain sivistyneen lukijan viihdyttämiseksi jätettyjä silmäniskuja? Ainakin tällä lukemalla ne jäivät irrallisiksi. Kaipa ne saisi mukaan neulottua, jos oikein ryhtyisi analysoimaan, mutta mielenkiintoa sellaiseen ei jäänyt.

Oli Syntysanoissa koskettavia ja kauniitakin kohtia. Siinä oli myös monia hyvin tunnistettavia arkisia ajatusmalleja, toimintamalleja ja konsepteja, jotka toivat tekstiin tiettyä elämänmakuisuutta huolimatta arkea suuremmaksi nousevasta kielestä. Nämä piirteet tekivät teoksen tunnelmasta hieman samansuuntaisen kuin Rauhalan Taivaslaulussa - jossa muuten siinäkin käytettiin intertekstuaalisten lausahdusten ripottelua tyylikeinona - joskin jälkimmäisessä elämänmakuisuus oli voimakkaampaa, ja se jäi muutenkin teoksena paremmin mieleen.

Lopuksi vielä lyhyt katsaus kansikuvaan. Kuulemma naisten tähdittämissä kirjoissa tuppaa olemaan useammin hyvin ahtaan kauneuskäsityksen mukaisia, poispäin katsovia naisia. Niin tässäkin. Syntysanoissa naisen kuvaaminen miehen katseen kautta konkretisoituu kansikuvassa ja oikeastaan tekstissäkin, kun nainen löytää itsensä miehen hänestä piirtämien kuvien avulla. Kannessa nainen on poispäin kääntynyt, silmät peittyvät varjoihin mutta niska ja (miehen hänelle piirtämät) siivet ovat näkyvillä. Kiinnostavasti teos kertoo - vieläpä ensimmäisessä persoonassa - itsensä löytämisestä ymmärtävän ja kunnioittavan rakkauden avulla, mutta kannessa lukija asetetaan naisen rakastajan, ei naisen itsensä asemaan.

Tiivistyksenä voisi sanoa, että Syntysanoissa ei ole mitään vikaa. Siinä on useitakin kiinnostavia ja hienoja ihmiskuvauksen hetkiä ja ihan kiinnostavaa kieltä. Sen sijaan siinä ei ole suoranaisesti mitään, mikä saisi tuntemaan, ettei olisi lukenut tätä täsmälleen samaa tarinaa jo lukemattomia kertoja. Vaikka lievetekstissä halutaan antaa kuva omaäänisestä ja todella persoonallisesta kerronnasta, minulle Syntysanat oli jälleen yksi viimeisimpiä kerronnan muoteja seuraava, tuttuja ja turvallisia teemoja ja tapahtumien kulkuja seuraava nykyromaani, joka unohtuu todennäköisesti yhtä nopeasti kuin se lukulistalleni ilmestyikin.

---

Johanna Venho 2011: Syntysanat
WSOY. Helsinki.
209s. 
Kansi: Marjaana Virta, Eliza Lazo Valdez/Arcangel/Fennopress, Antti Karppinen/Plugi

Kommentit

Viikon luetuimmat