Albert Camus: Maanpako ja valtakunta & Sivullinen



"Hän on aikamme ahdistuksen syvällinen, traagillinen tulkki." (V.A. Koskenniemi Uudessa Suomessa) 
"Kun katselee nykyisiä kirjallisia näkymiä, ei tunnu lainkaan mahdottomalta, että ajallemme ominaisin taide tullaan löytämään Camus'n linjalta. Ainakaan en tiedä toista, joka olisi paremmin ansainnut Nobelin palkinnon." (Alex Matson Aamulehdessä)

Camusin kaksi teosta yhdistävä nide ilmaantui paitsi hyllyyni myös lukulistalleni joululahjan muodossa. Nobelin saaneet teokset lienevät kaikki klassikoita viimeistään palkinnon vastaanotettuaan, enkä muutenkaan näe mitään syytä kieltää Sivullisen asemaa kirjallisuuden kaanonissa - jätettäköön sellaiset pohdinnat toiseen aikaan tai peräti toisille tahoille. Camus oli kuitenkin minulle kirjailijana uusi tuttavuus sikäli, että ennen en ollut hänen teoksiaan lukenut. 


Novellikokoelma Maanpako ja valtakunta oli sijoitettu yhteisniteen alkuun. Koska luin novellit yksi kerrallaan eri iltoina, miellän Maanpaon ja valtakunnan ikään kuin suklaarasiaksi, josta jokaisessa novellissa oli maisteltavanaan erilainen tunnelmatäyte. Erityisen vaikuttavana jäi mieleeni ensimmäinen novelli Avionrikkojatar, joka oli ainoa naispäähenkilöllä varustettu ja osoitti Camusin taidon ihmismielen kuvaajana. Toinen suosikkini oli novelli Mykät, jossa lakkotaistelija palaa töihin. Vaikka osassa novelleista oli lennokkaampiakin aiheita, ainakin oman lukumakuni perusteella Camusiin sopii sovellettavaksi seuraava sääntö: mitä arkipäiväisempi ja eleettömämpi asia tai tapahtuma, sitä vaikuttavammin ja vahvemmin se on kuvattu.

Kirjan lopussa oli vihdoin itse Sivullinen, yllättävästi vain noin sadan sivun mittainen teos, jonka aikavälin novellikokoelmaan voi huomata. Sivullisen kieli on paljon lakonisempaa ja ytimekkäämpää, mikä entisestään jalostaa ilmaisua. Kuten Maanpaossa ja valtakunnassa, eniten pidin arkipäiväisimmistä kuvailuista. Päähenkilön iltapäivä ja ilta omassa asunnossaan on mielestäni teoksen hienoimpia kohtia. Siten tapahtuva rikoskin osoittautui lukiessani hienoiseksi pettymykseksi: dramatiikka sotkee usein turhaan hienoa eleettömyyttä. Kuitenkin sivullisuuden teema riitti pitämään silti teoksen loppuun asti kiinnostavana, kun jäin kuin jäinkin pohtimaan, kuinka monilla tavoin päähenkilö on sivullinen myös omassa elämässään.

Ainoa seikka, joka hieman etäännytti minua tuosta arvioissakin ylistetystä "aikamme ahdistuksen" kuvauksesta, oli sen jotenkin hyvin vahvana nouseva sukupuolittuneisuus, jonka lähdettä en suoralta kädeltä osaa nimetä. Suuressa osassa Camusin tekstejä nousee jotenkin hyvin miehinen kokemusmaailma esille ilman, että teksti esimerkiksi esittäisi naishahmoja jotenkin väheksyvästi. Olen lukenut teoksia, joissa naishahmoja on suorastaan halveksittu - aikasidonnaisuuteen liittyen, pääasiassa - mutta joista on silti välittynyt jonkinlainen yleisinhimillinen ihmiskuvaus. Ehkäpä joskus tulevaisuudessa, kun luen teoksen uudestaan, osaan selittää paremmin tätä jälkimakua. Se jääköön nähtäväksi. 

Yhteenvetona Camus osoittautui kiinnostavaksi tuttavuudeksi, jonka tyyli oli kieltämättä taidokas, vaikkei aivan omaan makuuni suosikkien kirkkaimpaan kärkeen kohonnut. Sivullinen on ehdottomasti teos, joka kestää valtavan määrän lukukertoja, ja todennäköisesti uusintaluku hamassa tulevaisuudessa avaa siitä uusia kiinnostavia tasoja.  

---

Albert Camus 1947,1957/1961: Maanpako ja valtakunta & Sivullinen
Suom. Maija Lehtonen, Kalle Salo
Helsinki. Otava.
252s.
Kansi: Kosti Antikainen

Kommentit

  1. Voisiko se mainitsemasi vaikeasti määriteltävä 'sukupuolittuneisuus' johtua siitä, että Camus on mies? Tarkoitan, että kun hän kuitenkin kuvaa ymmärtääkseni usein erakkoa, ulkopuolista ja hänen näkökulmansa kuitenkin on miehen niin se jotenkin näkyy teksistä. Että siinä tavassa nähdä on kuitenkin jotain selittämätöntä erilaista, silloinkin kun sukupuoli ei mitenkään nouse erillisenä teemana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on varmasti osatekijä, mutta ei aivan koko totuus. Olen lukenut myös sellaisia mieskirjailjoiden teoksia, joissa on kuvattu hyvin uskottavasti naisen sielunelämää. Samoin olen lukenut teoksia, joissa sekä kirjailja että päähenkilö ovat miehiä, mutta silti hahmon inhimillinen kokemus on ollut vähemmän sukupuoleen kiinnittyvä. Ehkäpä juuri Camusilla sitten on taipumusta sukupuolisidonnaiseen kokemuksen kuvaamiseen, en tiedä. Asia askarruttaa edelleen.

      Poista
  2. Hei, pidin itsekin paljon Meursaultin arjen kuvauksista. Erityisesti äidin hautajaisten jälkeinen sunnuntai oli hienosti kuvattu. Linkitin tekstisi omaan blogiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kieltämättä niitä kohtauksia teoksesta, jonka muistan elävästi itsekin. Kiitoksia linkityksestä. Luin tekstisi, se oli oivaltavasti pohdiskeleva ja kiinnostava.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat