Riina Katajavuori: Kerttu ja Hannu

Riina Katajavuori haastaa Bruno Bettelheimin ja tulkitsee kaikkien tuntemaa Grimmin satua uudella, omalla tavallaan. Mitä tapahtuu sadun jälkeen? Koteloituivatko piparkakkutalon aiheuttamat traumat sisarusten sisään? Kaipaavatko he joskus vartuttuaan, syyllisyyttä tuntien, kaikkea sitä mässäilyä? 

Satusukellusten lisäksi Katajavuori ilottelee viidennessä kokoelmassaan runokriisin syövereissä. Runous saa kyytiä ja sanat harvenevat nuotiotulen ääressä. Maisemaan jää vain vaativina höyryäviä eläimiä. 

Tartuin Kerttuun ja Hannuun opintojen ohjaamana (tai, rehellisemmin, pakottamana); muutoinhan eivät runot paljoltikaan kirjalliseen ruokavaliooni kuulu. Minulle kävi Katajavuoren teoksen kanssa hieman samalla tavoin kuin lähes kaikkien runoteosten, jotka olen lukenut - runot eivät missään nimessä olleet huonoja ja monesti niissä oli varsin vaikuttavia rakenteita, kielikuvia sun muita keinoja tunnelmaa unohtamatta, mutta silti kaikki olivat yhtä unohdettavia. Katajavuoren proosarunoista pidin erityisesti näin proosan ystävänä, sillä niissä onnistuttiin aina veikeästi - välillä vakavastikin - kääntämään näkökulma päälaelleen tavalla, joka oli samaan aikaan arkinen ja fantastinen. 

Alan epäillä runosuhtautumiseni taustalla olevan asennevamma. Epäilys syntyi havaitessani, että Tammisen kieltämättä proosarunoa lähestyvä novellikokoelma Elämiä oli mielestäni erittäin mainio ja sen jättämät vaikutelmat ovat eläneet mielessäni vuosia, vaikka olen lukenut teoksen vain kerran. Katajavuori, jonka teksti on vähintäänkin yhtä hyvää - sen enempää tarpeettomasti vertailematta kahta erityylistä kirjoittajaa - ei silti tule tekemään kovin pitkäaikaista vaikutusta teoksellaan. Jäljittäessäni syytä tähän vääryyteen tulin siihen tulokseen, että jostakin syystä runojen lukeminen tuntuu tekstianalyysiharjoitukselta. 

Jatkuvasti pitäisi olla skarppina ja yhdistellä ja tulkita ja tunnistaa viittauksia ja asettelullisia tulkintamahdollisuuksia ja niin edespäin. Jos hetkeksikään rentoutuu, jäljelle ei jää minkäänlaista mielikuvaa. Proosasta yleensä jää edes jonkinlainen tunnelma, sillä tavallisesti tunnelma on koherentti läpi koko teoksen. Novellikokoelmat lienevät tunnelmakokonaisuudeltaan jostakin tältä väliltä, kirjoittajasta riippuen. Esimerkiksi Janssonin Nukkekaappi on mielestäni erittäin hyvä teos tasalaatuisuutensa vuoksi. 

Näiden lukumieltymysten valossa on hieman harmikin, että Kertun ja Hannun kaltainen hieno ja oivaltava runoteos jää melko ylimalkaiseksi kokemukseksi. Koska kuitenkin minulla täytyi olla jotakin sanottavaa teoksesta, luin sen (hieman surkuhupaisankin kehnolla) tekstianalyysivahteellani ja sain irti runouden muotoa, sisältöä ja asettelua problematisoivaa tematiikkaa sekä tietysti sisarusteeman. Näiden lisäksi kaikista ilmiselvin käsitelty aihe on tietysti satujen ja ikonisten lastenkirjojen uudelleenkirjoittaminen tavalla, jossa moderni ja arkinen aikuisuus sekoittuu sadussa elettyyn lapsuuteen. Sen syvempiä analyyseja kaipaavat voivat siirtyä hakukoneen pariin - epäilemättä hieman enemmällä yrityksellä irti saisi jo vaikka ja mitä hienosyisempää. 

Olen tyytyväinen, että tulin lukeneeksi Kertun ja Hannun, ja uskallan sanoa sen olevan edustava esimerkki kotimaisesta runoudesta (toki jatkumolla, jossa liikutaan Salmenniemen Texas, sakset ja Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi välimaastossa ja vielä varmasti laajemmillakin akseleilla, joihin en nyt rajoittuneen runosivistykseni vuoksi paneudu). Katajavuoren runoudessa on jotakin arkista, jotakin yliluonnollista ja ennen kaikkea varsin omalaatuinen ja viehättävän kummallinen pohjavire. 

Aika harvoin on opintojen ohessa tullut vastaan teosta, jonka lukemista katuisin jälkikäteen. Sen sijaan olen kohdannut monia tapauksia, jotka ovat etukäteen aiheuttaneet hieman vastahakoista huokailua ja lukemisen aloittamisen lykkäystä. Vastahakoisuus on kuitenkin vuosien mittaan alkanut pääosin väistyä, ja tätä nykyä uteliaisuus on yleensä päällimmäinen tunteeni, kun on aika lähestyä uutta kirjallisuutta. Kerttu ja Hannu on hyvä esimerkki siitä, kuinka ajatuksia herättäviä nuo kohtaamiset voivat olla. 

---

Riina Katajavuori 2007: Kerttu ja Hannu
Helsinki. Tammi.
72s.
Kansi: Markko Taina