Tytti Parras: Jojo

Tytti Parraksen esikoisteos Jojo on kipakka ja kapinallinen kuvaus tamperelaisten opiskelijoiden elämästä 60-luvulla. Nuoret ryyppäävät, rellestävät ja kipuilevat aikuistumisen kynnyksellä ja ottavat matkaa vanhempiensa keskiluokkaiseen elämänmenoon. Teosta kiitettiin ilmestyessään todenmakuisena ja kypsänä ajankuvana, samalla sitä pidettiin aikaansa nähden varsin rohkeana.

Jojo ponnahti lukulistani kärkeen varsin yllättävästi ja mistäpä muualta kuin kierrätyskirjahyllystä. Luin sen heti seuraavana päivänä, sillä tämä kotimaisen kirjallisuuden merkkiteos oli kiinnostanut minua siitä asti, kun kuulin siitä jollakin kirjallisuushistorian peruskurssilla. Mielikuvakseni jäi räväkän nuoren naiskirjailijan totuudenmakuinen ja suoruutensa vuoksi kohua aiheuttanut 60-luvun merkkiteos, ja asetelma vaikutti sen verran kiehtovalta, että lisäsin Jojon heti lukulistalleni. Lukemista odottavien kirjojen jo valmiiksi huojuvasta pinosta päätellen siellä se olisikin edelleen, ellen olisi siihen sattumalta törmännyt. 

Olin toki odottanut, ettei kohuteos olisi erityisen kohahduttava enää nykypäivänä. On hieman harmikin, että teoksen hienovaraisimmat sävyt pysyvät saavuttamattomissa lukijalle, jolla ei ole omakohtaista kokemusta 60-luvusta. Nykykontekstista katsottuna Jojo ei ole erityisen ravistelevaa luettavaa niin teemoiltaan kuin kerronnaltaankaan. Siinä käsitellään elämässään päämäärättömästi haahuilevaa joukkoa nuoria ihmisiä, jotka käyttävät alkoholia, harrastavat irtosuhteita ja puhuvat kirosanoilla höystettyä kieltä. Vastaavia kuvauksia on sittemmin ollut kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta kaiketi Parras oli ensimmäisiä, jotka ottivat näin suorasukaisen ja sievistelemättömän lähestymistavan siihen, mitä sopii kuvata ja miten.

Vanhojen luentomuistiinpanojeni perusteella Parras muutti täysin ajattelun siitä, miten ja millaista sanastoa käyttäen naisen sopii kirjoittaa. Osa teemoista myös korostuu muita enemmän tavalla, josta voi päätellä niiden olleen erityisen puhuttavia julkaisuaikana. Eräs näistä teemoista on abortti, jota käsitellään toistuvasti ja usein suoranaisen graafisesti. Jojon voi kuvitella osallistuneen yhteiskunnalliseen keskusteluun, sillä Suomessa aborttilakia laajennettiin merkittävästi kaksi vuotta Jojon ilmestymisen jälkeen. 

Kerronnaltaan Parraksen teos on levoton kuten sen kuvaamat henkilötkin. Päähenkilön mielenliikkeiden mukana hypätään hetkessä tilanteesta, vuodesta ja paikasta toiseen ja palataan jälleen takaisin silmänräpäyksessä. Lukijaparka roikkuu jojoilussa mukana miten parhaiten kykenee. Ensimmäisen persoonan kerronnan toimiva rakentaminen on osoittautunut taitolajiksi, jonka harvat kirjoittajat hallitsevat, eikä Jojokaan aivan kunnialla selviä, vaikka lopputuloksena onkin muistojen ja nykyhetken kieltämättä vakuuttavasti rakennettu verkosto. Vaikutelma on kuitenkin ennemmin hiomaton kuin suoranaisen kömpelö. Hiomattomuus voi toki näkökulmasta riippuen olla omiaan juuri tämänkaltaiselle teokselle. Jojon kerrontaa voisi luonnehtia peruslaadukkaaksi, vaikkei aivot nyrjäyttävään nerokkuuteen yletäkään.  

Elämänmakuinen on kuitenkin edelleen aivan osuva adjektiivi Jojon kuvailuun. Parras kuvaa ihmisten vuorovaikutusta miellyttävän uskottavasti ja päivittämällä muutamia puhekielen ilmauksia nuorison kuvaus voisi olla aivan osuvaa 2010-luvullakin. Oman osansa tietysti tuo se ulkokirjallinen seikka, että Parras oli teoksen julkaistessaan aika samanikäinen kuin Jojon keskeisimmät henkilöt. On hyvin perusteltua kuvailla Jojoa yhdeksi niistä klassikoista, jotka eivät vain ota vanhetakseen. 

Vaikka Jojo oli monilla tavoin hyvin kiinnostava lukukokemus, saa kirja jatkaa matkaansa. Se ei monista ansioistaan huolimatta onnistunut herättämään minussa erityisen suuria tunteita - ehkäpä siksi, että sen kuvaamat asiat ja pohdinnat ovat melko kaukana omasta elämäntavastani ja ajatusmaailmastani. Päätyköön Jojo puhuttelemaan jotakuta toista.

---

Tytti Parras 1968: Jojo

Helsinki. Otava.

223s.