Pu Ji: Olin Kiinan keisari

 

Pu Jin tie Mantšu-keisarista Maon toveriksi on aiheena tässä ainutlaatuisessa omaelämäkerrassa, joka ilmestyi Pekingissä vuonna 1964. Suuren Tšing-dynastian viimeisessä hallitsijassa ruumiillistuvat Kiinan historian kuusi levottominta ja raktaisevinta vuosikymmentä: keisrikunta - tasavalta - kansalaissota - miehitys - kansalaissota - kansantasavalta. 

Ihmiset tekevät historiaa, historia heittelee ihmisiä. Tässä yksi ihmiskohtalo, osin traaginen, osin suorastaan hullunkurinen - niin kuin meille oudot asiat usein ovat. 

Kuten kuvasta näkyy, aloitin tämän lukuprojektin silloin, kun ulkona oli vielä suuret kinokset ja puiden oksilla puuterilunta. Eihän siinä mennytkään sitten kuin kaksi kuukautta lukea tämä nelisensataa sivua pitkä teos. Luinkin yleensä yhden alaluvun eli viitisen sivua illassa, joskus innostuen pidempäänkin luku-urakkaan. Muut harrastukset veivät kaiken huomioni alkuvuodesta, eikä lukeminen oikein maittanut. Kevään tultua usein minulla herää kuitenkin lukuinto, ja niinpä nykäisin myös Kiinan keisarin loppuun parissa illassa huhtikuun alettua.

Aivan alkuun on sanottava, että luin tuon tympehäkön takakansitekstin ensimmäisen kerran vasta nyt kirjatessani sen tämän blogikirjoituksen alkuun. Minulla on nimittäin pitkänpuoleinen historia tämän teoksen kanssa. Se oli samalla hyllyllä lapsuusajan jännityskirjan Kotiseudun tarinoita kanssa, ja vaikka joskus sitten oikein intoutuessani avasin tämänkin kirjan ja jopa sain luettua sitä jokusen sivun, en käytännössä tajunnut yhtään mitään ja kirja jäi kesken. Palasin selailemaan sitä säännöllisesti kiehtovan nimen vuoksi, mutta enpä sitä tullut koskaan kuitenkaan lukeneeksi.

Olin tässä vuosien kuluessa jo tyystin unohtanut koko teoksen, kunnes luin viime kesänä Changin Villijoutsenet, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. Sen jälkeen tuntui luontevalta ottaa Olin Kiinan keisari lainaan ja lukupinoon seuraavan kerran, kun siihen törmäsin. Vaikka lukukokemuksena se ei aivan yhtä järisyttävä ollutkaan, oli se hyvä täydentävä palanen ymmärrykseeni Kiinan 1900-luvun historiasta (tai niin ainakin toivon, mistä tarkemmin pian).

Teos on siis Pu Jin (nykykirjoitusasussa koko nimeltään Aisin Gioro Puyi) omaelämäkerrallinen ja erittäin rehellisen vaikutelman antava teos. Kertoja Pu Ji katsoo omia tekemisiään ja reaktioitaan matkan päästä ja väärintekemisiään piilottelematta. Se tuo teokseen melko ristiriitaisen tunnelman, sillä väärintekemisiä kyllä riittää: mielivaltaista väkivaltaa alamaisia kohtaan, laiminlyöntejä ja motivoitumista lähinnä oman aseman vahvistamisesta. Toisaalta hänen kuvauksensa perusteella koko hallintokulttuuri oli niin läpeensä korruptoitunut, että olisi ollut ihme, jos siellä olisi onnistunut jotenkin esimerkilliseksi ihmiseksi kasvamaan.

 

Ymmärrettävistä syistä teoksen ympärillä on kirjoitusolosuhteista johtuen liikkunut monenlaista arvailua: voiko teos olla mitenkään Pu Jin itse kirjoittama, vai onko hänellä ollut haamukirjoittaja. Teos on myös nähty propagandateoksena siitä syystä, että sen julkaisuajankohtana Pu Ji oli ehtinyt viettää pitkän aikaa "uudelleenkoulutettavana" kommunistisen Kiinan vankiloissa, ja hän eli edelleen osana systeemiä.

 

Teoksen lopulla kuvattu suoranaisen auvoinen astuminen tavalliseen elämään uuden yhteiskunnan osana on toki kuvattu monen mielestä epäilyttävänkin ruusuisesti, mutta nähdäkseni siinä on myös tunnistettavia elementtejä ja yhtäläisyyksiä Changin punnittuun kuvaukseen vallinneesta riemusta uuden, paremmaksi toivotun yhteiskuntajärjestyksen alussa. Samalla on kuitenkin vaikea arvioida, mitä puolia taas on jätetty pois.

 

Suhtaudun siis teokseen kuten muihinkin elämäkertoihin: lähtökohtana ovat todelliset tapahtumat ja tunteet, mutta teos itsessään ei ole mikään yksiselitteinen totuus. Sen enempää teokseen vaikuttaneisiin poliittisiin virtauksiin ja aihepiirin lähdeaineistoon perehtymättä on vaikea arvioida myöskään mahdollisen poliittisen ohjauksen vaikutuksen astetta.

 

Koska tartuin alkujaan teokseen ilman yhtään mitään taustatutkimusta, en osannut lukea teosta alusta asti osana tietynlaista lajityyppiä, joka kytkeytyy Kiinan kommunistisen järjestelmän käyttämään itsekritiikkidiskurssiin. Vasta teoksen loppupuolella, jossa kuvataan kyseistä vankilassa suoritettua uudelleenkoulutusta - jota aivopesuksikin jossain arvioissa luonnehditaan - ja aiempien tekojen pakotettua tarkastelu- ja katumisprosessia, aloin yhtäkkiä ajatella kaikkea aiempaa lukemaani rehellisen kuuloista tekstiä suhteessa vaatimukseen omien väärintekemisten tunnustamisesta.

Oli miten oli, valitettavasti teos ei muutenkaan onnistunut laventamaan historiakäsitystäni aivan niin täsmällisesti kuin olisin toivonut. Eteeni asettui poikkiteloin vakiintumaton romanisointitapa. Luin siis sivukaupalla henkilöistä, joista en ollut kummastuksekseni kuullut koskaan mitään, ennen kuin tajusin yhtäkkiä keisarinleski Tze Hsistä lukiessani, että nimethän on vain romanisoitu täysin nykytavasta poikkeavaan muotoon, ja nykypäivänä samaiseen keisarinleskeen törmää yleisesti kirjoitusasussa Cixi.

 

Koska en ole mikään kiinan lausumisen mestari (toisin sanottuna en osaa lausua kiinaa ollenkaan), vaati melkoista aivojumppaa yrittää kääntää nimiä sellaiseen muotoon, jossa voisi ne nykypäivänä nähdä, ja jossakin kohdassa teoksen alkupuolta yksinkertaisesti vain luovutin. Siitäkin huolimatta pystyin sentään pysymään kärryillä siitä, kuka oli kukakin teoksen sisällä. Luulen, etten taida tulevaisuudessa pystyä  yhdistämään mielessäni tämän kirjan henkilöitä heidän nykyään yleisemmin käytössä oleviin nimiinsä, vaikka niihin törmäisinkin.

Sivuohuomiona nykypäivän globalisaatio näkyy siinä, kuinka kököltä nämä 1970-luvun teoksen kynnystekstit näyttävät eksoottisuuden ja erilaisuuden korostamisineen. Lisäksi ollaan siirrytty jo eteenpäin siitä 1900-luvulla vallinneesta asiaintilasta, että lähes kaikki suomennokset itä-aasialaisesta kirjallisuudesta oli tehty saksannoksen kautta koukaten. Nykyään on saatavilla ihan suoraan kiinasta, japanista ja koreasta suomennettuja teoksia, jotka on kontekstoitu ja lokalisoitu tarkkasilmäisemmin. Eihän siitä voi lukijana kuin olla tyytyväinen.

Nyt olen siis saanut päätökseen yhden useamman kymmenen vuoden mittaisen kaaren. Kiehtovanniminen teos ei enää vaikuta satukirjalta, vaan yhden elämänkokemuksen kuvaukselta ja monarkiaan liittyvien pohdintojen herättäjältä. Täydennykset käsityksiini Kiinan 1900-luvun historiasta eivät jatkossakaan siis olisi pahitteeksi.

---

Pu Ji 1964/1974: Olin Kiinan keisari - Taivaanpojan tie lohikäärmevaltaistuimelta Pekingin puutarhatyöläiseksi

Gummerus. Jyväskylä.

Suom. Liisa Ryömä (Richard Schirachin ja Mulan Lehnerin saksannoksesta)

375s.