Lauri Simonsuuri (toim.): Kotiseudun tarinoita

 

Tähän kirjaan on koottu Suomen kansan kertomia historiallisia ja paikallistarinoita. Kansantarinan säilymistä ja uskottavuutta on edesauttanut kiinnittyminen erikoiseen, kaikkien tuntemaan tai huomiota herättävään paikkaan tai ihmiseen. Kertomuksen kohteiksi ovat päässeet yhtä hyvin Ruotsin kuninkaat ja rikkaat kartanonherrat kuin kylähullut, kansanparantajat ja murhamiehet.

 

Suomen kansan kirjoittamaton 'historia' on säilynyt kansantarinoissa. Ketomukset vainovuosien aikaisista piilopirteistä, ensimmäisestä asutuksesta ja hautapaikoista saattavat olla sukupolvesta toiseen säilynyttä tositapahtumiin perustuvaa tietoa, josta kirjallisia lähteitä ei ole.

 

Lauri Simonsuuren toimittaman, toisena painoksena ilmestyvän tarinakokoelman avulla jokainen voi tehdä löytöretkiä omaan kotiseutuunsa.

 

Luin viime vuonna Harvan klassikkoteoksen Suomalaisten muinaisusko (1948), joka toi monessakin kohdassa mieleen erään lapsuudessani vaikutuksen tehneen teoksen: Kotiseudun tarinoita -kokoelman. Tarinat upotetuista kirkonkelloista, salakäytävistä, piilopirteistä ja monenlaisista myyttisiä piirteitä saaneista historiallisista henkilöistä olivat olleet jännittäviä ja kiinnostavia, mutta välillä aika pelottaviakin.

En ollut koskaan lukenut Kotiseudun tarinoita järjestelmällisesti, vaan olin aikoinani vain selaillut sitä etsien juuri sillä hetkellä kiinnostavaa luettavaa. Niinpä välistä oli varmasti jäänyt jotakin lukematta, ja tällä kertaa halusin koluta teoksen kaikki tarinat. Huomasinkin, että olin näemmä hyppinyt suoraan ylitse joitakin osuuksia ja toisaalta lukenut kerta toisensa jälkeen toisia, sillä muistin ne vieläkin.

 

Kuten takakansiteksti kertoo, teos on kokoelma kansanperinnettä ja siten vain osittain historiallista. Esipuheessa on perusteltu tarinoiden ryhmittely teemoittain (eikä esim. paikkakunnittain), ja nähdäkseni teos toimii siltä pohjalta hyvin. 

 

Kuten esipuhe myöntää, paikallishistorian tutkijoille jaottelu voi olla turhauttava, mutta tarinatyyppien ja -variaatioiden tarkastelun kannalta teoksen järjestys toimii paremmin. Ehkä paikallishistorioitsijoillekin olisi ollut enemmän iloa, jos lopussa olisi vaikka ollut paikkakuntakohtainen hakemisto - nyt siellä on vain otsikkotason sisällysluettelo.

Historiallisesti Simonsuuren kokoelma liittyy 1800-1900-luvun taitteessa tehtyihin kansanperinne- ja aineistokeruisiin. Kotiseudun tarinoita pohjautuu Suomalaisen kirjallisuuden seuran tallentamiin aineistoihin. Tarinat ovat ainakin näennäisesti kansan "omaa kieltä", sisältäen paikallismurteen sanoja ja rouheaa ilmaisua, vaikka kaikki tekstit tuntuukin olevan yleiskielistetty.

Aikansa ilmaisua on käytetty myös kansallisuuksien ja kansanryhmien nimityksissä. Varsinkin venäläisvihaa on runsaasti. Se ei ollut minulle yllätys ottaen huomioon, että hyvin suuri osa tarinoista käsittelee isonvihan aikaa. Sen sijaan vasta tällä kertaa kiinnitin huomiota siihen, että yllättävän monessa tarinassa "vainolaiset" puhuvat jotakin suomensukuista kieltä ja yksittäisissä kertomuksissa jopa saatetaan sanoa heidän asuvan jossakin rajan lähistöllä.

 

Tämä on ihan kiehtova yksityiskohta siihen nähden, että tarinoiden keruuaikana 1900-luvun alkupuolella ei ollut montaakaan vuosikymmentä heimosodista, joissa Suomea yritettiin laajentaa mm. itään sillä perusteella, että siellä asuu väkeä, joiden oikeastaan pitäisi olla suomalaisia. "Veljeskansa" ja "vainolainen" tuntuvat vaihtuvan keskenään nopeasti poliittisten virtausten kulloistenkin tarpeiden mukaan.

 

Kotiseudun tarinoiden kertomukset sijoittuvat pääosin hamaan menneisyyteen, joten on helppo unohtaa, että kokoelma itsekin on jo 70 vuotta vanha. Välillä piti oikein muistuttaa itseään, että tosiaan, kun jonkin tarinan kertoja sanoo vielä pitäjän vanhan väen muistavan tapahtuman, silloin viitataan 1800-luvulla syntyneisiin ihmisiin, tai jos mainitaan maanomistaja, joka "nykyisin" viljelee tapahtumapaikkaa, on sekin jo useamman sukupolven takaista historiaa.

Paluu Kotiseudun tarinoiden pariin oli oikeastaan juuri sellainen kokemus kuin olin etukäteen ajatellut. Vastaan tuli niin tuttuja tarinoita kuin niitäkin, joita en varmasti ollut ikinä lukenut. Myös väkivaltaisuuden määrä paikoin järkytti, vaikka muistan lapsenakin ahdistuneeni joistain tarinoista. En ehkä siis suosittelisi tätä teosta varauksetta ala-asteikäisille, mutta toisaalta minussa se aikoinaan onnistui juuri siinä iässä herättämään kiinnostuksen historiaan.

---

Lauri Simonsuuri (toim.) 1951/1984: Kotiseudun tarinoita

SKS. Helsinki.

436 s.

Kuvitus: Veikko Vionoja

Kansi: Markku Tanttu