Mai Jia: Pimeä voima

Salaliittojen, nerojen, vallankumouksellisten ja hirvittävien moraalisten valintojen maailmassa ihmiset uhraavat kaiken salaisuuksille - kunnes ne lopulta tuhoavat heidät. 

Pimeä voima sukeltaa syvälle kiinalaisen tiedusteluyksikön synkkään ytimeen. Kirjan päähenkilöt ovat poikkeuksellisen kuulonsa vuoksi viestitiedustelijaksi värvätty sokea maalaismies, lahjakas mutta erikoinen nuori matemaatikko, unissaan viholliskoodeja murtava kryptoanalyysin veteraani sekä vietnamilaisen sotilaan ruumis. 

Kun alun perin bongasin tämän teoksen kirjaston hyllystä, ajattelin saavani luettavakseni jonkinlaisen kiinalaisjännärin. Pimeä voima ei ollut kuitenkaan ihan sitä, ja hyvä niin - en ole oikein jännäreiden ystävä. Sen sijaan sain luettavakseni jotakin, jota en ole oikein osannut kategorisoida ja joka siksi jäi suorastaan vaivaamaan. 

Ja tottahan toki tästä voisi nyt sitten hurskastella, että eikö ole hyvä, että kaikki ei ole niin helposti laitettavissa pikku luokittelulaatikoihin, että ehkäpä on hyväkin, että rajat eivät ole niin selkeät. Totta kai sekin, mutta minulle merkittävä osa lukunautinnosta kuitenkin liittyy intertekstuaalisuuteen, ja jos en osaa valikoida teokselle sopivaa kontekstia, se jää valjummaksi lukukokemukseksi. Yleensä teoksen suhde taustaansa on aivan yhtä mielenkiintoinen kuin teoksen kirjalliset ansiot, ja joissakin tapauksissa jopa mielenkiintoisempi. 

Pimeän voiman konteksti herättää paljon kysymyksiä, jotka jäävät itse teoksessa täysin vastaamatta. Teos kehystyy Mai Jia -nimisen henkilön alustuksella työhistoriastaan: hän on toiminut vuosia tiedustelupalvelussa ja on koonnut huikeita silminnäkijätarinoita vuosien varrelta. Niissä kerrotaan erityisistä ja mieleenpainuvista henkilöistä ja tapahtumista tiedusteluyksikön vuosien varrelta. 

Tällaisenaanhan teos liittyy pseudonyymien pitkään jatkumoon. Mutta uuden laskoksen teoksen kehystys saa siinä vaiheessa, kun kansiliepeessä kerrotaan kirjailijan itse asiassa todella työskennelleen Kiinan tiedustelupalvelussa ja käyttäneen siellä nimeä Mai Jia. 

Onko teos siis aidosti olevinaan dokumentaarinen? Ovatko nämä henkilöt aidosti olemassa? Jos teoksessa muka (?) kuvataan todella tiedustelukäytäntöjä (vaikka toki, vuosikymmenten takaa), miksi niiden vanhentuneisuutta niin korostetaan? Ja sitten vielä se minusta aidosti hämmentävin asia: miten lännessä kiskotaan näin mielihyvin Pimeän voiman kaltaista paksua nationalismia?

Nationalismia on toki kirjallisuus muutenkin pullollaan. Varsinkin yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa se on usein päälletunkevaa, brittikirjallisuudessa enemmän rivien välissä. Suomalaisesta kirjallisuudesta en edes aloita. Kuitenkin kiinalaisessa kirjallisuudessa on vielä yhteisöllisen kulttuurin elementtejä, joten se liimautuu nationalismiin ihan toisella intensiteetillä kuin individualistisissa kulttuureissa. Se siis vähän yllätti, että tällainen nationalismi on saanut myönteisen maaperän länsilukijoissa.

Tai sitten länsilukijoiden huomion on vienyt jokin muu, ja se muu ovat teoksen kuvaamat erityisyksilöt. Henkilökeskeisyys on Pimeän voiman kantava pilari, ja siinä pureudutaan syvälle sekä tarinoiden kertojien että kerronnan kohteiden tarinoihin. Kieltämättä teoksen kuvaamat tiedusteluyksikön poikkeukselliset persoonat ja heidän suhteensa yksikköön (eli yhteisöön) ovat mielenkiintoisia.

Tämä teos - tai oikeastaan Mai Jia koko tuotantoineen - on valtavan suosittu myönnettyine palkintoineen ja lukuisine adaptaatioineen. Ehkäpä nationalismi ja mielenkiintoiset persoonat maustettuna vielä tiedusteluyksikön elämän jännittävyydellä ovat paketti, joka kolahtaa kiinalaiseen yleisöön. 

Kiinasta uutisoidaan lännessä jatkuvasti kontrollin ja valvonnan ohjaamana valtiona, jossa tietoa säännöstellään tarkasti. Huomasinkin, että olin sisäistänyt tämän ajatusmaailman: ensimmäinen ajatukseni Pimeästä voimasta oli se, että miten tämä teos on edes saatu julkaista. Teosta luettuani tulin ensinnäkin siihen tulokseen, että kansallismielisyys on varmasti sellaista sisältöä, joita lukijoillekin halutaan välittää. 

Toisekseen ajattelin, että joko teoksen tiedusteluaineisto on niin vanhaa, että ketään ei kiinnosta sen julkitulo - eletäänhän yhdessäkin tarinassa sodanjälkeistä helmitauluaikaa - tai että tiedot ovat jo tulleet julki tavalla tai toisella, tai sitten teos ei ole lainkaan niin dokumentaarinen kuin miltä ensinäkemältä vaikuttaa, vaan asioita on muokattu huomattavastikin. Veikkaan tällä hetkellä molempia vaihtoehtoja.

Kun nyt päästiin teoksen tyyliin, on sanottava, että se on kertoilevuudessaan varsin vetävä ja dokumentaariselta vaikuttavan kehyksen vastapainoksi oikein kaunokirjallinen. Se on jaksotettu eri henkilöiden "tallennettujen" kertomusten mukaan, sisältäen asiaankuuluvat kommentit tallentajalle, Mai Jialle. Tarinoiden kaari on selkeälinjainen ja suorastaan klassinen, ja ne vievät mukavasti mukanaan. 

Vielä on mainittava yksityiskohta, joka oli minusta hyvin kiinalainen. Eräässäkin kertomuksessa tarvitaan huippuyksilöä ratkaisemaan visainen tiedusteluongelma. Eipä siinä sitten kun vain selvittämään, missä sellainen henkilö voisi asua. Toisin sanottuna tarvitsee vain mennä etsimään se supernero jostakin, koska voidaan luottaa siihen, että kyllä tämän kokoisesta väestöstä aina jokunen supernero löytyy. Ei olisi niinkään varmaa vaikka, sanotaanko, viidestä miljoonasta.

Suomennoksesta sen verran, että käännös on tehty kunnioitettavasti suoraan Kiinasta. On mukava, kun näitä suoria käännöksiä alkaa olla entistä enemmän. Suomen kieli on sujuvaa ja ilmaisuvoimaista ja siten myös miellyttävää lukea. Ainoa mietityttämään jäävä asia oli se, että tekstissä oli paljon kuluneita suomenkielisiä fraaseja, tyyppiä "sieniä sateella". Oletin, että ne olivat kulttuurisidonnaisia korvauksia alkutekstin kiinankielisille fraaseille. Niitä kuitenkin oli paljon, ja ne hyppäsivät kuluneisuudessaan muuten niin tyylikkäästä tekstistä. Olisin mielelläni - vaikka alaviitteiden kanssa - lukenut alkuperäisten kiinanakielisten ilmausten sanatarkemmat käännökset kontekstoituina, jos tosiaan oli niiden korvaamisesta kyse.

Vaikka tässä Aasia-projektini aikana olen lukenut useammankin kiinalaisen teoksen, vain yksi niistä on tainnut olla varsinaisesti nykykirjallisuutta, ja sekin taisi olla viime vuosituhannen puolelta. Niinpä koen Pimeän voiman myötä päässeeni ensimmäisen kerran sen makuun, mitä kiinalainen nykykirjallisuus voi olla. Se toimi lukuromaanina oikein hyvin.

---

Mai Jia 2003/2018: Pimeä voima
Suom. Rauno Sainio
Aula & Co. Helsinki.
376s.
Kansi: Tuomo Parikka