Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Vahva esikoisromaani nuoruuden unelmista, vihasta, epätoivosta ja välinpitämättömyyteen verhoutuvasta pelosta. 

Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva Franz haaveilee täyttävänsä luentosalit uudella vapauden filosofialla. Kolehmainen puhdistaa hiekkakuopalla Glock-pistoolia, lokeroiden nurkalla odottaa peräänantamaton Virpi. Maailma on luotu otettavaksi, mutta elämä ei aina käy yksiin toivekuvien kanssa. Mitä tapahtuu kun Franz kohtaa Helenan, joka opettaa lukiolaisille rakkauden olevan parasta todellisuutta?

Viimeinen sana on matka pimeään, tinkimätön erään nuoruuden muotokuva. Se kertoo yrityksestä ratkaista maailma sanoilla, ja siitä kun sanat eivät riitä. Se on ensimmäinen kotimainen romaani, joka pureutuu suoraan koulutragedioiden pahoihin ytimiin - kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää. 

Rinteen teos Viimeinen sana on jälleen yksi kierrätyshyllyn löytö. Vaikka takakansiteksti lupaili synkkää aihepiiriä, huomion kiinnittivät sekä kirjailijan ammattitaito dramaturgina sekä kustantaja, joka ei ollut ensialkuun tutun kuuloinen lainkaan. Aiheena joukkosurma on sen verran painava - ja tietyllä tavalla edelleen ajankohtainen kulttuurinen(kin) trauma - että tavallaan kiinnostikin, miten aiheeseen tartutaan kirjallisuuden puolella. Niinpä otin Viimeisen sanan mukaani. Vähäinen sivumäärä ja ilmava asettelu saivat teoksen vaikuttamaan nopealta välipalalta, mikä pitikin paikkansa.

Teos kertoo suomalaisesta lukioympäristöstä, jossa pinnan alla muhii pahaa oloa ja kohtaamattomuutta teinikuohujen keskellä. Hahmoja on vain kourallinen, ja nekin ovat melko yksinkertaisia stereotyyppeja monelta osin. Jotenkin en missään vaiheessa oikein tottunut teoksen hahmokuviin, vaan ne jäivät syventymättä sellaiseen tasoon, jota ymmärtämykseen pyrkivältä kaunokirjalliselta tutkielmalta olisin odottanut.

Päähenkilö - nimeltään varsin eksoottisesti Franz - on vanhempiaan avoimesti halveksiva ja haukkuva angstaaja, jolla on pakkomielle älyllisestä ylivertaisuudesta filosofian kentällä. Angstin syiksi annetaan koulukiusaaminen ja ulkopuolisuuden tunne, jotka tietysti ovat erittäinkin aitoja mielenterveysongelmien lähteitä. Varsin hämmentävästi minkäänlaista sivuhuomiota ei kuitenkaan anneta hahmokaartin läpäisevälle toksiselle mies- ja ihmiskuvalle, joka tuottaa riittämättömyyttä, pahoinvointia ja kykenemättömyyttä ymmärtää itseä ja toisia. 

Vaikka on tavallaan perusteltua, että teoksen ihmiskuva on niin valtavan hirviömäinen kuin se on, useampaan otteeseen en voinut olla huomaamatta, että varsin ongelmallisesti juuri minkäänlaista ironista tai muutakaan säröä ei tähän maailmankuvaan tarjottu. Lukija upotettiin aivan täysin Franzin maailmaan, jossa kaikki muut ihmiset ovat tavalla tai toisella vääristyneitä. Ainoa pieni inhimillinen välähdys oli Franzin vanhempien tuskan kuvaus näiden ollessa kykenemättömiä ottamaan kontaktia poikaansa, joka selkeästi vihaa kaikkea, mitä he edustavat, eivätkä vanhemmat mitenkään ymmärrä syytä.

Erityisen vastenmielinen hahmo on kuitenkin Franzin ihastus Virpi, jonka toiminta muistuttaa jonkinlaista psykopatiaa. Hänellä ei selvästi ole minkäänlaista omaatuntoa eikä muutenkaan yhden yhtä positiivista piirrettä. Jotenkin tulee mieleen, että Virpiin personifikoidaan nyt se monen nuoren syrjäytyneen miehen syvä naisviha, mutta kun teoksen päämääränä on kerran päähenkilön ymmärtäminen, eikö ole vaarana, että Virpi, siis teinityttö, luetaan konkreettisesti yhtenä keskeisimpänä syypäänä siihen, että Franz päättää hankkia tilanteeseensa vaihtoehtoisia ratkaisuja?

Varsinaiseksi ongelmaksi Virpi - muuten, Virpi-niminen teinityttö Facebook-ajalla? - muuttuu siinä vaiheessa, kun muistaa, että ei-niin-monta-vuotta-sitten ihan valtamediassa ihan tosissaan esitettiin pohdintoja, että nuorten miesten tekemät joukkosurmat saataisiin kuriin, jos vain tytöt menisivät jututtamaan näitä kärsiviä ihmisvihaajia ja "parantaisivat" heidät huomiollaan. Aivan kuin olisi joku (omia rajojaan vasta etsivien) teinityttöjen kollektiivinen vastuu uhrata oma hyvinvointinsa, turvallisuutensa ja mieltymyksensä siksi, että yhteiskunta ei ole tuottanut tarpeeksi tehokkaita keinoja auttaakseen koulukiusaamisen uhreja tai syrjäytymisvaarassa olevia nuoria. Viimeisen sanan Virpin kuvauksessa on hieman uhkaavia kaikuja tästä ajatusmaailmasta. 

Jos nyt kuitenkin oletetaan ja tulkitaan, että Franzin elämästä kertoo jonkin verran epäluotettava kertoja - hänen synkän maailmankuvansa mukaisesti asioita suodattava - nousee seuraavaksi kysymys takakansitekstissä mainitusta mahdollisuudesta ymmärtää. Eikö tällöin tietyllä tavalla tule odotus siitä, että jollakin tavalla nähdyt asiat pohjaavat autenttiseen tapahtumasarjaan. Tarkoitan tällä siis sitä, että jos tarkoitus on ymmärtää joukkosurmien toteuttajien motiiveja, on oletuksena, että teoksessa ne motiivit esitettäisiin edes suurpiirteisen paikkansapitävästi.

Minusta tämä ristiriita jäi auki Viimeisessä sanassa: lukijalle ei ole aivan selvää, onko teoksen tarkoitus olla ikään kuin "dokumentaarinen" vaikka hahmot fiktiivisiä ovatkin. Vai onko sen tarkoitus kuvata kokemusta, joka päähenkilöllä on tapahtumasarjasta? Jos niin, silloin sairaan mielen logiikka ei välttämättä aukea lukijalle, jolloin asioiden juurisyyt ja todelliset kehykset jäävät Franzin tarkoitushakuisesti kanavoituvan epätoivon taakse. Tietysti näistä jälkimmäistä Viimeisen sanan sisältö paljolti onkin, eli käytännössä siis Franzin pakkomielteisesti takertuvaa pyörittelyä, jolla oikeutetaan milloin mikin.

Tämäntyyppinen rakenne ei tietenkään tarkoita, että teos olisi automaattisesti jotenkin kyseenalainen. Esimerkiksi Vladimir Nabokov on mestari kuvaamaan pakkomielteisiä, moraalisesti tuomittavia hahmoja jopa ensimmäisen persoonan kerronnan kautta. Keskeinen ero on nähdäkseni se, että Nabokov käyttää valtavia määriä hienovaraista ironiaa ja tekee epäluotettavan kertojan tyylikkäästi näkyväksi. Nämä kummatkin seikat puuttuvat Viimeisestä sanasta käytännössä lähes täysin, ja lopputuloksena on nähdäkseni temaattisesti varsin epäselvä teos, joka pahimmassa tapauksessa vetoaa vain niihin, joilla on jo valmiiksi vastaavanlaisia ajattelun vääristymiä. 

Sanoisin siis yhteenvetona, että vaikka Viimeinen sana pyrkii kunnianhimoisesti aiheen vakavasti ottavaan käsittelyyn, sen muutamat tyylivalinnat tuntuvat syövän keskeistä tavoitetta. Kaipuu melodramaattisuuteen aiheessa, joka kumpuaa arkisesta pahasta olosta, antaa teoksen tapahtumille mielestäni dynamiikan, joka vie poispäin ymmärryksestä (ainakin niiden kohdalla, joilla ei valmiiksi sympatioita ole - ja se sympatioiden mahdollinen ruokkiminen ongelmallista onkin). Ja sehän on harmillista siinä mielessä, että teoksessa ymmärtääkseni yritetään ymmärtää.

Tämän teoksen sijaan voin suositella aiheen käsittelyyn Arto Halosen ohjaamaa dokumenttia Valkoinen raivo. Siinä on toki tarinallinen kehys, mutta aiheesta sanotaan paljon enemmän ja tavalla, joka nähdäkseni oikeasti edistää ymmärrystä ja sitä myöten asian juurisyihin puuttumista. Viimeinen sana sopii korkeintaan sellaiselle, joka on jo perehtynyt aiheeseen hieman enemmän psykologisesta näkökulmasta. Muille se on nähdäkseni hieman iltapäivälehtimäisesti kauhisteleva ja paljasteleva teiniangstilarppaus ja aiheen vakavuuden nähden pahimmillaan jopa kyseenalainen. 

---

Pärttyli Rinne 2014: Viimeinen sana
Noxboox. Helsinki.
213s.
Kansi: Janne Lehtinen