Leo Kalervo: Pelivara
’Pelivarassa’ Leo Kalervo tarkastelee ennakkoluulottomasti ihmisen ongelmia ja ristiriitoja elintasokilvan ja massoittumisen hallitsemassa yhteiskunnassa. Päähenkilö Unto Tarhapää on tunnollinen toimenhaltija, joka sotavammansa takia joutuu vaihtamaan ammattia. Hän on lähdössä jäänyt askelen mitan jälkeen toisista ja saa kokea ajan ja yhteiskunnan paineen ankarampana kuin muut – mutta samalla hän näkee muita selvemmin ja kriittisemmin ne voimat, jotka ajavat hänen edellään vinhasti kiitävää rintamaa. Unto oppii tuntemaan oman pelivaransa, omat mahdollisuutensa – joita vasten teoksen toisen keskeisen henkilön, rehvakkaan pikkuliikemiehen, kohtalo muodostaa jyrkän kontrastin.
Kuten turhan monen kotimaisen kirjailijan kohdalla, myös tällä kertaa tartuin ennalta minulle aivan uppo-oudon kirjoittajan teokseen. En siis ollut koskaan edes kuullut Leo Kalervon nimeä ennen kierrätyshyllylle pysähtymistä. Koska kotimaisen kirjallisuuden unohdetumpien nurkkien nuohoaminen on ihan mukavaa, otin Pelivaran mukaani.
Nyt teokseen jo lähemmin tutustuttuani tein hieman taustatutkimusta, ja näemmä luin juuri teoksen kirjailijalta, joka on voittanut peräti kolme kirjallisuuden valtionpalkintoa ja useita muita tunnustuksia. Huomasin siis, että Kalervo ei suinkaan ole mikään "unohdetun nurkan" kirjailija, vaan en vain ole paneutunut kotimaiseen kirjallisuuskenttään edelleenkään tarpeeksi syvällisesti.
Nyt teokseen jo lähemmin tutustuttuani tein hieman taustatutkimusta, ja näemmä luin juuri teoksen kirjailijalta, joka on voittanut peräti kolme kirjallisuuden valtionpalkintoa ja useita muita tunnustuksia. Huomasin siis, että Kalervo ei suinkaan ole mikään "unohdetun nurkan" kirjailija, vaan en vain ole paneutunut kotimaiseen kirjallisuuskenttään edelleenkään tarpeeksi syvällisesti.
Mutta itse teokseen. Teoksen nimessä mainittu "pelivara" liittyy valintojen tekemisen konkretiaan. Tekeekö ratkaisuja, joilla jättää itselleen pelivaraa, vaiko eikö. Mutta mitä pelivaralla sitten lopulta saavutetaan? Tähän ongelmaan teoksen päähenkilö, tasainen ja säntillinen Unto Tarhapää aina palaa tavalla tai toisella, joko omien tekojensa ja valintojensa kautta tai muiden elämänkulkua seuraamalla - erityisesti Akselin, jonka nopeat käänteet jättävät jälkeensä maksumiehiksi joutuneiden takaajien vanan.
Kuten takakansitekstissäkin mainitaan, teoksen keskesenä rakenteena toimii siis klassinen vastakkainasettelu: kaksi eri tavoin toimivaa hahmoa, joiden valinnat ja niiden seuraukset rinnastuvat. Yleensä - kuten nytkin - lopputulokset ovat sen mukaiset. Tietyllä tavalla tällaisessa asetelmassa on yksinkertaistettua tyylikkyyttä, mutta samalla yksinkertaistus tuottaa helposti moralismia.
Pelivarassa käydään mielestäni välillä tällä rajalla, mutta toisaalta kukaan hahmoista ei tee ainoastaan hyviä ratkaisuja, joten "pelivaran" jättäminen tai unohtaminen eivät näyttäydy ainoastaan rationaalisuutena tai rationaalisuuden puutteena, vaan jatkuvana kamppailuna laskelmoivan ja hetkeen tarttuvan elämäntavan välillä. Mitä pelivaralla lopulta ostetaan, kun koko elämäntapa perustuu sen hankkimiseen?
Muita teoksen hahmoja ovat Akselin ja Unton ohella Unton vaimo Aina sekä heidän lapsensa Jouko, Heini ja Eija. Lisäksi nähdään joukko kyläyhteisön vaikuttajia erilaisine elämänfilosofioineen ja kohtaloineen sekä osuusliikkeen eri portaiden toimijoita, jotka reagoivat kukin tavallaan muuttuviin vaatimuksiin - sekä ajan kuluun ja väistämättömään ikääntymiseen, liiketoiminnan luonteen muutokseen, onnenkantamoisiin ja epäonnen iskuihin.
Osuusliike lieneekin teoksessa se elementti, joka omasta näkökulmastani tuntui eksoottisimmalta. Tajusin, että en ole ennen lukenut fiktiota, jossa kuvattaisiin jollakin tavalla osuuskaupan arkea. Pelivarassa Unto ja Aina ovat kauppiaita, jotka hoitavat tehtävänsä säntillisesti, tasaisesti ja joidenkin mielestä myös hieman tylsästi. Heidän elämänsä on valintojen tekemistä pelivaraa silmällä pitäen, mutta aina sekään ei riitä.
Kuten takakansitekstissäkin mainitaan, teoksen keskesenä rakenteena toimii siis klassinen vastakkainasettelu: kaksi eri tavoin toimivaa hahmoa, joiden valinnat ja niiden seuraukset rinnastuvat. Yleensä - kuten nytkin - lopputulokset ovat sen mukaiset. Tietyllä tavalla tällaisessa asetelmassa on yksinkertaistettua tyylikkyyttä, mutta samalla yksinkertaistus tuottaa helposti moralismia.
Pelivarassa käydään mielestäni välillä tällä rajalla, mutta toisaalta kukaan hahmoista ei tee ainoastaan hyviä ratkaisuja, joten "pelivaran" jättäminen tai unohtaminen eivät näyttäydy ainoastaan rationaalisuutena tai rationaalisuuden puutteena, vaan jatkuvana kamppailuna laskelmoivan ja hetkeen tarttuvan elämäntavan välillä. Mitä pelivaralla lopulta ostetaan, kun koko elämäntapa perustuu sen hankkimiseen?
Muita teoksen hahmoja ovat Akselin ja Unton ohella Unton vaimo Aina sekä heidän lapsensa Jouko, Heini ja Eija. Lisäksi nähdään joukko kyläyhteisön vaikuttajia erilaisine elämänfilosofioineen ja kohtaloineen sekä osuusliikkeen eri portaiden toimijoita, jotka reagoivat kukin tavallaan muuttuviin vaatimuksiin - sekä ajan kuluun ja väistämättömään ikääntymiseen, liiketoiminnan luonteen muutokseen, onnenkantamoisiin ja epäonnen iskuihin.
Osuusliike lieneekin teoksessa se elementti, joka omasta näkökulmastani tuntui eksoottisimmalta. Tajusin, että en ole ennen lukenut fiktiota, jossa kuvattaisiin jollakin tavalla osuuskaupan arkea. Pelivarassa Unto ja Aina ovat kauppiaita, jotka hoitavat tehtävänsä säntillisesti, tasaisesti ja joidenkin mielestä myös hieman tylsästi. Heidän elämänsä on valintojen tekemistä pelivaraa silmällä pitäen, mutta aina sekään ei riitä.
Tyyliltään teos on tietyllä tavalla erittäin tyypillistä kotimaista kirjallisuutta, jossa "sanotaan kuten asiat ovat" eikä paljon kielikuvissa tai kuvailussa ylipäätään viivähdetä. Kieli on yksinkertaista, ja ilmeisesti jo aikalaiset ovat arvioineet Kalervon olevan "vanhakantainen maalaisrealisti". Tyylin kohdalla se pitää paikkansa mitä suurimmassa määrin - teoksen oma ääni on varsin sävytön, ja varmasti unohdan sen hyvin pian - mutta mitä ilmeisimmin Kalervo on kuitenkin teemoillaan osunut ajan hermoon ja muuttuvan yhteiskunnan sävyihin.
Nykynäkökulmasta Pelivara sisältää historiallisesti ihan kiinnostavaa ajankuvaa 50-luvun lopun maalaisyhteisöstä, jossa kuitenkin ollaan osuusliikkeen kautta osa suurempaa organisaatiota. Sen sijaan se ei ainakaan omaan makuuni sanonut suoranaisesti mitään sellaista yhteiskunnasta tai ihmisestä, joka olisi jollakin tavalla tuonut uutta näkökulmaa ainakaan omaan ajatusmaailmaani. Teoksella on ansionsa, mutta ainakin tällä lukukerralla siitä jäi evääksi lähinnä uusi miljöö. Eiköhän tälläkin teoksella silti lukijansa ole, joten se saa jatkaa kierrätyshyllyyn.
---
Leo Kalervo 1961: Pelivara
Gummerus. Helsinki.
294s.
Kommentit
Lähetä kommentti