Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita


Yllätyksellinen jännitys- ja veijariromaani kuvaa pahuuden viehätysvoimaa, mutta myös peräänantamatonta hyvyyttä.
Perinteisen ja kunniakkaan St. Oswaldin poikakoulun ilmapiiri on muuttunut. Henkilökunnan vanhin, oppilaiden Quasimodoksi kutsuma latinanopettaja Roy Straitley, käy omaa yksinäistä taisteluaan uuden ajan vaatimuksia, tietokoneita ja organisaatiouudistuksia, vastaan. Epämieluisien muutoksien ja henkilökunnan pienten kahnausten keskellä on tekeillä myös jotain paljon vakavampaa.  
Eräs henkilökunnan jäsenistä ei ole voinut unohtaa, mitä St. Oswaldissa tapahtui kolmetoista vuotta aikaisemmin. Hän on ujuttautunut kouluun kaivaakseen luurangot kaapista ja haluaa pahaa niin Straitleylle kuin koko koululle. Kostonhuumassaan hän ei kaihda mitään, ei edes murhaa. 

Nimenä Joanne Harris oli ollut minulle jo pitkän aikaa tuttu. Minulla oli joskus jopa yksi hänen teoksistaan lukulistallani, mutta se jäi kaiken muun kiinnostavamman jalkoihin. Olin myös "lukenut" hänen fantasiaromaaninsa Riimut joskus nuorempana epäedulliseen aikaan - fantasia alkoi menettää makuaan - ja olin lähinnä plärännyt sen loppuun haukotellen. Teini-iän lopulla Pieni suklaapuoti -elokuva oli ollut minusta okein söpö ja katsoin sen moneen kertaan, mutta sittemmin senkin hohto hiipui. 

Huomatessani Harrisin teoksen kierrätyshyllyssä totesin, että nytpä on mahdollisuus lukea, siis oikeasti lukea joku Harrisin teos. Hänen tyylinsä oli vaikuttanut elokuvan perusteella nostalgiaan nojaavalta ja toisaalta peribrittiläisen nenäkkäältä, mikä tuntui ihan toimivalta kombolta lukuromaaneille,  joita - kuten olin antanut itseni ymmärtää - Harrisin tuotanto pitkälti edustaa. Tämän kirjan luettuani tajusin, että minun olisi pitänyt lukea Harrisia juuri siinä iässä, jossa se fantasiaversio alkoi tympiä. Olisin ollut aivan hullaantunut. 

Näin suurimman herkkyyskauden jo ohittaneenakin Herrasmiehiä ja huijareita oli silti kerrassaan tarttuva ahmimisromaani, josta tulee kylläinen olo ja johon voi tarttua ilman tarkoitusta ajatella yhtään mitään. Harrisin tyyli edustaa sitä laatulukuromaanien joukkoa, jossa ei ole monen viihteellisen romaanin tapaan menty siitä, mistä aita on matalin. Sen sijaa aikaa on käytetty tunnelman luomiseen sekä jonkinlaiseen psykolgiseen tarkkuuteen. Lukuromaanina se ei kuitenkaan ole tarkoitettu niinkään haastamaan ajattelua, vaan vain kutittelemaan aivonystyröitä vähän ristikon tapaan. 

Hahmot, nokkelat juonenkäänteet, jännityksen yllä pitävä rakenne ja jollakin tavalla romantisoitavissa oleva aihepiiri kuuluvat tähän romaanityyppiin mielestäni oleellisesti. Kokonaisuudesta muotoutuu napakka, hahmot rakennetaan jonkin kätevän arkkityypin ympärille - parhaassa tapauksessa maustettuna pienillä omaleimaisuuksilla - ja keskiössä on jonkinlainen mysteeri tai muuten klassinen draaman kaari. Herrasmiehissä ja huijareissa juonen kaari on toteutettu kertomalla kahta tarinaa rinnakkain, nykyhetken tilannetta sekä vuosia aiemmint tapahtunutta taustatarinaa. Kumpikin juoni saavuttaa siten huippuhetkensä samassa vaiheessa kirjaa eli parikymmentä sivua ennen loppua.

Kuten tästä mallista arvata saattaa, hahmot eivät ole niinkään keskiössä, vaan oleellista on pikemminkin heidän roolinsa tapahtumia liikkeelle sysäävänä voimana. Niinpä kumpikaan päähenkilöistä, Snyde tai Straitley, ei hahmona mitenkään erityisesti valloittanut. He olivat tarpeeksi kiinnostavia luonnosmaisuudessaan, vaikka niitä muutamaa piirrettä olikin paikoin alleviivattu hieman turhan paljon. Mutta tällaisen kirjan tarpeisiin hahmot olivat juuri sopivan tarkkoja ja hennot psykologiset motiivitkin olivat tarpeeksi uskottavia näihin puitteisiin. Teostahan leimaa keveys joka tapauksessa, joten hahmojenkaan sisäinen maailmakaan ei saa olla liian synkkä, ts. realistinen. 

Itse asetelma, jossa vastakkain ovat koulu - tai yksi sen veteraaniopettaja - ja maailmaan pettynyt oppilas ja jota verrataan shakkipeliin, on sopivan jännittävä koukuttaakseen ja periaatteessa sen verran erilainenkin, että lukija kokee olevansa jonkin tuoreen äärellä. Toki se nojaa peribrittiläiseen sisäoppilaitosromantiikkaan, vaikka teoksen koulu ei sisäoppilaitos enää olekaan. Kuvasto kuitenkin nojaa juuri tähän romantiikkaan ja vieläpä ihan onnistuneesti. Jos sellainen vetoaa vähänkin, tämä teos iskee kyllä aika varmasti. 

Teoksen rakenteesta mainitsin jo kaksi rinnakkain kulkevaa juonilinjaa, jotka tapahtuvat eri aikatasoilla. Tämä ei kuitenkaan vielä ole varsinaisesti Herrasmiesten ja huijareiden "se koukku". Teos nimittäin johtaa lukijaansa tietoisesti harhaan, ja vasta lopussa palikat asettuvat järjestykseen. Olin ensiksi äimistynyt, että kylläpä tässä nyt pelataan lukijan odotuksilla ja ennakkoluuloilla, että onpa nerokasta kun tällä tavalla saadaan käännettyä lukijan huomio omiin asenteisiinsa. Mutta sitten palasin selailemaan kirjaa ja tajusin että ei, kyllä täällä aivan suoraan implikoidaan asioita, vaikka ei toki koskaan eksplisiittisesti ilmaista mitään suuren paljastuksen vastaista.

Esimerkkinä suoraan kirjasta, hieman naamioiden: jos kirjassa mainitaan, että hahmolla ei ole toivomaansa hyvää suhdetta omaan hevoseensa, arvaako kukaan ihan tosissaan tästä, että hänen lemmikkinsä onkin koira? Onko lukijan asenteellisuutta vai kaiken logiikan mukaista odottaa tuollaisen toteaman jälkeen, että hahmo todella omistaa hevosen? Lisäksi tekniikka, jossa hahmojen keskustelu kuvataan vuorotellen eri hahmojen näkökulmasta saa vähän halvan sävyn, kun myöhemmin käy ilmi, että sehän ei ollut lainkaan sama tilanne, jossa hahmot puhuivat toisilleen. Hahmojen näkökulmat vain esitettiin rinnakkain.

Toki nämä kaikki perustuvat lukijan odotuksiin, en kiellä sitä lainkaan, ja ne petettiin oikein urakalla. Olihan se tietysti viihdyttävää ja riemastuttavaakin saada lopuksi nähdä kaikki jo lukemansa ihan eri valossa. Mutta ihmettelen kyllä, jos joku lukija on nämä asiat osannut selvittää. Voisi jopa sanoa, että dekkarityyppiseksi romaaniksi lukijalle on jätetty aika vähän mahdollisuuksia selvittää mysteeri itse. Ei se kai sitten ollut tarkoituskaan - lopussa kaikki lukijat saavat saman ratkaisun samaan aikaan, ja siinä se.

Jotenkin näin jälkikäteen ratkaisu tuntuu hieman halvalta. Ei siinä ollutkaan kyse asenteiden paljastamisesta, vaan lukijan kulttuurisen lukutaidon hyväksikäyttämisestä. Sen avulla yksinkertaisesti johdettiin lukemaan väärin - tai "väärin" ja "väärin", harhaanjohtavasti, jotta juonen salaperäisyys säilyisi. Ihan rehellisesti sanottuna en pidä kovin mahdollisena, että joku lukisi niin vastakarvaan ja ohittaisi kaikki signaalit niin päättäväisesti, että voisi hoksata ennen aikojaan, mistä on kyse. Itse huomasin jo ensimmäisten 50 sivun aikana joitakin asioita, jotka eivät mitenkään täsmänneet kokonaisuuteen ja pidin niitä kirjailijan huolimattomuutena. Lopussa ymmärsin, että ne olivat olleet johtolankoja.

Kirjan kannesta vielä sen verran, että siinä on todellakin huomioitu se romanttinen osuus ja kuvasto, jolla pelataan: siinä on yleisön poikakouluihin liittämiä asioita, ja sellaisena se ei  myöskään kerro liiikaa varsinaisesta sisällöstä. Täytyy kuitenkin sanoa, että takakannen kuvassa oli yksi sellainen elementti, jota ihmettelin todella pitkään - se tuntui tyylivirheeltä. Kirjan luettuani se alkoi sen sijaan tuntua aika räikeältäkin alleviivaukselta. Hyvä on, takakannessa se silti on ja ihan hauskasti myös konkretisoi teoksen julkikuva vs. salaisuudet -asetelmaa. Menkööt. 

Herrasmiehiä ja huijareita oli ihan kiva välipala kaikkien omien kiireiden keskellä, siihen oli helppo aina tarttua vaikka olisi ollut vain vähän aikaa lukea. Noin ylipäätään kokemusta luonnehtisi taas osuvimmin sanapari "ihan kiva". En näe oikein lukevani Harrisilta lisää teoksia ainakaan lähiaikoina, ellei sitten satu osumaan joku lukuromaani-into yhtäkkiä. Tämä kappale jatkaa kierrätykseen jonkun muun iloksi. 

---

Joanne Harris 2005/2007: Herrasmiehiä ja huijareita
Suom. Satu Leveelahti
Otava. Helsinki.
527s.

Kommentit

Viikon luetuimmat