Paavo Haavikko: Soitannollinen ilta Viipurissa 1918

Soitannollinen ilta Viipurissa 1918 kertoo runon ja dokumentin keinoin säveltäjä Toivo Kuulan elämästä ja kuolemasta. Se kertoo yksilöstä keskellä aikansa aatteita, se kertoo syyllisyyden yhteisyydestä ja totuuden löytämisen vaikeudesta.

Olen lukenut erityisesti viime vuosina monenlaisia kotimaisia klassikoita, mutta aina vain uusia tutkimattomia nurkkia tulee eteen. Tällä kertaa pääsen tunnustamaan, että en ole ennen lukenut Haavikolta kokonaista teosta. Opiskeluaikojen kirjallisuuden kursseilla tuli analysoituja yksittäisiä runoja, ja huonostihan se meni, eikä se oikein sitten innostanut lukemaan enempää. Nyt kävi kuitenkin niin, että tässä teoksessa yhdistyi monta tuttua elementtiä: säveltäjä Toivo Kuulan murha, josta olin juuri kuunnellut Ylen podcast-sarjan, sekä proosamuotoinen kerronta. Tai näytelmähän tämä teos on, jos tarkkoja ollaan. Hieman hassusti siis luen tunnetulta runoilijalta ensimmäisenä näytelmän.

Viittaamani Yle Areenan ohjelma on siis Sukuni murhamysteeri, ja sen ensimmäisellä kaudella selvitetään 2020-luvulta käsin arkistomateriaalia penkoen tuon yön tapahtumia vuonna 1918. Oikeastaan Haavikon versioon ja tuohon ohjelmaan tutustuminen tapahtui vähän käänteisessä järjestyksessä, kun en muistanut ohjelmasta moniakaan yksityiskohtia, kun luin Soitannollisen illan Viipurissa 1918. Näytelmässä oletetaan katsojan tai lukijan jo jollain tasolla tuntevan asia. Teos on julkaistu sinä vuonna, kun tapahtumasta on kulunut 50 vuotta, eli vuonna 1978. 

Jos joku ei muuten tätä tapahtumaa tunne, tässä ytimekäästi: säveltäjä Toivo Kuula oli juhlimassa valkoisten kanssa Viipurin valtaamista sisällissodan aikaan vappuna 1918, esittäen siellä myös omaa musiikkiaan, ja juhlaillan aikana hänet ammuttiin juhlapaikan pihalle, jossa tapahtumassa paikalla oli todistetusti kaksi jääkäriupseeria ja yksi suojeluskuntalainen. Sotaoikeus ei ehtinyt antaa tuomiota tai edes selvittää varsinaista ampujaa, sillä molemmat jääkärit menehtyivät onnettomuuksissa vuoden sisään.

Olihan koko podcast-kausi kuunneltava uudelleen heti tämän teoksen lukemisen päälle, ja siinä tosiaan tullaan lopputulokseen, että yli sadan vuoden ajan murhaajaksi vahvasti epäilty Pekka Heikka ei todennäköisesti olekaan ampuja (jos haluaa tietää perusteet, voin suositella ohjelman kuuntelemista). Haavikon näytelmässä ampuja on juuri Heikka, jos sillä sinänsä merkitystä on - varmaksihan ei voi kukaan tietää, ja tämä on taiteellinen tulkinta tapahtuneesta. Oikeastaan melkein jäi olo, että nyt kun podcast ja sen tarjoamat faktat ovat tuoreessa muistissa, pitäisi lukea tämä näytelmä uudestaan. Eihän siinä kauaa menisikään, koska teos on alle sata sivua pitkä ja näytelmämuotoisena kevyt, mutta tämä blogiteksti on kirjoitettu ennen kuin olen sitä ehättänyt tehdä.

Vaikka nyt oma tietämykseni ei siis ollut ihan parhaassa terässä, niin lukukokemus oli sinänsä kiinnostava. Siitä loistaa varsin selvästi, että aiheeseen on perehdytty varsin yksityiskohtaisella tarkkuudella. Lieneeköhän tarkan tutkimuksen taustalla kirjoittajan suuri into aiheeseen, vai vuosipäivän kunniaksi annettu toimeksianto? Voin kuvitella, että tämä olisi vielä huomattavasti vaikuttavampi näyttämöllä, mutta tämäkin oli silti aivan lukemisen arvoinen kokemus. Luulen, että oikeastaan tällainen pääosin proosamuotoinen teksti olikin juuri minulle paras tapa lähestyä Paavo Haavikon tuotantoa.  

Sanotaan nyt jotain teoksen rakenteestakin. Näytelmän tapaan se koostuu pääosin vuorosanoista, mutta kiinnostavasti ne on sijoitettu tapahtumaan sotaoikeuden oikeussalissa, jossa eri todistajat ja syytetyt tuovat vuorotellen esiin omia lausuntojaan ja käyvät vuoropuhelua sotaoikeuden kanssa. Murhamysteerin tuntua on ilmassa, kun todistajanlausunnot käyvät ristiin tai ovat epäselviä - kaiketikin seuraillen todellisia todistajanlausuntoja, mutta kaunokirjallisessa muodossa. Suuri merkitys annetaan myös Toivo Kuulan vaimolle, laulaja Alma Kuulalle, joiden suuri taiteellinen romanssi nostetaan teoksessa tunteelliseksi keskipisteeksi.

Olen joskus aiemmin tässä blogissa hieman pisteliäästikin kommentoinut sitä, kuinka nykypäivänä ovat suuressa huudossa teokset, joissa kuvitellaan jollekin historialliselle henkilölle sisäinen elämä ja intiimejä ajatuksia ja tunteita, jotta päästään myymään teoksia jollain tunnetun henkilön nimellä ja tirkistelemään niitäkin sukupolvia, jotka eivät ole eläneet sosiaalisen median aikakautta - vaikka sitten keksimällä kaikki itse. Tietysti jos tirkistelystä puhutaan, niin 1970-luvullahan oltiin siinä varsin kunnostautuneita jo, eikä tämä ole mikään uusi ilmiö sinänsä. Se on kuitenkin uusi ilmiö, että se on olevinaan jotenkin salonkikelpoista.

Miten tämä pohdintani sitten suhteutuu Soitannolliseen iltaan - en suoraan sanoisi juuri tätä nimenomaista teosta tirkisteleväksi, koska siinä pysytään kuitenkin sellaisella tasolla, mitä henkilön itsensä teksteistä tiedetään, eikä lähdetä keksimään omia päälle, jotta saataisiin vielä vähän lisää dramatiikkaa. Toivo Kuulan elämästä ei tosin dramatiikkaa puuttunut todellisuudessakaan. Jotenkin silti yllätti, että viidenkymmenen vuoden päästä tapahtuneesta on pidetty riittävän hyväksyttävänä kirjoittaa todellisesta henkilöstä fiktiota. Ehkä se on ollut se 1970-luvun kulttuuri.

Haavikon runoilijuus ei näy teoksen kirjoitustyylissä kovinkaan voimakkaasti, mutta eipä ilman runoja kuitenkaan täysin jäädä. Teoksen huippuhetkillä, hetkeä ennen murhaa, Pekka Heikka on laitettu sanomaan asiansa värssymuodossa, ja se onkin varsin tehokas ja taitava tapa kohottaa tuo kohtalokas hetki sekä myös vahvistaa sitä näytelmän lopputulemaa (joka varmaan siis oli näytelmän kirjoitusajankohtana pääosin jaettu käsitys), että Pekka Heikka on ollut murhaaja, ja siten teoksen päättyminen hänen omaan kuolemaansa on myös näissä runoriveissä jo ikään kuin ennustettu.

Lopputulemana teos oli nopea ja mielenkiintoinen kokemus, mutta hieman jäi vielä vaivaamaan, että mitä siitä saisin vielä irti, jos nyt kaikki tapahtumat kerranneena lukisin sen vielä uudestaan. Olen varma, että teoksessa olisi kaikenlaista mielenkiintoista ristivalotusta ja yksityiskohtia, joita osaisi arvostaa uudella tavalla, jos ymmärtäisi kaikki viitteet, mutta näin jo ilman niitäkin kerronnassa oli hyvää monikerroksisuutta. Ainakin voin nyt sanoa, että pidän Paavo Haavikon proosasta.

---

Paavo Haavikko 1978: Soitannollinen ilta Viipurissa 1918

Otava. Helsinki.

69s.

Kansi: Kosti Antikainen

Kommentit

  1. Tunnen tämän teoksen kuunnelmana, joka esitettiin varmaankin tuolloin 1978, jolloin se kirjoitettiin. Tekoäly arvelee, että kyseessä on alunperinkin kuunnelma, josta on tehty myös näytelmä. Joka tapauksessa kuunnelma jäi hyvin mieleeni, se oli dramaattinen ja varsinkin Viipurin kytkeytyminen Kuulan kuolemaan oli kiinnostava.

    Minulle on jäänyt mieleeni kuunnelmasta ainakin se, miten Kuula tuohtui, kun ruotsinkielinen upseeri totesi kuultuaan hänen säveltämänsä Suojeluskuntien marssin: "Jag tycker att Jägarmarschen är bättre." Sibeliuksen Jääkärimarssi oli siis upseerin mielestä parempi.

    Tänä aamuna muuten Raija Oranen sai kertoa Maikkarin aamulähetyksessä uudesta kirjastaan Keltainen. Hänhän on tehnyt paljon romaaneja todella eläneistä henkilöistä. Tällä kertaa oli vuorossa taidemaalari Anita Snellman. Oranen kertoi, että hän ei käsittele teemoja eikä aiheita vaan hän käsittelee kohtaloita. Hän sanoi kirjoittavansa tarina edellä, virheitä voi tulla mukaan.

    Haavikko kirjoitti aikoinansa näytelmän myös todellisista henkilöistä, jatkosodan aikaisesta päämajoitusmestari Airosta ja hänen suhteestaan sihteeri Britaan (Airo ja Brita). Olen lukaissut Haavikon kuunnelmia ja minusta paras oli nimeltään Audun ja jääkarhu. Se on ollut Areenassa esillä kuunnelmana, mutta sen kuunnelman lopusta on valitettavasti leikattu pois kehyskertomuksen hauska loppuosa, niin että luettu kuunnelma on herkullisempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuunnelmasta en tiennytkään, mielenkiintoista! Olisipa kiehtovaa kuulla tuo kuunnelma joskus, luulen että se toimii vielä paremmin kuin tämä proosana lukeminen.

      Tuo hetki on tosiaan näytelmässä, ja muistelen sen mainitun tuossa podcastissakin. Ehkä tuosta lausahduksesta on sitten jokin todistajanlausunto olemassa, näytelmästä eikä podcastista ei käynyt täysin selväksi, mitä lähteitä on käytetty.

      Ehkä se onkin juuri tuo kohtaloiden käsittely, joka jää vaivaamaan - miksi niiden täytyy olla oikeasti eläneiden henkilöiden kohtaloita, ja kuka sitten saa tehdä sen päätöksen, mikä on ollut kenenkin kohtalo? Henkilö on voinut kokea itse elämänsä toisin, ja jotenkin elämän monimuotoisuuskin helposti latistuu johonkin yksittäiseen kohtaloon. Hankala aihe, kunhan pyörittelen.

      Kas, tuo Audun ja jääkarhu on edelleen Areenassa - pitääkin kuunnella! Kiitos vinkistä.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat