Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

 

Kun Bride syntyy, hän on aivan liian tumma, yönmusta. Vaaleammalle Sweetness-äidille tyttären ihonväri on katastrofi, ja siitä aukeaa kuilu heidän välilleen. Niin syvä kuilu, että Bride tekee pahan virheen ja tuhoaa viattoman ihmisen elämän saadakseen äidiltään huomiota. Aikuisena hän on kääntänyt ihonvärinsä voitokseen, mutta lapsuuden kokemukset eivät anna rauhaa. Kun rakkaussuhde salaperäisen Bookerin kanssa päättyy, ja yritys korjata vääryydet menee vikaan, on Briden pakko kohdata rehellisesti itsensä ja toiset ihmiset.

Lapsuuden ahdistavat kokemukset vaikuttavat myös Bookerin ihmissuhteisiin. Onko kulkurin mahdollista rauhoittua ja luottaa siihen että elämä kantaa?

Luoja lasta auttakoon on vetävä, jopa maaginen romaani ja samalla painava puheenvuoro hyvän lapsuuden puolesta. Kaikilla lapsilla syntyperään katsomatta tulisi olla oikeus kasvaa turvassa ja tulla juuri sellaisiksi kuin he ovat.

 

Tämä on taas niitä kirjoja, jonka nimi ja kansi ovat olleet minulle tuttuja kirjablogeista jo vuosien takaa, todennäköisesti tuolta vuodelta 2016, kun tämä suomennos on ilmestynyt. Luoja lasta auttakoon oli luettu joka ikisessä blogissa - tai siltä se minusta näytti - mutta itse olin noihin aikoihin sen verran keskittynyt löytöjen tekemiseen kierrätyskirjahyllyillä ja oman kirjahyllyni tyhjentämiseen heräteostoksista, että minua eivät mitkään lukutrendit hetkauttaneet.

Varmaan parasta on silti aloittaa anteeksipyynnöllä: pahoittelen takakansitekstin jakamista, tein sen lähinnä osana blogini vakiintunutta muotoilua. Se nimittäin kärsii taas inhokkisyndroomastani, eli turhista paljastuksista ja oudoista tulkinnoista, joita ihmettelee kirjan lukemisen jälkeenkin. En pahenna asiaa avaamalla sen enempää, mitkä kohdat tarkalleen tähän liittyvät, joten porhalletaan eteenpäin. Sanonpahan vain, että tälläkään kertaa en lukenut takakansitekstiä ennen kirjan lukemista, mikä on jo pitkään ollut tapana juuri tästä nimenomaisesta syystä.

Luoja lasta auttakoon on intensiivinen ja maagiseen realismiin taittuva teos, joka on Nobelinsa ansainnut. Kerronnan rakentuminen on vaikuttavaa ja tasalaatuista. Olin koko lukukokemuksen ajan ehdottoman valpas ja hereillä, mitä varmasti edesauttoivat synkät teemat, mutta myös teksti itsessään piti otteessaan alusta loppuun asti. Tämä tuli luettua parissa päivässä, eikä siis pelkästään suhteellisen lyhyen mittansa vuoksi. Kirjoista voi harvoin sanoa pelkästään sivumäärän perusteella, kauanko lukeminen kestää - varmaan myös siksi, että kirja tulee aina luettua jossakin tietyssä elämän hetkessä, jossa teos joko soljuu myötäkarvaan tai sitten ei.

Teoksen teemat eivät kuitenkaan ole mitään helppoa kamaa, vaan pikemminkin sen ihmiskuva on melko kyyninen noin jo alkujaan. Lopetus on hyvin raadollisen ihmis- ja maailmankuvan syystä todella raastava, ja ainakin omassa lukukokemuksessani jätti suorastaan järkyttyneen tunnelman. Vaikka tarinan maailmassa lapsiin kohdistuva väkivalta on suoranainen tyylikeino ilmetessään joka nurkan takana ja jokaisen hahmon elämää tavalla tai toisella koskettavana asiana, ei alleviivaus silti hälvennä aiheen kammottavuutta.

Hahmot, joille takakansiteksti ei anna alkuunkaan oikeutta, ovat kiehtovia ja taidokkaasti tyyliteltyjä. He olivat vahvasti juuri kaunokirjallisia hahmoja sellaisella elegantilla tavalla, joka parhaimmillaan tuo jostain syystä minulle mieleen modernistisen kirjallisuuden. En aio lähteä sen enempää analysoimaan tätä outoa assosiaatiota, mutta ehkä kyseessä on jonkinlainen samankaltainen etäisyys hahmojen ja lukijan välillä, tai sitten ei.

Kuten edellä mainituista teemoista saattaa arvata, tämä ei ole teos josta tulisi hyvä mieli. Sen sijaan se on voimakas taide-elämys, joka jättää ajatukset myllertämään. En oikein osaa nähdä teoksen lopulle mitään kovin toivoa antavaa tulkintaa, mutta ehkä joku saa sellaisenkin aikaiseksi. Vaikka tämä nyt kuulostaakin siltä, että lopussa olisi joku suurikin käänne, niin varsinaisesti se saa merkityksensä vasta suhteessa kaikkeen muuhun teoksessa tapahtuneeseen.

Kuten kävi edellisen lukemani teoksen kanssa, myös tällä kertaa teoksen lukemisen ja blogitekstin kirjoittamisen väliin lipsahti sellaiset nelisen kuukautta. Myönnän unohtaneeni teoksesta jo jotakin, mutta muistan silti yllättävän paljon - nimittäin siihen nähden, paljonko tavallisesti muistan lukemastani teoksesta neljä kuukautta myöhemmin. Tästä teoksesta luulen silti muistavani asian jos toisenkin vielä vuosienkin päästä.

---

Toni Morrison 2015/2016: Luoja lasta auttakoon

Suom. Kaijamari Sivill

Tammi. Helsinki.

180s.

Kansi: Eevaliina Rusanen