Susanna Clarke: Piranesi

Piranesi asuu talossa, jossa on lukematon määrä valtavia huoneita ja käytäviä, joita reunustavat tuhannet patsaat. Vuorovesi yltää portaisiin asti, pilvet liikkuvat yläkerran saleissa. Mutta Piranesia ei pelota: hän tuntee vede liikkeet ja reitit salien välillä. Tiistaisin ja perjantaisin Piranesi tapaa ystävänsä Toisen, mutta muuten hän on yksin. Ellei Vainajia ja lintuja lasketa.

Susanna Clarken hypnoottinen ja älykäs uusi romaani vie lukijan maagiseen labyrinttiin, johon voisi jäädä ikiajoiksi harhailemaan.

 

Näin Clarken faniksi matka Piranesin kanssa alkoi varsin tahmeasti. Arvelin, että pitäisin teoksesta, joten ostin sen itselleni ennen lukemista - harvinainen poikkeus. Meni silti yli puoli vuotta suomennoksen julkaisusta, että edes havahduin asiaan ja ryhdyin toimeen. Kirjan saavuttua kesti kuukausikaupalla, että edes avasin teoksen. Takakansitekstiä olin vältellyt, mutta luin sen epähuomiossa samalla, kun jo etukäteen loin tämän blogitekstiluonnoksen. Sekin harmitti niin paljon, että ei huvittanut aloittaa lukemista, ennen kuin olin unohtanut tarkimmat sanankäänteet.

Kun vihdoin aloitin Piranesin, alku oli vaikea. Eriskummallinen maailma tuntui hyvin abstraktilta ja epämääräisen vertauskuvalliselta tavalla, johon oli vaikea päästä sisään. Tämä oli täysin vastakkainen kokemus kuin Clarken aiemmilla teoksilla. Aloin jopa uumoilla, että koko teos olisi kokeellisempaa tavaraa ja todennäköisesti päättyisi ihan samalla tavalla kuin alkoikin, ja en ihan tiennyt, mitä mieltä siitä olisin. Piranesi jäi kesken pariksi kuukaudeksi noin sivun 50 kohdalla.

Koitti sitten kuitenkin sellainenkin ilta, että olin jo pitkin päivää vilkuillut Piranesia hyllyssä, ja päätin ottaa sen yöpöydälle ihan vain loppuun nykäistäväksi. Kahlasin seuraavatkin viisikymmentä sivua eteenpäin kuin Piranesi tulvasaleissa, mutta yhtäkkiä sadan sivun kohdalla vuorovesi saapui ja huuhtouduin juonen vietäväksi. Teksti veti yhtäkkiä valtavalla voimalla ja erittäin kiinnostavilla käänteillä eteenpäin, niin etten olisi melkein malttanut edes nukkumaan käydä.

Tämä hämmästyttävä käänne teoksen tahdissa yllätti suuresti ja mietitytti vielä sitäkin enemmän. En tiedä, johtuuko tämä sitten omasta lukumaustani, odotuksistani vai oikeasti siitä, että teoksen tahdissa olisi aidosti jokin tällainen muutos. Tavallaan juuri hidas tempo ja kiireetön maailmanrakennus on juuri Clarke-intoni ytimessä, ja tehokeinona toisteisuus ja tietynlainen tapahtumattomuus toimii. Mutta samalla en voinut olla ajattelematta, että hitaus ja rönsyilevyys on eri asia 800-sivuisessa teoksessa kuin alle 300-sivuisessa teoksessa. Jotenkin se, että ikään kuin jo annoin periksi kertaalleen, sai miettimään, että mitä jos hitaampi osa olisi ollut vaikkapa 30 sivua lyhyempi - olisiko se todella ollut niin suuri menetys teoksen tunnelmalle?

Juttuhan on siis se, että olen vanha eteeristen fantasiamaailmojen ihailija. Jotenkin olen silti onnistunut kasvamaan siitä ohitse melkein huomaamattani, ja pelkkä eteerisyys itsessään lumoaa enää vain harvoin. Piranesin maailma on hyvinkin eteerinen, ja jossakin kohdassa siinä 50 sivun paikkeilla eteerisyys ei ollut minulle riittävää polttoainetta innostua maailmasta. Piranesista itsestäänkin tietoa tihkuu niin tipoittain, ettei tuossa kohdassa teosta oikein vieläkään tiennyt, kuka puhuja, tai siis kirjoittaja, on. 

Tavallaanhan se on oikeinkin kiehtovaa - mystinen henkilö mystisessä maailmassa - mutta siihen mennessä oli alkanut kaivata jo jotakin muutakin tarttumapintaa kuin että "ystävällinen, tykkää kirjoittamisesta ja asioiden nimeämisestä". Vasta kun Piranesin suhde maailmaan alkoi muuttua, alkoi teoskin puhutella enemmän. Loppujen lopuksi se jäi kuin jäikin mieleen vaikuttavana lukukokemuksena, jota Clarkelta saattoi odottaa. Teoksen loppukin jätti tyytyväisen olon.

Sivuhuomiona tekstilajien vaihtelu oli teoksessa vahva tehokeino. Se on ollut suosikki-inhokkieni joukossa nykypäivän kirjallisuustrendeistä, silloin kun sillä on pelkkä itseisarvo ja nokkeluustaso, mutta tässä on oppikirjaesimerkki perustellusta ja kerrontaan nivoutuvasta tekstilajien vaihdosta. Eri tekstilajeille on syynsä, ja ne on valittu koska tarina on kerrottava juuri tällä tavalla myös maailman sisäisessä logiikassa, eikä siksi että se on trendikästä. (Tai mistä minä tiedän, voi olla siksikin; joka tapauksessa se toimii.)

Olen edelleen sitä mieltä, että Clarke on parhaita nykyfantasian kirjoittajia, vaikka minulla oli Piranesin kanssa pieniä aloitusongelmia. Tämän blogitekstin kuva osaltaan kertoo, että teos tuli luettua oikeastaan jo melkein kaksi kuukautta sitten, mutta kirjoitusinto on ollut lähes yhtä tahmeaa kuin lukuintokin viime aikoina. Huhtikuu on kuitenkin perinteisesti ollut minulle aina lukuinnon (uudelleen)syttymisen kuukausi, ja merkkejä siitä on jälleen ilmassa. En nyt silti lähtisi povaamaan mitään valtavaa blogin aktivoitumista, vaan näillä satunnaisilla kirjapohdinnoilla mennään.

---

Susanna Clarke 2020/2021: Piranesi

Suom. Helene Bützow

WSOY. Helsinki

261s.

Kansi: David Mann / Shutterstock