Murata Sayaka: Lähikaupan nainen


Nainen on löytänyt elämänsä tarkoituksen lähikaupasta. Onko hänen luovuttava siitä?
 
Keiko on 36-vuotias. Hänellä ei ole koskaan ollut poikaystävää, ja hän on ollut töissä samassa tokiolaisessa lähikaupassa 18 vuotta. Keiko tietää, mitä haluaa: lähikaupasta ja sen joka päivä toistuvista askareista hän on löytänyt elämänsä tarkoituksen.  
Perhe ja ystävät eivät kuitenkaan ymmärrä hänen valintojaan. Paine löytää uusi työ - ja vielä pahempaa, aviomies - kasvaa, jolloin Keikon täytyy turvautua epätoivoisiin tekoihin. 
Lähikaupan nainen on tarkka kuvaus naisiin kohdistuvista odotuksista ja urakeskeisestä työkulttuurista. Se pohtii myös sitä, mitä "normaali elämä" oikeastaan tarkoittaa. Nyky-Japaniin sijoittuva romaani on niin kuin sen päähenkilö Keiko: vähän omituinen ja ennen kaikkea rakastettava. 

Liekö se sitten tämä paljon hoettu poikkeusaika vai mikä, kun vähän omaksikin yllätyksekseni huomasin haluavani lukea uutuuskirjan. Tavallisesti ne ovat minulle niin sanotusti yks hailee, kirjoja muiden joukossa. En ole oikein koskaan osannut intoilla etukäteen mistään kulttuurituotteista (vaikka  laatua kohdatessani olen kyllä jälkikäteen intoiluun kovastikin taipuvainen), joten kirjakatalogien selaaminen ja niistä intoutuminen on aina ollut minulle hyvin eksoottinen ilmiö kirjablogimaailmassa. 

Jos nyt oikeen tarkkaan analysoin, tälläkin kertaa kävi niin, että oikeastaan vain kuulin kirjasta ja pohdin, että tämäpä pitää lukea, eikä uutuus sinänsä ollut osa intoa. Sen sijaan poikkeuksellista oli se, että ostin kirjan omakseni lukematta sitä tai edes saman kirjailijan teoksia koskaan aiemmin. Olin lopettanut jo ennestään lukemattomien kirjojen ostelun tuossa viitisen vuotta sitten, ja Lähikaupan nainen olkoon poikkeus joka vahvistaa säännön.

Tähän poikkeukselliseen päätökseen vaikuttivat ehkä eniten se, että a) kirjaa ei saanut mistään kuin ostamalla, b) sen teemat vaikuttivat henkilökohtaisesti kiinnostavilta, c) käännöksen on tehnyt kääntäjä, jonka työstä pidän ja d) olin lukenut blogitekstejä jossa setvittiin päähenkilön autismin tai aspergerin käsittelyä, ja heti perään kääntäjän haastattelun, jonka mukaan kirjailija nimenomaisesti oli kieltänyt teoksen kertovan autismista, ja tämä tulkintakehysten ristiriita herätti mielenkiintoni. 

Tartun siis heti alkuunsa tähän autisminäkökulmaan ja totean, että toki, voin tavallaan ymmärtää autismitulkinnan teoksesta. Siinä kuitenkin kerrotaan päähenkilön sisäisestä maailmasta hyvin samankaltaisilla kirjallisilla keinoilla kuin (länsimaisessa kirjallisuudessa) on tavattu kertoa autismin kokemuksesta. Tavallaan kerronnan voi siis sanoa johdattelevan tällaiseen tulkintaan, ainakin länsimaalaisen kirjallisuusperinteen linssin kautta katsottuna - minkä luennan kulttuurisidonnaisuuden ongelmat ovat sitten ihan toinen juttu.

Asia erikseen on tietysti se, että fiktiivisten hahmojen diagnosointi on noin lähtökohtaisestikin arveluttavaa ja aika turhaa toimintaa. Olen edelleen sitä mieltä, että lokeroidessaan fiktion hahmoja paljastaa vain oman ahtaan "normaalin" käsityksensä. Tämän teoksen kohdalla se on erityisen ironista: teos käsittelee "normaaliuden" rajoja, mutta osalle lukijoista näyttää silti olevan kaikista tärkeintä ensiksi määritellä, mihin pikku lokeroon päähenkilö kuuluu ja onko se "normaalin" vai "epänormaalin" puolella, ennen kuin teoksesta ja päähenkilöstä voi saada mitään otetta.

Uskallan väittää itse olevani (heh) "normaaliustasoltani" aika lailla neurotyypillisen tuntumassa, ja minulle päähenkilö näyttäytyi lähinnä keskimääräistä analyyttisempana. Tunnistan jo ihan omasta elämästäni ajatusrakenteet ja -prosessit, jotka tässä on esitetty huippuunsa vietyinä, kirjallisesti liioiteltuina. Eli siis kaunokirjallisen keinon kautta, ei niinkään psykologian autenttisuutta tavoitellen.

Keikon sisäisyyttä oleellisempaa onkin teoksessa hänen kykynsä sulautua ja vastata odotuksiin. Yhteiskunta vertautuu konbinin omaan todellisuuteen, jossa Keiko voi olla täysivaltainen jäsen. Yhteiskunta ja perhe sen sijaan vaativat jotain muuta, vaikeampaa ja tuskastuttavampaa. Keiko on löytänyt itselleen sopivan roolin, mutta se ei riitä. Tämän epäsuhdan sanoittaminen on sellainen keskustelunavaus, joka nähdäkseni olisi ihan tervetullut Suomessakin, vaikka Japanin yhteiskunnallisten normien painostavuus on tietysti ihan omalla tasollaan.

Nyt tässä vaiheessa on ehkä jo selvää, että minä pidin Lähikaupan naisesta. Vaikka se onkin lyhyt teos ja kaltaiselleni teemojen kanssa usein vaikeuksissa olevalle helppo, on sen yksinkertaisuus linjakasta eikä muutamissa osoittelevuuksissaankaan koskaan latteaa. Henkilöhahmojen kautta esitetyt ideat ovat selkeitä ja oleellisia. Erityisesti jäi mietityttämään Shirahan hahmo, joka oli päähenkilölle se yhteiskunnallisesti hyväksytympi "oikea" vaihtoehto kuin rakastettu työ, ja samalla tietynlainen yhteiskunnan naisiin kohdistamien asenteiden tiivistymä. 

Pidin siis teoksen selkeydestä ja sen kysymyksenasetteluista. Tästä teemasta olisi mahdollista jatkaa pidemmällekin - lukisin sellaisen teoksen mielelläni - mutta jo tällaisenaan lukukokemus oli uusia ajatuksia kipinöivä. Normaaliutta ja sen rajauksia aika usein miettivänä tämä teos oli tematiikaltaan juuri niin puhutteleva kuin odotinkin. Kirjalliset keinot toimivat hienosti ja teesit olivat raikkaalla otteella esitettyjä. Lähikaupan nainen tulee jäämään kirjahyllyyni toistaiseksi, sillä haluan varmasti lukea sen myös uudelleen. 

---

Murata Sayaka 2016/2020: Lähikaupan nainen
Suom. Raisa Porrasmaa
Gummerus. Helsinki.
126s.
Kansi: Luke Bird / Getty Images

Kommentit

  1. Minäkin pidin tästä kirjasta, oikein kovasti. Minua hieman tympäisee "kaiken" diagnosoiminen. Ei kaikkea voi eikä tarvitse yrittää selittää ja perustella diagnoosein. Nyökyttelen tässä siis sinun kirjoituksellesi, aika samoin itsekin kirjan koin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Kyllähän sitä on kirjoitettu kaikkien kirjokäsitteiden ym. ongelmallisuudesta, mutta kun jatkuva diagnosointi vuotaa vielä kirjallisuuden lukemiseenkin, niin huomaa kyllä nykykulttuurin diagnoosikeskeisyyden. Ihmisiä kannustetaan diagnosoimaan itseään ja lähipiiriään jatkuvasti, ja tällaisissa kohdissa sitä huomaa, kuinka syvälle arkiajatteluun se on ujuttautunut.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat