Umberto Eco: Ruusun nimi

Marraskuussa 1327 saapuu italialaiseen luostariin englantilainen fransiskaanimunkki William Baskerville. Keisari on antanut hänelle arkaluontoisen tehtävän: hänen on järjestettävä sovintoneuvottelu paavin lähettiläiden ja kerettiläisyydestä syytetyn munkkiveljeskunnan välillä. Mutta ennen kuin neuvottelut pääsevät vauhtiin, luostarissa rupeaa tapahtumaan karmeita asioita. Aina kun aamu valkenee, löytyy munkin ruumis. William Baskerville, paavin entinen inkvisiittori, heittäytyy täydellä innolla selvittämään murhien sarjaa. 

Umberto Econ Ruusun nimi on poikkeuksellinen romaani nykyeurooppalaisessa kirjallisuudessa. 

Minulla on jossakin kaappieni syövereissä vielä olemassa pitkääkin pitempi lukulista, jonka aikoinani laadin terhakkana aloittelevana kirjallisuudenopiskelijana. Lisäsin siihen tietysti jo siihenastiset tuttujen ja kavereiden suosittelemat kirjat, mutta myös kirjallisuuden perusopinnoissa tähdennetyt klassikot sekä pääsykoekirjojen kiinnostavimpien analyysien kohteet. Siellä lukulistan ensimmäisessä versiossa oli jo mukana Ruusun nimi.  

Tästähän on nyt jo osapuilleen kymmenen vuotta. Niin kauan on Ruusun nimi - postmoderni klassikko! - odottanut lukemistaan. Useammin kuin kerran vuodessa sen nimi on silti osunut eteen ja olen muistanut, että tuokin on vielä lukematta, ja jatkanut elämääni. Nyt kuitenkin tähdet asettuivat linjaan, kun Yle Areenaan ilmestyi tuore TV-filmatisointi, ja eipä aikaakaan kun löysin itseni viikonlopun kynnyksellä pienestä flunssanpoikasesta, kädessäni Ruusun nimi. Klassikko tuli haukattua pikavauhtia.

Sanonpahan sen vain tässä välissä, että se TV-sarjaversio, jota olen nyt jo vähän ehtinyt katselemaan, on ollut TV-viihteenä ihan siedettävää, mutta jää valovuosien päähän alkuteoksestaan. Samoin jäävät kauas taakse C. J. Sansomin luostaridekkarit, joista se ainoa, jonka olen lukenut, oli häikäilemätön plagiaatti niistä vetävistä aineksista, joita Ruusun nimi sisältää kiehtovan filosofisen, teologisen ja semioottisen käsittelyn seassa. 

Ja nythän on siis heti kärkeen - tai siis tukevasti tekstin puolessa välissä - täräytettävä, että tämä on muuten paras kirjoista kertova kirja, jonka koskaan olen lukenut. Tavallisesti kierrän sellaiset kaukaa, koska niissä tuntuu olevan jotenkin ällöttävän makeileva ja liehakoiva sävy. Ruusun nimellä sen sijaan oli puhtaan filosofinen ote kirjamuotoon. Teos maalasi lukijan eteen kiehtovan sarjan kirjallisuuden eri sävyjä ja merkityksiä sekä suoraan että epäsuorasti. Muutamia epäsuorista keinoista huomasin ihan vain opintojeni pohjalta - (niitä muuten avataan kiehtovasti Liisa Saariluoman artikkelissa*, jos haluaa analyysin aiheesta lukea) mutta varmasti oivallettavaa jäi vielä seuraavallekin lukukerralle.

Tässä vaiheessa voin jo paljastaa ihan suoraan sen, että minä pidin teoksesta oikein paljon. Se tulee lukukokemuksena jäämään mieleen pitkäksi aikaa, ja jo nyt tiedän, että se on luettava vielä joskus uudelleen. Kaikista parasta - aidosti mielenkiintoisella tavalla esitettyjen filosofisten ja teologisten kysymysten sekä ilahduttavan rönsyilevän intertekstuaalisuuden lisäksi - Ruusun nimi toimittaa sen, mikä historiallisessa romaanissa on kaikista kiehtovinta, mutta mikä aivan liian monesta historiallisen romaanin edustajasta puuttuu (ja minkä puutteen vuoksi koko genre alkaa olla lukukelvoton): se toisintaa keskiakaisen mielen ja maailmankuvan niin täydellisesti, että ei voi kuin ihmetellä.

Historiallisissa romaaneissa usein jätetään tämä kokonaan väliin ja istutetaan nykyihmisiä historiallisissa asuissa historiallisiin ympäristöihin, mutta Ruusun nimi syleilee keskiaikaista (munkin) mentaliteettia ilmiselvästi tärkeimpänä osana historiallista miljöötä. On kiehtovaa tunnistaa samankaltainen ääni alle 50 vuotta sitten kirjoitetusta teoksesta kuin 500 vuotta sitten kirjoitetusta teoksesta.

Ja tämä on oikeastaan pääsyy siihen, että teoksen ajankuvasta välittyvät keskiaikaiset arvot - liittyen erityisesti asioihin jotka nykypäivänä nähdään ihmisoikeuskysymyksinä - eivät minua häirinneet. Ensinnäkin ote näihin seikkoihin oli aitoihin keskiajan teksteihin verrattuina paljon inhimillisempää nykylukijan näkökulmasta (ja siten tuli intuitiivisesti verrattua tätä teosta niihin eikä nykykirjallisuuteen, ja pidettyä tätä paikoin jopa lämpimänä viiteryhmässään), ja toisekseen tekstissä korostuu sen konstruktioluonne. Tämä on teksti teksteistä, ja kaikki väitteet ovat vain hypoteettisia; kukaan ei yritä kertoa minulle, että näin asiat ovat tai että näin niiden pitäisi olla. Kaikki on eräänlaista ajatusleikkiä tekstin ja lukijan välillä.

Sitten vielä kummallinen sivuhuomio. Luettuani 600-sivuisen teoksen, jonka kertoja oli nimeltään Adson (olen hyvin varma, että juuri tässä muodossa, sen verran monta kertaa se tuli sivuilta luettua), en voinut olla hämmästelemättä, miksi TV-sarjassa hahmon nimestä on pudotettu yksi kirjain pois ja käytetään muotoa Adso. Luulin tätä ensin sarjan kääntäjän virheeksi, mutta sitten törmäsin jossakin kommenttikentässä päivittelyyn hahmon usein esiintyvästä väärästä nimestä - siis väärässä muodossa Adson.

Sen jälkeen lähdin kummissani Wikipedia-kierrokselle, ja totta tosiaan: kaikilla muilla kielillä näkökulmahahmon nimi on - Adso. Mukaan lukien italiankielisellä sivulla, jonka kirjoittaja on takuulla lukenut Ruusun nimen alkukielellä eli italiaksi. Muoto Adson näyttäisi jäljittyvän suomenkieliseen käännökseen. Miksi kääntäjä on päätynyt vaihtamaan hahmon nimen, jää mysteeriksi.

Katsoin tässä myös sen uuden televisioversion, jota varten alkuteokseen tutustuin. Sehän oli suoraan sanottuna karmea. Tyhjänpäiväisiä, kyllästyttäviä ja teemaltaan aivan toiseen (ja pahviseen) suuntaan vieviä juonia oli keksitty tilkkeeksi, ja karsittu alkuteoksen filosofisia ulottuvuuksia. Oi joi - inhokkitapani tehdä adaptaatio. Sanomattakin on selvää, että Ruusun nimen kiehtovimmat ulottuvuudet oli riisuttu suorilta pois ja jäljelle oli jäänyt vain salapoliisikertomuksen luuranko.

En voi suositella sarjaversiotakenellekään, joka on joskus lukenut tai aikoo joskus lukea Ruusun nimen, enkä ihan välttämättä kovin monelle muullekaan. Kyllä sen katsoi, mutta se ei enää kertonut oikein mistään, hädin tuskin romaanista Ruusun nimi. Surullisinta on juuri se, että alkuteos kertoi niin monesta asiasta niin paljon.


*Saariluoma, Liisa 2011: "Intertekstuaalinen" minä, intertekstuaalinen kertomus: Umberto Econ Ruusun nimi postindividualistisena historiallisena romaanina. Postindividualistinen romaani. Helsinki: SKS. 179-212.

---

Umberto Eco 1980/1983: Ruusun nimi
Suom. Aira Buffa
WSOY. Helsinki.
632s.
Kansi: Eeva Mehto

Kommentit

  1. TV-sarja sai ainakin Hesarissa aika huonon arvion - jota uskoin, enkä alkanut seurata, vaikka lievästi kiinnosti. Nimenomaan sen takia, että romaani on minulla ollut aina samantapaisessa vaiheessa kuin itse ensin kuvailit. Olen usein ajatellut lukea. Ehkä vielä. Tekstistäsi sai jo alustavan perehdytyksen.
    Tätä vähän ihmettelen "se toisintaa keskiaikaisen mielen ja maailmankuvan niin täydellisesti, että ei voi kuin ihmetellä." Ymmärrän, että siinä ei jaeta nykyisen maailman ajatuksia, mutta muuten, miten tuosta voisi olla niin vakuuttunut? Luin kerran tietokirjan, jossa nimenomaan pääteltiin että käsityksemme keskiajasta on pimeämpi kuin mitä se oli. Renessanssin maine taas olisi turhankin hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sarja oli aika kauas karkaava ja pintapuolinen adaptaatio kirjasta. Ehkä siitä voi jopa pitää enemmän, jos ei ole koskaan kirjaa lukenut. Kannattaa siis kokeilla, jos kirja ei ole kovin lähiaikoina tulossa lukuun.

      Jo useamman vuosisadan ajan kaunokirjallisuus on kuvannut keskiaikaa vain syöttämällä oman aikansa arvot ja maailmankuvan keskiaikaiseen ympäristöön. Tämä on ensimmäinen nykyromaani, jossa keskiaikaiseksi tarkoitettu maailmankuva oikeasti muistuttaa keskiajalla kirjoitettujen teosten maailmankuvaa (vertailukohtana mm. Rabelais, Boccaccio, Chaucer). Se on selkeästi vaikea tavoittaa, koska niin harva kirjailija on samaan kyennyt. Siksi se tuntui erityisen hienolta ja onnistuneelta.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat