John Verdon: Numeropeli
Dave Gurney, äskettäin New Yorkin poliisilaitoksen murharyhmästä varhaiselle eläkkeelle jäänyt poliisi, kuulee opiskeluaikaisen kaverinsa Mark Melleryn saamista omituisista uhkailukirjeistä. Ensimmäisessä niistä on käsky - ajattele jotain lukua, ensimmäistä joka juolahtaa mieleesi - ja suljettu kirjekuori. Kirjekuoressa on Melleryn ajattelema luku: 658.
Gurney pitää tapausta lähinnä kiehtovana arvoituksena, kunnes Mellery murhataan raa'asti kotipihallaan. Pian selviää, ettei Mellery suinkaan ole numeroilla ja riimeillä leikkivän murhaajan ensimmäinen uhri.
Numeropeli on poikkeuksellisen älykäs murhamysteeri, joka yhdistää taidokkaasti Agatha Christie -henkistä suljetun huoneen arvoitusta, psykologista poliisiromaania ja hyytävää trilleriä.
Tutun kirjakaupan (jo kuopattu) muutaman euron alelaari varjostaa elämääni edelleen yli puolen vuosikymmenen takaa. En ole koskaan erityisemmin ollut kiinnostunut jännäreistä, murhamysteereistä tai minkään valtakunnan trillereistä - paitsi ehkä jonkin verran televisiossa - mutta silti jonkin typerryttävän aivokemiallisen kiinnihirton seurauksena tein nerokkaan päätöksen ja ostin kirjan, jossa oli aikasta coolin näköinen kansi ja juonikuvaus, joka ei kuulostanut ainakaan tylsältä. Kummallisia ovat teinin aivoitukset.
Tästä harmillisesta syystä niskoillani on edelleenkin kirja, jota en erityisemmin haluaisi enää lukea, mutta jonka jokin epäterveen oloinen perfektionismi vaatii minua lukemaan ennen kirjan väistämätöntä siirtoa kierrätyskirjahyllyyn. Päätin siis ottaa lukemisen tilaisuutena: koetin tyynesti keskittyä niihin asioihin, jotka ovat oleellisia dekkarille, ja olla turhautumatta esimerkiksi kökköön dialogiin tai ohuisiin hahmoihin, kun ne vähän niinkuin kuuluvat asiaan.
Tästä harmillisesta syystä niskoillani on edelleenkin kirja, jota en erityisemmin haluaisi enää lukea, mutta jonka jokin epäterveen oloinen perfektionismi vaatii minua lukemaan ennen kirjan väistämätöntä siirtoa kierrätyskirjahyllyyn. Päätin siis ottaa lukemisen tilaisuutena: koetin tyynesti keskittyä niihin asioihin, jotka ovat oleellisia dekkarille, ja olla turhautumatta esimerkiksi kökköön dialogiin tai ohuisiin hahmoihin, kun ne vähän niinkuin kuuluvat asiaan.
Mutta heti ensimmäiset kaksi aukeamaa saivat melkein vedettyä jalat altani. Päähenkilö Dave Gurneyta - joka muuten kuulemma on kovemman luokan looginen ajattelija - kuvaillaan niin epäloogisesti, että päällimmäiseksi mielikuvaksi jää hämmennys. Hän vasta harjoittelee kuvankäsittelyohjelman käyttöä eikä tiedä mitä suurin osa sen toiminnoista tekee, mutta on saanut kuvamanipulaatioitaan galleriaan, ja lehdet ylistävät "mestarillista kuvankäsittelyä".
Gurney on myös 47-vuotiaaksi teräskuntoinen mies, mutta samalla hänen vaimonsa saa olla jatkuvasti usuttamassa häntä ulos talosta tekemään edes jotain - ilmeisesti Gurneyn arkirutiiniin ei kuulu edes urheilu... (Tai sitten tässä pitää olettaa, että Gurneylla on siinä 1800-luvun amerikkalaisessa maaseutukartanossaan kuntosali. Kun he olivat vaimon kanssa yrittäneet palauttaa sitä jonkin verran entiseen asuunsa. Kaikissa 1800-luvun kartanoissa oli tietysti alkujaan kuntosali.) Käsillä on siis mies, joka loihtii taideteoksia tuntematta juuri ollenkaan välineitään ja joka pysyy armottomassa kunnossa harrastamatta liikuntaa. Näistä lähtökohdista on jokseenkin eriskummallista lähteä seuraamaan tämän huippuloogikon täysin epäloogista elämää.
Gurney on myös 47-vuotiaaksi teräskuntoinen mies, mutta samalla hänen vaimonsa saa olla jatkuvasti usuttamassa häntä ulos talosta tekemään edes jotain - ilmeisesti Gurneyn arkirutiiniin ei kuulu edes urheilu... (Tai sitten tässä pitää olettaa, että Gurneylla on siinä 1800-luvun amerikkalaisessa maaseutukartanossaan kuntosali. Kun he olivat vaimon kanssa yrittäneet palauttaa sitä jonkin verran entiseen asuunsa. Kaikissa 1800-luvun kartanoissa oli tietysti alkujaan kuntosali.) Käsillä on siis mies, joka loihtii taideteoksia tuntematta juuri ollenkaan välineitään ja joka pysyy armottomassa kunnossa harrastamatta liikuntaa. Näistä lähtökohdista on jokseenkin eriskummallista lähteä seuraamaan tämän huippuloogikon täysin epäloogista elämää.
Tällaisista huolimattomuuksista ei voi olla tulematta sellainen olo, että vaikka päähenkilö on huippulooginen rikosten ratkaisija, lukijan ei mielellään tule olla sellainen. Vaikka Agatha Christieen viitataankin, ei oikein jäänyt sellainen tunne, että lukijaan olisi luotettu tarpeeksi, jotta rikos voisi olla selvitettävissä lukijankin voimin. Että älkää huoliko, Gurney on rikostenratkaisijana nero ja huippuunsa viritetty loogikko, ei yleisön tarvitse tehdä mitään. Mutta minä kun luulin, että dekkareissa on tarkoitus juuri yrittää ratkaista rikos itse. Ehkä olen ajastani jäljessä - Agatha Christien dekkarit oliva kirjoitettuja lukijalle, joka on nokkela, sivistynyt ja mielikuvituksekas, Gurneyn seikkailut sellaiselle, joka ei ole koskaan kuullut Odysseuksesta ja josta liikuntaa harrastamaton mutta huippukuntoinen hahmo on uskottava.
No, itse mysteeriin. Varhain eläköitynyt ex-murhatutkija Gurney siis elää kuin Country Living -lehdessä kauniin (ja tietysti kymmenen vuotta ikäistään nuoremmalta näyttävän) vaimonsa kanssa huikeiden maisemien keskellä. Hänen eteensä kuitenkin suorastaan heittäytyy erittäin hämmentävä rikospähkinä, kun uhkailulla alkanut ja murhilla jatkunut tapahtumien sarja herättää hänen kiinnostuksensa. Salaperäinen murhaaja pelaa uhriensa kanssa "numeropeliä", jossa hän arvaa ennalta näiden ajattelemat luvut.
Lähtöasetelma onkin siten ihan puhdasoppista dekkaria. Alun perin kiinnostukseni herättänyt käsittämätön murhamysteeri oli tälläkin kertaa ihan kiinnostavaa seurattavaa, sillä vaikka muistin hyvin selvästi murhaajan, olin unohtanut kokonaan, miten ihmeessä hän tuon hurjan ajatustenlukutemppunsa teki ja miksi - tässä kun luonnollisestikaan ei ole mitään yliluonnollista mukana sopassa, vaikka sille flirttaillaankin hämäykseksi. (En pidä tätä liian suurena juonipaljastuksena.)
Kuten ensimmäisillä sivuilla vilisevät epäloogisuudet valitettavasti ennustivat, paljoa ajatustyötä ei ole jätetty lukijan tehtäväksi. Voin nyt sanoa jo täysin vakuuttuneesti, että Agatha Christien nimi takakannessa on pelkkä mainoskikka. Kun Christien teoksissa yksityiskohdat tarjoillaan kyllä lukijalle ja jätetään lukijan pääteltäväksi, mitkä niistä ovat oleellisia, Numeropelissä annetaan valmiiksi tärkeät yksityiskohdat, ne vain näyttävät älyttömiltä. Tämäkään ei nyt olisi ihan tuhoon tuomittua, mutta kun merkittävä joukko rikoksen yksityiskohdista esitellään lukijalle vain pari repliikkiä ennen niiden selvittämistä, ei tilaa lukijan omille järkeilyille kovinkaan paljon ole.
Lukijan tehtäväksi jää lähinnä spekuloida, mikä hahmojen antamista vaihtoehtoisista selityksistä on kaikista järkevin. Tämä johtuu tietysti huonosta dekkarien tuntemuksestani, mutta minusta oli aika yllättävä valinta, että rikoksen selvittämisen pohjana on monen eri hahmon keskinäinen keskustelu siitä, millä kaikilla eri tavoilla tilanne on voinut kulkea. Gurney vaimoineen ja kollegoineen kehittelee jokaisen uuden yksityiskohdan ympärille joukon eri teorioita, joista Gurney tietysti huippuloogikkona tyrmää kaikki paitsi omansa ja superälykkään mutta supervälinpitämättömän vaimonsa päättelyt.
Gurneylle yritetään rakentaa jonkinlaista tragediaa hänen puutteellisesta isäsuhteestaan, joka on vainonnut häntä koko elämänsä ja joka nyt konkretisoituu hänen huomatessaan olevansa keski-ikäisenä kuin isänsä, kun suhde omaan jälkikasvuun on puutteellinen. Tällaisena se on ihan hyvä lisä muuten geneerisiin ihmissuhdekuvioihin (mm. vaimo, joka jostain syystä mököttää ja piikittelee jatkuvasti siitä, että Gurney pitää työstään ja menestyy siinä), mutta tavallaan koko motiivi jää niin sivurooliin, että ei siitä lopulta ihan hirveästi oteta tehoja irti. Olisin suoraan sanottuna mielummin lukenut kirjan, joka käsittelee ainoastaan menestyneen ja eläköityneen rikospoliisin isä- ja poikasuhdetta.
Kielestä en myöskään sano sen enempää, kuin että kyllä sitä nyt lukee. Vaikka teos on lähemmäs kuusisataa sivua pitkä, lukee sen erittäinkin nopeasti väljän asettelun, lyhyiden lukujen ja aika höttöisen sisällön vuoksi. Käännös on pääosin ihan sujuva, mutta paikoin se kompastelee muutamiin turhan kömpelösti suoraan englannista käännettyihin rakenteisiin ja pieniin suomen kieliopin nyrjähdyksiin. Minusta esimerkiksi on merkitysero sillä, "saako kaupasta vielä ostaa [tuotetta x]" - suora sitaatti - vai "saako kaupasta vielä ostettua [tuotetta x]" - mitä asiayhteydestä päättelin, että tekstissä haettiin. Lisäksi lähipiirini matemaatikko valisti minua siitä, että "numeropeli" nimenä on kumma, sillä sana "numero" viittaa merkkeihin, kuten 1 tai 7, ja luku puolestaan lukumäärään kuten 658.
Vaikka Verdonin teos on läpikotaisin kyllästetty varsin yhdysvaltalaisilla konservatiivisilla arvoilla - luonteva nimbyily on sankarin ominaisuus ja seksuaalivähemmistöt ja ylipainoiset esitetään erittäin stereotyyppisesti ja pääosin säälin ja halveksunnan kohteina - voin sen kunniaksi sanoa, että ainakaan se ei suuremmin ratsasta shokkiarvolla, mikä tuntuu olevan genren vaivana nykypäivänä. Se ehkä toikin jotakin christiemäisyyttä ja tiettyä rehellisyyttä loppujen lopuksi: on rikos, ja sitten se selvitetään. Vaikka ei se tyhjäksi tee tuota aika tympeää arvomaailmaa, jossa "tavallinen ihminen" on rikas ja menestynyt nuorekas keski-ikäinen, muut ovat sitten eksoottisia kummajaisia, yleensä myös elämänhallinnan menettäneitä ja rikollisuuden rajalla keikkuvia.
Lähtöasetelma onkin siten ihan puhdasoppista dekkaria. Alun perin kiinnostukseni herättänyt käsittämätön murhamysteeri oli tälläkin kertaa ihan kiinnostavaa seurattavaa, sillä vaikka muistin hyvin selvästi murhaajan, olin unohtanut kokonaan, miten ihmeessä hän tuon hurjan ajatustenlukutemppunsa teki ja miksi - tässä kun luonnollisestikaan ei ole mitään yliluonnollista mukana sopassa, vaikka sille flirttaillaankin hämäykseksi. (En pidä tätä liian suurena juonipaljastuksena.)
Kuten ensimmäisillä sivuilla vilisevät epäloogisuudet valitettavasti ennustivat, paljoa ajatustyötä ei ole jätetty lukijan tehtäväksi. Voin nyt sanoa jo täysin vakuuttuneesti, että Agatha Christien nimi takakannessa on pelkkä mainoskikka. Kun Christien teoksissa yksityiskohdat tarjoillaan kyllä lukijalle ja jätetään lukijan pääteltäväksi, mitkä niistä ovat oleellisia, Numeropelissä annetaan valmiiksi tärkeät yksityiskohdat, ne vain näyttävät älyttömiltä. Tämäkään ei nyt olisi ihan tuhoon tuomittua, mutta kun merkittävä joukko rikoksen yksityiskohdista esitellään lukijalle vain pari repliikkiä ennen niiden selvittämistä, ei tilaa lukijan omille järkeilyille kovinkaan paljon ole.
Lukijan tehtäväksi jää lähinnä spekuloida, mikä hahmojen antamista vaihtoehtoisista selityksistä on kaikista järkevin. Tämä johtuu tietysti huonosta dekkarien tuntemuksestani, mutta minusta oli aika yllättävä valinta, että rikoksen selvittämisen pohjana on monen eri hahmon keskinäinen keskustelu siitä, millä kaikilla eri tavoilla tilanne on voinut kulkea. Gurney vaimoineen ja kollegoineen kehittelee jokaisen uuden yksityiskohdan ympärille joukon eri teorioita, joista Gurney tietysti huippuloogikkona tyrmää kaikki paitsi omansa ja superälykkään mutta supervälinpitämättömän vaimonsa päättelyt.
Gurneylle yritetään rakentaa jonkinlaista tragediaa hänen puutteellisesta isäsuhteestaan, joka on vainonnut häntä koko elämänsä ja joka nyt konkretisoituu hänen huomatessaan olevansa keski-ikäisenä kuin isänsä, kun suhde omaan jälkikasvuun on puutteellinen. Tällaisena se on ihan hyvä lisä muuten geneerisiin ihmissuhdekuvioihin (mm. vaimo, joka jostain syystä mököttää ja piikittelee jatkuvasti siitä, että Gurney pitää työstään ja menestyy siinä), mutta tavallaan koko motiivi jää niin sivurooliin, että ei siitä lopulta ihan hirveästi oteta tehoja irti. Olisin suoraan sanottuna mielummin lukenut kirjan, joka käsittelee ainoastaan menestyneen ja eläköityneen rikospoliisin isä- ja poikasuhdetta.
Kielestä en myöskään sano sen enempää, kuin että kyllä sitä nyt lukee. Vaikka teos on lähemmäs kuusisataa sivua pitkä, lukee sen erittäinkin nopeasti väljän asettelun, lyhyiden lukujen ja aika höttöisen sisällön vuoksi. Käännös on pääosin ihan sujuva, mutta paikoin se kompastelee muutamiin turhan kömpelösti suoraan englannista käännettyihin rakenteisiin ja pieniin suomen kieliopin nyrjähdyksiin. Minusta esimerkiksi on merkitysero sillä, "saako kaupasta vielä ostaa [tuotetta x]" - suora sitaatti - vai "saako kaupasta vielä ostettua [tuotetta x]" - mitä asiayhteydestä päättelin, että tekstissä haettiin. Lisäksi lähipiirini matemaatikko valisti minua siitä, että "numeropeli" nimenä on kumma, sillä sana "numero" viittaa merkkeihin, kuten 1 tai 7, ja luku puolestaan lukumäärään kuten 658.
Vaikka Verdonin teos on läpikotaisin kyllästetty varsin yhdysvaltalaisilla konservatiivisilla arvoilla - luonteva nimbyily on sankarin ominaisuus ja seksuaalivähemmistöt ja ylipainoiset esitetään erittäin stereotyyppisesti ja pääosin säälin ja halveksunnan kohteina - voin sen kunniaksi sanoa, että ainakaan se ei suuremmin ratsasta shokkiarvolla, mikä tuntuu olevan genren vaivana nykypäivänä. Se ehkä toikin jotakin christiemäisyyttä ja tiettyä rehellisyyttä loppujen lopuksi: on rikos, ja sitten se selvitetään. Vaikka ei se tyhjäksi tee tuota aika tympeää arvomaailmaa, jossa "tavallinen ihminen" on rikas ja menestynyt nuorekas keski-ikäinen, muut ovat sitten eksoottisia kummajaisia, yleensä myös elämänhallinnan menettäneitä ja rikollisuuden rajalla keikkuvia.
Loppuvaikutelmana Numeropeli on arvoitus, jonka ratkaisun Gurney levittää lukijan silmien eteen ilman, että tarvitsee ponnistella yhtään. Tämä on oikein tyylipuhdas esimerkki "aivot narikkaan" -kirjallisuudesta - se ei oleta lukijalta edes esittelemänsä mysteerin pohtimista ja vääntää kaiken rautalangasta pitkin matkaa. Kirjan anti tiivistyy helppouteen ja rikospähkinän nokkeluuteen. Tämä riittääkin minulle taas seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi tästä genrestä.
---
John Verdon 2010/2011: Numeropeli
Helsinki. Gummerus.
Suom. Marja Luoma
573s.
Riippuu mitä hakee! Jos pitää murhamysteereistä ja tarvitsee puhdasta viihdettä, tämä voi hyvinkin olla täsmäosuma.
VastaaPoista