Joni Skiftesvik: Tuulenpesä


Työpaikkansa menettänyt Pauli Häikiö palaa kotikyläänsä Ruotsista, jonne hän ajautui pikku venepakolaisena äitinsä kanssa syksyllä 1942. Paulin hajanaisia muistikuvia syksystä täydentävät äidin kertomukset, ne joita aika ei ole onnistunut pyyhkimään pois. Kaukaiset tapahtumat ovat kiusanneet Paulia, nyt hän haluaa niistä selvyyden. 

Pala palalta keriytyy tarina pohjoisen satamakylän asukkaista, Paulin vanhemmista ja isovanhemmista. Se on tarina ankarasta elämästä johon mustasukkaisuus piirtää synkeää raitaa. 

Tuulenpesä oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 1990. 

Tämänkertainen kierrätyskirjahyllyn löytö tuli mukaan lähinnä kirjailijan nimen vuoksi. Muistin Skiftesvikin kirjailijana, jonka tekstejä on jo pidemmän aikaa ollut suunnitteilla lukea, mutta jonka teoksia ei ole koskaan osunut kirjastosta mukaan. Nyt kun sitten Skiftesvikin teos - ja palkintoehdokkuudesta päätellen edustava sellainen - sattui sopivasti kohdalle, otin sen tietenkin mukaani. Tarkistaessani vanhaa kunnon luentomonistetta opintojeni alusta Skiftesvik mainittiin nimenomaan merkittäväksi novellistiksi, joten tämän romaanin lisäksi lienee tarpeellista vielä lukea joitakin hänen novellejaankin, kunhan joskus saisin aikaiseksi.


Tuulenpesä on keskimittaisesta pituudestaan huolimatta erittäin nopealukuinen. Teksti on suurta ja luvut ovat lyhyitä, mikä teki rakenteesta ilmavan. Se sopikin raskaan aiheen vastapainoksi ja antoi kokonaisuudelle - oikein sopivasti - nimenkin kautta konkretisoituvan tuulenpesämäisen vaikutelmansa. Tekstin sävy ja tyyli olivat miellyttäviä lukea. Teksti ei juuri mitenkään pompannut esille tai kiinnittänyt huomiota itseensä, mutta samalla siitä kuitenkin välittyi hyvin uskottava arkinen ja tapahtuma-aikaansa ihan osuvasti kuvaava tunnelma.  

Erityisesti hahmojen välinen dialogi oli mukavan jutustelevaa tavalla, joka toi mieleen sukutarinoinnin ja ylipäätään kaskukulttuurin. Tapahtumatkin kerrottiin miellyttävästi tapahtuma-aikaan solahtavalla tavalla. Teosta lukiessa ei siis tullut mitenkään anakronistinen olo, mikä on aina positiivista.  Huomionarvoista oli myös tapahtumapaikan sijoittuminen Perämerelle, mikä on paitsi harvinaisempi miljöö kotimaisille romaaneille, myös luentomonisteeni perusteella juuri Skiftesvikin teksteille erityisen tyypillinen.

Tuulenpesä on jälleen yksi toiseen maailmansotaan sijoittuva, synkkään realistisuuteen upotettu kotimainen romaani, jossa on keskiössä vaimon ja lapset kirveellä hankeen ajavan, elämässä katkeroituneen ja tunteensa purkittaneen suomalaismiehen arkkityyppi. Tuoretta otteessa on vain se, että tällä kertaa on kyse rintamakarkuruudesta: tapahtumat eivät käsittele rintamaa tai kotirintamaa, vaan käpykaartilaisen ja tämän perheen epätoivoista matkaa Ruotsiin. Itse luin teoksen jälleen yhtenä uudenlaisen sotakirjallisuuden muotona, jossa keskeistä on tuoda niitä harvemmin kerrottuja ihmiskohtaloita esille. 

Siten se myös näyttäytyi ensisijaisesti ns. "muotikirjana", eli kirjallisuuden pintamuotiin sekä aiheeltaan että esitystavaltaan näppärästi - joskin surullisenkin unohdettavasti - sujahtavana. Siihen pätevät nimittäin Helsingin Sanomien jutussa mainitut yleisimmät kustantamoille tarjottujen romaanikäsikirjoitusten piirteet: käsikirjoitukset käsittelevät "usein ­sotaa, erityisesti kansalaissotaa ja toista maailmansotaa" ja että "tarinat kertovat usein parisuhteesta, perheestä tai yksilön vastoinkäymisistä, kuten avioeroista tai sairauksista" sekä "vahvasti edustettuina ovat useamman sukupolven tarinat ja yksilön kasvukertomukset". Näitä tuntuu olevan kyllä merkittävä osa myös julkaistuista kotimaisista romaaneista. Ja on ollut näemmä jo 90-luvulla.

Sodan lisäksi Tuulenpesän muita aiheita ovat tosiaan mielenterveyden häiriöt ja toivon pilkahdukset kaiken synkkyyden keskellä. Sekä synkkyys että toivo kietoutuvat toisiinsa yhden perheen tarinassa ja sen ylisukupolvisessa perinnössä. Vaikeiden ihmissuhteiden raadollisuus on tuotu esiin paikoin suurta vastenmielisyyttä herättävillä tavoilla. Paikoin lukukokemuksen aikana vastenmielisyys jäikin tapahtumista päällimmäiseksi mielikuvaksi, kun niiden pienten toivon kipinöiden valo oli niin heikko ja väräjävä. 

Vanhan luentomonisteeni mukaan Skiftesvikin hahmot ovat tavallisesti varsin tyypiteltyjä. Niin ne tuntuvat olevan tässäkin, mikä ei ole suosikkiasioitani, mutta toimii kyllä keinona tässä tapauksessa kohtuullisesti. Vaikka hahmot, juoni ja aihe ovatkin ihan onnistuneesti toteutettuja ja niistä on kudottu harmoninen kokonaisuus, ei teos silti onnistunut jättämään erityisen vahvaa mielikuvaa. Tai saanut pohdiskelemaan kuin metatasolla samankaltaisten kirjojen suurta määrää kotimaisten romaanien joukossa. Laskelmoivuuskin kävi mielessä. Tiivistettynä: Tuulenpesässä moni asia oli hyvin, mutta se kuuluisa "jokin" jäi silti puuttumaan.

Tuulenpesä oli ihan kiinnostava lukukokemus ja maistiainen Skiftesvikin tyylistä, mutta sen suurempaa vaikutusta se ei tehnyt. Palautankin sen siis kierrätyskirjahyllyyn heti seuraavalla kerralla. Aion lukea Skiftesvikiä - tarkemmin sanottuna hänen novellejaan - vielä lisääkin, joskin vasta hamassa tulevaisuudessa. Skiftesvik on muuten hänkin Sinkkosen tavoin mukana Kirjojen Suomi -listassa esikoiskokoelmallaan Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja vuodelta 1983. Siitä tulee bloggaamaan Hannan kirjokansi toukokuussa, joten sitä odotellessa.



---

Joni Skiftesvik 1990/1995: Tuulenpesä
WSOY. Helsinki.
203s.
Kansi: Kalervo Ojutkangas, Olavi Hankimo

Kommentit

  1. Olen Skiftesvikin kirjojen ihailija, mutta olen vasta lukenut kaksi kirjaa häneltä: Valkoinen Toyota vei vaimoni (Runeberg-palkinto) ja Isäni, sankari teoksen. Kirjoja on paljon, joten luen luultavasti tänä vuonna tuon esikoisen Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaajan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin, Valkoinen Toyota vei vaimoni! Jos Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja kolahtaa, pitää sekin muistaa laittaa lukulistalle.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat