Pauliina Rauhala: Taivaslaulu



Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, he näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta. 

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti. 

Tulipa sitten lainattua julkaisuaikanaan hypetetty kirja, jonka olen suunnitellut lukevani sen julkaisuvuodesta 2013 asti. Hypetys ei sinänsä ole minulle ongelma, sillä se voi johdattaa kiinnostavien kirjatuttavuuksien ääreen. Hypeillä on kuitenkin tapana laimeta ja koska jonottaminen tai minkä tahansa kirjan ostaminen eivät kuulu tapoihin, kuljen helposti parin vuoden takaisten sensaatioiden ohitse kirjastossa niiden olemassaolon jo autuaasti unohtaneena. Taivaslaulukin osui silmääni hyllystä siinä vaiheessa, kun olin jo pidemmän aikaa haeskellut kirjaston hyllystä jotakin teosta, joka olisi lukulistallani.

Sanottakoon silti, että Taivaslaulu jäi tavallista paremmin mieleen aihepiirillään, joka on sieltä sieltä mielenkiintoisimmasta päästä, mitä tulee kirjahypeihin muutaman vuoden ajalta. (Takakansiteksti ei tosin anna aiheelle oikeutta.) Minulla on ihmissuhteideni kautta jonkin verran kosketusta vanhoillislestadiolaiseen elämäntapaan ja myös sen synkkiin puoliin. Olen myös jonkin verran seurannut julkista keskustelua hengellisestä väkivallasta, jossa tulee aika ajoin esille muiden uskonnollisten yhteisöjen ohella myös lestadiolaisissa piireissä tapahtuvista vahingoittavista käytännöistä, ja sikäli Taivaslaulun henkilöhahmojen kipuilujen aiheet olivat jo ennalta tuttuja.

Teos ei siis tuntunut mitenkään sensaatiomaiselta paljastukselta, vaan arjesta ja sen haasteista kumpuavalta pohdiskelulta. Naisen osa yhteisössä on raskas ja paineet kovat. Samalla vakaumus ja yhteisö tarjoavat valoa ja turvaa elämään. Mieleeni tuli väkisinkin yhtymäkohta muutaman sukupolven takaiseen luterilaiseen ihanneperheeseen, ei niinkään teologiselta kannalta mutta arjen tasolla. Parasta Taivaslaulussa olikin arjen kuvaus hyvine ja huonoine hetkineen sekä erityisesti juuri rakkaustarina, jonka osapuolet ovat niin syvän inhimillisiä ja joiden rakkaus ei ole täynnä ylidramaattisia käänteitä, vaan ylä- ja alamäkeä, jotka rakkaus kestää. Kerrankin romanssi ei saanut kiiruhtamaan kyllästyneesti tekstissä eteenpäin, vaan kosketti aidosti.

Kieli on Taivaslaulussa varsin runollista ja runsasta, mikä varmasti jakaa mielipiteitä. Itse en ole valtavan rönsyilevien kielikuvien ystävä. Tässä tapauksessa ne kuitenkin loivat teokselle ominaisen tunnelman ja myös onnistuttiin pitämään sivuosassa. Kerronta ei alkanut tunkea lukijan ja sisällön väliin, vaan osaltaan upotti entistä perinpohjaisemmin kuvattuun maailmaan. Kirjallisia viitteitä on paljon niin uskonnollisiin teksteihin, kansanrunouteen kuin lastenlauluihinkin.  

Taivaslaulun kokonaisrakenne onkin muodikkaasti eri tekstilajeja sekoitteleva ja ei-lineaarinen. Kymmenen vuotta sitten vastaavaa teki lähinnä Sinisalo, mutta nyt se on selvästi suomalaisen romaanikirjallisuuden valtavirtaa. Mutta jos rakennetta osaa käyttää toimivalla tavalla, mikäs siinä. Ei ole mitään mieltä olla pitämättä rakenteesta  vain siksi, että se on muotia, jos sen kautta kerran muodostuu koskettava kirjallinen elämys.
 
Tämän lukukokemuksen perusteella olen niillä linjoilla, että teos on muutaman vuoden takaisen hypensä arvoinen. Takakannessa lainattu Aamulehden luonnehdinta "erilaisesta, omanlaisesta, rohkeasta" on aika lähellä omaa jälkimakuani. Taivaslaulu oli pitkästä aikaa sellainen romaani, joka tuli lukaistua aivan huomaamatta. Kolmisensataa sivua kääntyivät yhdessä vuorokaudessa. Voisin jopa harkita Taivaslaulun lisäämistä omaan hyllyyni.


---

Pauliina Rauhala 2013/2015: Taivaslaulu
Gummerus. Helsinki. 
284s.
Kansi: Tuomo Parikka

Kommentit

Viikon luetuimmat