Arne Nevanlinna: Marie



Marie Myhrborgh on yhtä vanha kuin mennyt vuosisata. Hän jaksaa vaivoin kääntyä vanhainkodin vuoteessa mutta tottuu vuosien mittaan olemaan, syömään ja puhumaan yksin.

Marie on helsinkiläisen kirurgin leski ja ennen kaikkea strasbourgilainen. Kun hän saapuu vasta itsenäistyneeseen Suomeen, hän ei voi aloittaa keskustelua selvittämättä ensin, mikä puhuttelumuoto on comme il faut.

Tajunnanvirta kulkee huolettomasti menneen ja nykyisen ajan, keskieurooppalaisen ja suomenruotsalaisen kulttuurin väliä. Muistikuvat ryöppyävät kuin ajatus, vapaasti ja selittelemättä. Niistä syntyy hienostuneen humoristinen ja charmikas tarina suomalaisesta ja ranskalaisesta suvusta.

Kirja hypähti lukujononi kärkeen saadessani sen lainaksi suosittelujen kera. En ole koskaan aiemmin lukenut mitään Nevanlinnalta, joten tässä tarjoutui kuin ohimennen mahdollisuus jälleen laajentaa käsitystäni kotimaisen romaanikirjallisuuden kirjosta. Historiallinen aihekin vaikutti ihan lupaavalta, vaikka minulla ei olekaan ollut kovin iloisia kokemuksia historiallisista romaaneista viime aikoina. Suomen näyttäminen ulkomaalaisen silmin on omaan makuuni hieman kulahtanut aihe, mutta suosittelujen vuoksi päätin antaa Marielle mahdollisuuden.


Muistaakseni Poutasen Kotimatka oli ensimmäinen lukemani kirja, jossa suomalaisuutta tarkasteltiin ja pohdittiin suhteessa johonkin toiseen kulttuuriin. Se oli minusta, vasta fantasiahyllyltä siirtyneestä teinistä, oikein oivaltava ja jännittävä kirja. Sittemmin kävi ilmi masentava totuus: kulttuurien vertailu romaanimuodossa seuraa harvoin muita kuin ennalta määrättyjä raiteita ja että niiden raiteiden sahaaminen on kiinnostavaa korkeintaan sillä ensimmäisellä kerralla. 

 Suomalaisen ja kulttuurin X vertailuun kuuluvat aina milloin minkäkin ikävöinti, suomalaisten jöröyden, juomakulttuurin, pöytätapojen ja kielen paheksunta ja luonnon sekä jöröyden alta paljastuvan sisukkuuden ja hyväsydämisyyden ihailu. Marie ei tarjonnut poikkeusta kaavasta. En ole vielä saanut selville, mitä muuta nämä kuvaukset palvelevat stereotypioiden lisäksi - kansallisromantiikkako siellä kolkuttelee? Itseironiana en osaa kliseiden toistelua nähdä.

Kaikeksi onneksi kaikki Mariessa on muutakin sisältöä kuin suomalaisessa hoitokodissa kärsiminen. Päähenkilö Mariella on ollut pitkä ja vaiheikas elämä, ja hänellä on aivan tunnistettava luonnekin - aina plussaa päähenkilöiden kohdalla. Takakannessa mainittu humoristisuus jää - Marielle hyvin sopivasti - varsin sovinnaiselle tasolle. Hänen elämänsä kulusta kerrotaan vyöryvällä, ajatuksenvirtaa muistuttavalla kerronnalla, joka on ihan toimivaa ja sujuvaa eikä häiritse lukemista. Paikoin teksti on jopa melko tunnelmallista, vaikkeivät tyyli tai kerronta erityisen omaperäisiä olekaan. Tällaista tekstiä lukee, mutta sen ilmaisuvoiman jäädessä vähäiseksi myös lukijana jää turhan etäälle hahmojen ja tapahtumien maailmasta. Hahmojen kohtalo ei kiinnosta niin paljon kuin toivoisi.

Parasta teoksessa onkin ajankuva. Koko 1900-luku tulee käytyä monine tyrskyineen ja vaaroineen. Pintapuolisuus ei syö näkökulmaa ihan liikaa, kun kyse on kuitenkin melko kapea-alaisesti elämää näkevän ylhäisen kotirouvan muisteloista. Poliittisten virtausten ja nationalismin liikehdinnät yltävät silti Marie-rouvan illallispöytään asti. Henkilönä Marie on sikäli uskottava, että hän jo nuorena muodostaa käsityksen maailmasta eikä liki sata vuotta myöhemminkään halua päästää irti näistä käsityksistään. 

Hän elää eteenpäin, yrittää selviytyä arjen, velvoitteiden ja omien unelmiensa ristiaallokossa kyseenalaistamatta koskaan juuri mitään muuta kuin välittömiä ja senhetkisiä olosuhteita ja asioiden laitoja. On omalla tavallaan hyvin tyydyttävää lukea hahmosta, joka ei ole mikään yli-ihminen. Suurin osa ihmisen elämästä menee kuitenkin pienten asioiden kanssa puuhasteluun, ei suuren kuvan pohdintaan. Taustalla historia muotoutuu milloin miksikin ja aina elämä jatkuu - ainakin jossakin muodossa, jonkun kohdalla.   

Loppuvaikutelmani Mariesta oli Downton Abbey vähemmällä sokerikuorrutuksella. Toisin sanottuna romaani oli hieman hengetön eikä oikeastaan tuonut mitään uutta ajatusmaailmaani, vaikka kertoikin ihan mukiinmenevän tarinan. Hötöksi Marieta ei voi oikein millään mittapuulla kutsua, mutta uuden näkökulman etsimisen sijaan se pyöritteli samoja palikoita, joilla niin moni muukin romaani on rakennettu. Teoksen oma ääni jäi vaimeaksi.


---

Arne Nevanlinna 2008/2012: Marie
WSOY. Helsinki. 
306s.
Kansi: Kristina Segercrantz 

Kommentit

Viikon luetuimmat