Eeva Joenpelto: Ei ryppyä, ei tahraa
Kirjan tapahtumapaikkana on vauras ja vireä uusmaalainen maatila, jonne emännän kautta heittyy menneiden sukupolvien varjo. Teoksesta kasvaa ihmisen voiman ja heikkouden mieliinpainuva kuvaus. Minkä varassa täällä jaksetaan elää, miksi tuhoudutaan?
Joenpellon tuotanto on laajuudestaan ja lukuisista palkinnoista huolimatta ollut tähän asti minulle vierasta maaperää. Olikin jo siis aika perehtyä tähän tuotteliaaseen kotimaiseen kirjailijaan, jolla meriittejä riittää. Aloite tarttua tähän lukemaani teokseen ei tosin ollut omalta taholtani, vaan kirja päätyi minulle yllätyslainaan.
Monen sukupolven suruihin ja iloihin kurottava Ei ryppyä, ei tahraa käsittelee takakansitekstin mukaan jaksamista ja sen rajoja. Tätä tulkintaa en toki kiellä. Oma lukukokemukseni kuitenkin johdatti minut pohtimaan laajempaakin jaksamisen kontekstia, kuten esimerkiksi perisuomalaiseksi miellettyä jaksamisen ja pärjäämisen kulttuuria. Teoksen nimeksi nostettu ilmaus esiintyy tekstissä muutamaan kertaan ja yleensä yhteyksissä, joissa kuvataan ihannetta tai pyrkimystä - yleensä naishahmojen, etenkin yhden tietyn - hoitaa asiansa hyvin ja siivosti ja esiintyä sen mukaisesti.
Jo ilman Joenpellon profiloitumista asiallisen käytöksen ja "ihmisiksi olemisen" puolestapuhujaksi on ainakin henkilökohtainen vaikutelmani, että kulttuurillisesti kohteliaisuus, asiallisuus ja huolellisuus ovat olleet niitä hyveitä, jotka 1900-luvulla ovat olleet maassamme paitsi kansallisen identiteetin myös sosiaalisen ympäristön vaalimia.
Jaksaminen onkin tässä valossa kiinnostavaa; entä sitten, kun ei sairauden tai muun vaikeuden kohdatessa pysty tai jaksa ylläpitää ihannetta tai pyrkiä siihen? Miten käy, jos on aina ollut reipas, aina jaksanut läpi raskaidenkin aikojen, mutta lopulta raja tulee vastaan muodossa tai toisessa? Ei ryppyä, ei tahraa esittää tästä teemasta hienosyisen ja tahdikkaan analyysin. Tapahtumien aikaväli kurottaa neljän sukupolven avulla läpi kaikkien keskeisten sota-aikojen alkaen ajalta ennen itsenäisyyttä ja tuo ne osaksi jaksamisen kulttuurin ylläpitoa ja ideologiaa.
Jo ilman Joenpellon profiloitumista asiallisen käytöksen ja "ihmisiksi olemisen" puolestapuhujaksi on ainakin henkilökohtainen vaikutelmani, että kulttuurillisesti kohteliaisuus, asiallisuus ja huolellisuus ovat olleet niitä hyveitä, jotka 1900-luvulla ovat olleet maassamme paitsi kansallisen identiteetin myös sosiaalisen ympäristön vaalimia.
Jaksaminen onkin tässä valossa kiinnostavaa; entä sitten, kun ei sairauden tai muun vaikeuden kohdatessa pysty tai jaksa ylläpitää ihannetta tai pyrkiä siihen? Miten käy, jos on aina ollut reipas, aina jaksanut läpi raskaidenkin aikojen, mutta lopulta raja tulee vastaan muodossa tai toisessa? Ei ryppyä, ei tahraa esittää tästä teemasta hienosyisen ja tahdikkaan analyysin. Tapahtumien aikaväli kurottaa neljän sukupolven avulla läpi kaikkien keskeisten sota-aikojen alkaen ajalta ennen itsenäisyyttä ja tuo ne osaksi jaksamisen kulttuurin ylläpitoa ja ideologiaa.
Takakansitekstien kirjoittaminen on varmaankin oma taiteenlajinsa ja niitä on nähty yhden- jos toisenlaistakin, laajan laatuskaalan joka kolkalta. Ei ryppyä, ei tahraa antaa lievetekstissään kuvan kirjasta, jossa yksi monista toistensa kanssa limittyvistä juonilinjoista olisi jotenkin kaikista keskeisin. Oma kokemukseni teoksesta on miltei päinvastainen: kokonaisuus tuntuu olevan keskeisempää kuin jokin yksittäinen kuvio, mistä asetelmasta pidin erityisen paljon tämän teoksen kohdalla.
Takakansiteksti on siten luonnehdittavissa hieman harhaanjohtavaksi, ja valitettavasti negatiivisessa mielessä. Jostain syystä kummallisesti sisältöä painottaville takakansiteksteille on yleisempää antaa teoksesta tarpeettoman epäedullinen kuva kuin toisin päin, vaikka on aiheettomasti ylistäviäkin kansitekstejä nähty.
Takakansiteksti on siten luonnehdittavissa hieman harhaanjohtavaksi, ja valitettavasti negatiivisessa mielessä. Jostain syystä kummallisesti sisältöä painottaville takakansiteksteille on yleisempää antaa teoksesta tarpeettoman epäedullinen kuva kuin toisin päin, vaikka on aiheettomasti ylistäviäkin kansitekstejä nähty.
Vielä sananen Joenpellon kirjoitustyylistä. Kieli on konstailematonta, paikoitellen jopa korutonta. Se kuljettaa eteenpäin kiinnittämättä erityisemmin huomiota itseensä mutta luoden silti kauttaan vahvan tunnelman kustakin aikakaudesta ja onnistuu luonnehtimaan hahmoista erilaisia uskottavia yksilöitä inhimillisine piirteineen ja luontoineen.
Joenpellon tuotantoon törmääminen osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi, eikä ajatus jonkin muunkin hänen teoksensa lukemisesta ole lainkaan vastenmielinen. Vaikka vinoa pinoa Joenpellon romaaneja tuskin lähiaikoina tulen kirjastosta kantamaan, ehkäpä jonakin päivänä vielä uppoudun takaisin hänen klassikkotuotantoonsa, joka on ainakin tästä ensimaistiaisesta päätellen ansainnut kaikki palkintonsa.
---
Eeva Joenpelto 1989: Ei ryppyä, ei tahraa
WSOY. Juva.
415s.
Kansi: Raimo Raatikainen
Eeva Joenpeltoa en ole lukenut, mutta ostin aikoinaan hänen kirjansa uutuuksina lahjaksi. En lue kotimaista paljonkaan tai se ei ole ensisijaisena mielessäni. Olen ohittanut Joenpellon, vaikka Kilpi, Autio, Tikka, Vartio, Parras ovat viehättäneet minua. Luin tammikuussa Joenpellon elämäkerran. Olen hankkinut hänen kirjoja ja aion tutustua hänen tuotantoonsa tänä vuonna. Kirjailija oli isäni suosikki, joten siinä kiinnostukseni pohjaa. Hän luki ns. hyvää kirjallisuutta. Parempaa kuin minä. Ei ryppyä, ei tahraa on yksi niistä, jonka lukemista suunnittelen sekä Lohja-sarja.
VastaaPoistaJoenpellon tuotannossa onkin tutustuttavaa. Suunnitelmasi vaikuttaa varsin kattavalta ja osoittautuu varmasti mielenkiintoiseksi. Olen tyytyväinen, että tulin lukeneeksi Joenpellon teoksen, sillä käsittääkseni hän on melko merkittävä kotimainen kirjailija. Mutta mitä tarkoittaa "ns. hyvä kirjallisuus"? Kuuluvatko siihen juurikin kansallisesti arvostettujen, palkittujen ja tasalaatuisten kirjoittajien tuotannot?
PoistaOlen kerännyt aika monta Joenpeltoa nyt hyllyyni. Ei ryppyä, ei tahraa on myös. Mietiskelen, että millä aloitan. Elämäkerta oli hyvä johdanto.
VastaaPoistaIhmiset varmaan käsittävät eri tavioin ns. hyvän kirjallisuuden. Viittasin tuossa vain isääni, että hän luki parempaa kuin minä. Hän ei lukenut kait ikinä dekkareita tai sotaa. Eikä se tarkoita niitä huonoiksi. Brink, Lessing, Kundera, Waltari, Eco, Kemal, Irving, Steinbeck, Meri, Tikkanen H., venäläiset kertojat kuluivat hänen käsissä. Hesseä emme jakaneet. Minun intohimoni. En usko, että palkinnot innostivat. Joenpeltoa hän aivan pyysi. Ja ylipäänsä hän luki aina kaiken tietyltä kirjailijalta. Jaoimme innostuksen Jayne Anne Phillipsin tuotantoon ensimmäisestä suomennetusta lähtien. Ja miten arvioin sitten itseni huonommaksi... no minulla on paheeni eli joskus on kiva tarttua paranormaaliin fantasiaan, vaikka new age ym ei iske.
Elämäkerta antaa varmasti hyvän alun. Ehkäpä looginen etenemisjärjestys olisi julkaisujärjestys?
PoistaNiin, arvostettujahan klassikot ja monitahoiset teokset ovat. En silti luonnehtisi kevyempää kirjallisuutta paheeksi (vaikka leikkimielinenhän ilmaus taisi olla), ihmiset kuitenkin hakevat kirjallisuudelta erilaisia asioita. Eihän se, että haluaa joskus vain viihtyä jonkin yksinkertaisemman kirjallisuuden äärellä, tarkoita "huonompaa" makua, vaan erilaista tapaa kuluttaa kirjallisuutta.