Saara Wacklin: Satanen muistelmia Pohjanmaalta

 

Saara Wacklinin muistelmat Pohjanmaalta sisältävät mitä arvokkaimpia aineksia Suomen sivistyshistorialle. Ei ole olemassa toista lähdettä, joka antaisi meille yhtä runsaita tietoja suomalaisen pikkukaupungin elämästä juhlana ja arkena viime vuosisadan lopun ja tämän vuosisadan alkupuolen aikoina, kuin juuri nämä yksinkertaiset, usein pirteätä huumoria uhkuvat muistelmat. Niiden sivistyshistoriallinen arvo yhdessä niiden raikkaan tuoreuden kanssa on aiheuttanut tämän suomalaisen laitoksen julkaisemisen. 

Etsiessäni suomalaisia 1800-luvulla julkaistuja teoksia törmäsin Saara Wacklinin nimeen. Hän osoittautuikin varsin kiinnostavaksi henkilöksi: vaatimattomista oloista peräisin oleva opettajatar, joka oli omistanut useammankin tyttökoulun usealla paikkakunnalla (eri aikoihin, tosin), opiskellut Sorbonnessakin joitakin opintoja, elänyt koko elämänsä avioitumatta mutta sen sijaan kirjoittanut muistelmiaan tässä yllättävän värikkäässä kokoelmassa.

Kolmessa osassa julkaistut tarinat, joita on siis tarkalleen ottaen 106, ovat yhdenlainen "Suomen Decamerone", kuvaten erilaisia aikansa tapahtumia: sekä Ruotsin vallan ajan sattumuksia että Venäjän vallan alle siirtymiseen liittyviä paikalliskertomuksia. Tarinoiden ajankohta on siis 1700-luvun loppu ja 1800-luvun alkupuolisko, eli todennäköisesti tarinoissa esiintyvät Wacklinin oman elinajan tapahtumat ja hänen tuntemansa Oulun paikallishahmot ja -tarinat.

Kun mainitsen Decameronen, on viittaus paljolti tyylillinen: teos koostuu mitaltaan puolesta sivusta kolmeenkymmeneen sivuun vaihtelevia, toisistaan irrallaan olevia ja eri aikoihin sijoittuvat tarinoita, joista osa on humoristisia. Teemoitteluakin esiintyy hieman - autonomian ajan alku ja Oulun palo 1822 -  mutta paljon on myös sekalaisia ja sisällöltään arkisiakin. Keskeinen ero tosin on, että minkäänlaista kehystarinaa ei ole.

Kuten arvata saattaa, on alkuteos ollut ruotsinkielinen. Tämä lukemani painos on vanhempi suomennos vuodelta 1900, minkä huomannee hetimiten teoksen nimestä. Tuoreempikin suomennos on kyllä olemassa, edellisen kerran nämä Pohjois-Pohjanmaan muistelmat on suomennettu 1960-luvulla nimellä Sata muistelmaa Pohjanmaalta. Pidin kyllä vuoden 1900 käännöksestä, se antoi sopivaa kielellistä 1800-luvun tunnelmaa tekstiin, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin sata vuotta aiempaan hetkeen. On silti mainittava, että teos sisältää siellä täällä yksittäisiä hahmojen repliikkejä tai huudahduksia, jotka ovat olleet jo alkuteoksessa suomenkielisiä.

Hauska yllätys tässä 1900-vuoden painoksessa oli todella mielenkiintoinen esipuhe. Se sisälsi käytännössä Wacklinin koko elämäkerran ja varsin tarkkojakin kuvauksia paitsi kirjailijasta ja persoonastaan, myös teoksen julkaisuprosessista ja vastaanotosta. Kaikkiaan esipuhe on noin kolmenkymmenen sivun mittainen, mutta todella mielenkiintoinen. Sitä ei ole varsinaisesti teosta varten kirjoitettu, vaan se on jonkinlainen Wacklinista pidetty esitelmä 1890-luvun lopulta. Se todellinen esipuhe, jonka on puolestaan kirjailija itse kirjoittanut, jo valmiiksi puolustautuu ja vähättelee teostaan perisuomalaiseen malliin.

Vanha Suomen kirjallisuuden luentomonisteeni sisältää varsin lyhyen maininnan Wacklinista, ja vain pari muistiinpanoa. Ne ovat kuitenkin sitäkin kiinnostavampia: "tunnustettu kirjailija" viitannee siihen, että hänen teostaan arvioitiin ja siitä keskusteltiin ajan piireissä kirjallisena teoksena, ja se oli mitä ilmeisimmin myös hitti lukevan yleisön keskuudessa. Toinen muistiinpano liittyy kohtaan, jossa mainitaan sodan kuvauksen olevan realistista. Olen siihen kirjoittanut "realistisempi kuin Runebergilla", mikä on varmasti aivan totta.

Vaikka realismin aalto onkin kotimaiseen kirjallisuuteen varsinaisesti iskenyt myöhemmin - tämä teoshan on siis julkaistu jo ennen 1800-luvun puoliväliä - olen samaa mieltä siitä, että Wacklinin ihmiskuva on tarkkanäköinen ja suorapuheinen, aivan kuin hänen on kuvattu persoonanakin olleen. Henkilöhahmoissa on vain osittain sitä 1800-luvulle tyypillistä kaunokirjallisen idealisoivaa ja  draaman kaariin pakottavaa taipumusta, joka kuitenkin rikkoutuu välillä ilkikurisiin, karheampiin ja jopa karuihin kuvauksiin. 

Erityisen tarkkaa ja kaikista monipuolisinta kuvausta saavat osakseen paikalliset kuuluisuudet, joita lukijakuntakin osasi teoksesta tunnistaa. Vaikka tarinat silti puristavat kohteensa muotteihin, jotka sopivat aikansa narratiiveihin, en silti voinut olla lukematta teosta kiehtovana aikalaiskuvauksena, jossa pääsi kurkistamaan hyvin tarkkaan kuvattuihin hetkiin näiden pienten katkelmien kautta.

Oli samaan aikaan sekä valtavan kiehtovaa että oikeastaan melko raskastakin, kuinka tarkkaan Wacklin kuvailee materiaalista todellisuutta tarinoissaan. Lukijan eteen vyörytetään loputtomasti yksityiskohtia. En voi olla ajattelematta, että teos on varmasti ollut suureksi hyödyksi historiantutkijoille, koska se kuvaa esimerkiksi asuja, esineitä, ruokia ja sisustusta erittäin pikkutarkasti, samoin myös ajan tapakulttuuria. Kun vielä tietää kirjailijan läheisen suhteen tapahtumiin, välillä helposti lipsahti sellaisen kansatieteelliseen lukunäkökulmaan fiktiosta nauttimisen sijaan.

Vaikka myönnän hypänneeni välillä sen yli, minkä värisiä rimssuja kenelläkin oli millaisissa hihoissa ja mitä metallia napit, oli tarinoita silti jotenkin valtavan mielenkiintoista ja ilahduttavaa lukea. Paitsi Wacklinin pilke silmäkulmassa kirjoitettu teksti, jossa ei kuitenkaan vältelty vakavampiakaan aiheita, oli ajankuva niin äärimmäisen mielenkiintoinen, että olen hyvin iloinen että törmäsin tähän teokseen.

Moni lukemani 1800-luvun teos, varsinkin kotimainen, on jättänyt minut tunnetasolla aivan kylmäksi, vaikka olen niitä ihan mielenkiintoisina ja sivistävinä kokemuksina pitänytkin. Tämä tarinasikermä kuitenkin sai minut puolelleen herttaisuudellaan, vähäisemmällä pönöttävyydellään ja aina vain tehoavalla, vetävällä kerronnallaan. Wacklin on selvästi ollut hyvä jutunkertoja, ja juuri jutustelevaa sävyä tarinoissa onkin: niissä halutaan välittää jotain ihmisten välillä tapahtunutta ja mielenkiintoista, eli aika lailla kaikkina aikoina ihmisiä kiinnostaneita asioita.

Harmillisesti tämä kolmessa osassa julkaistu kokoelma on Wacklinin ainoa teos. Esipuheessa on kuvailtu laajemmankin kirjoitusprojektin suunnittelua, mutta vastaan tulivat terveys ja elinvuodet. On kuitenkin hienoa ja arvokasta, että nämä tarinat on julkaistu ja että ne ovat säilyneet saatavilla yleisölle. Monen suomalaisen 1800-luvun naiskirjailijan teoksia alkaa olla vaikea löytää. Voisikohan pian olla vaikkapa uuden ja tuoreen Wacklin-suomennoksen paikka? Niillä voisi vaikka piristää koulujen lukuvalikoimaa, yksittäisen puolen sivun tarinan luulisi sopivan myös nykypäivän heikkojen lukijoiden kahlattavaksi.

---

Saara Wacklin 1844-1845/1900: Satanen muistelmia Pohjanmaalta - Kuusi kuvaa

Suom. Helmi Setälä, A. V. Forsman (runot)

Otava. Helsinki.

443s.