Ananda Devi: Näistä raunioista

Mauritiuksen hiostavan turistisaaren hämärillä kujilla pelko, väkivalta ja loputon kaupankäynti pyrittävät neljän nuoren kertojan maailmaa. Ève, josta kaikki alkaa ja johon kaikki loppuu, valitsee aseekseen vartalonsa. Sadiq elää sekä jengien yössä että Rimbaudin sanojen innoittamassa päivässä ja yrittää suojella Èveä aamunkoiton rajan kummallakin puolen. Clélion kapina on näyttävää, mutta hänkin on vain seitsemäntoista. Ja Savita, Savita on ainoa, jonka Ève päästää sydämeensä.

Näistä raunioista on vimmainen, runollinen ja viiltävän rehellinen tarina siitä, miten raadollisia seurauksia tavallisilla kasvukivuilla voi rikkinäisessä yhteiskunnassa olla.

Afrikka-lukuprojektini jatkuu. Yksi keskeinen syy tämän teoksen valikoitumiseen lukujonon seuraavaksi oli se, että se näytti kevyeltä ja nopealukuiselta. Vain toinen näistä piti paikkansa, kuten takakansitekstistä saattaa arvata. Välttelen kirjoja valitessani takakansitekstejä, koska niissä on toisinaan varsin harhaanjohtavia ja kiinnostuksen laimentavia kuvauksia, toisinaan taas juonipaljastuksia. Tavallisesti valitsen lukemistoni joko sen perusteella, mitä on lukulistallani (kuten tällä kertaa), tai sitten kirjailijan perusteella.

Ilmavasti asetellut, runolliset noin 150 sivua olivat kyllä nopeat, mutta aihe varsin synkkä ja lohduton. Seitsemäntoistavuotiaita hahmoja on neljä, ja jollain tavalla koin heidät hieman stereotyypeiksi, ehkä tietynlaisten ihmistyyppien edustajiksi kuin kovin persoonallisiksi tai psykologisesti syviksi henkilöiksi. Pikemminkin he olivat yhteiskunnallisesti syviä hahmoja, joissa kiteytyivät erilaiset teoksen kuvaamassa ympäristössä elävien nuorten olosuhteet.

Eikä siinä mitään, se kyllä toimii, enkä jäänyt varsinaisesti kaipaamaan mitään valtavan syviä hahmoja. Heidän motivaationsa ja tunteensa tulevat kattavasti kuvatuiksi, ja ne voisi hyvin uskoa olevan monenkin teoksen kuvaamassa maailmassa asuvan nuoren tunteita ja ajatuksia. Kielikuvien runsaus ja verhoavuus antavat lukijalle tilaa täydentää hahmoja omasta lähtökohdastaan, mikä oli kerronnan kannalta ihan toimivaa myös.

Vaikka pidänkin teoksen rakennetta ja kerrontaa teknisesti onnistuneena, se ei kuitenkaan osu omaan suosikkisektoriini. En itse usein tunne kovin syvää yhteyttä hahmoihin, jotka on rakennettu tällä tavalla etäännyttäen ja runollisuuteen nojaten - jollekin muulle ne voivat olla napakymppi. Ymmärsin silti mielestäni riittävän hyvin, mitä teos koetti sanoa, mikä edesauttoi sitä, ettei lukukokemus tuntunut aivan yhdentekevältä.

Tapahtumapaikkana on Mauritius ja sen pääkaupungin Port-Louisin huonomaineinen alue Troumaron. Teoksen henkilöt - Ève, Sadiq, Savita ja Clélio - ovat kaikki alueen syntyperäisiä kasvatteja, ja jokaiseen heihin olosuhteet ovat jättäneet tai jättävät pysyvät merkit. Oli sitten kyse köyhyyden tai merkityksettömyyden voittamisesta tai itsenäistymiskamppailusta, ympäristö ei kohtele heitä hyvin. Hyvän mielen kirjahan tämä ei ole. Vaikka jonkinlaista voimaantumistakin päästään näkemään ja lopussa toivon pilkahdus antaa lukijalle pienen hengähdyksen lohduttomuudesta, on yleissävy tiiviin pimeä.

Vaikka blogini tarkoitus ei ole missään vaiheessa ollut kirjojen suosittelu tai "tähdittäminen", en voi välillä olla ajattelematta tällaisten vähemmän henkilökohtaisesti kolahtaneiden kirjojen kohdalla, kuka olisi voinut olla ideaali lukija. Nuortenkirjaksi en tätä sanoisi, mutta nuoruuden kuohut, hetkessä eläminen ja oman paikan ja itsen löytäminen on kuvattu niin yleismaailmallisesti, että tämä voisi hyvinkin olla jollekin teoksen hahmojen ikäryhmään kuuluvalle lukijalle hyvinkin puhutteleva.

Nyt jo vähän tätimäisestä näkökulmasta lukiessani sain itseni kiinni jonkinlaisesta jälkiviisaudesta, kun huomasin toivovani että teinit tekisivät siten mikä heille olisi parhaaksi. Toisaalta teos myös näyttää, että sen kuvaamassa maailmassa edes ne, jotka tekevät kaiken niin sanotusti oikein, eivät ole turvassa yhteiskunnassa.

Aikuisia teoksessa on lähinnä vain sivurooleissa, usein jonkinlaisen pahan tai riittämättömän toiminnan tekijöinä. Ainoa nuoren puolelle ja häntä suoraan tukemaan asettuva aikuinen on oman käden kostoon kannustava poliisi. Teoksen kuvaamassa yhteiskunnassa paitsi lieveilmiöiden aiheuttama kärsimys myös niiden oikaiseminen on ulkoistettu nuorille.

Kirkkain kohta lopun toiveikkaan valonkajastuksen lisäksi on tietysti Èven ja Savitan ystävyys, joka hahmojen ikävaiheessa on intensiivisimmillään. Sadiqin kaipaava suojelunhalu Èveä kohtaan jotenkin kalpenee täysin sen rinnalla, ehkäpä koska Èven ja Savitan tunteet ovat molemminpuolisia, mutta Sadiqille ei ole niin keskeistä, mitä Ève tuntee. Naisten välinen turvallisuus tuntuu kohoavan ainoaksi luotettavaksi asiaksi teoksen maailmassa, kun taas miehen ja naisen välisen suhteen osalta voidaan olla varovaisen toiveikkaita oikeissa olosuhteissa.

Koska lukukokemus ohjasi niin vahvasti yhteiskunnalliseen tulkintaan, uskon että teos jää ainakin omaan mieleeni parhaiten sen kautta. Näistä raunioista on hyvä muistutus siitä, kuinka nuorten pitäisi saada etsiä tietään olosuhteissa, joissa heitä ei ajeta tuhoaviin käytösmalleihin heti alusta lähtien. Ei mikään hauska lukukokemus, mutta kokemus yhtä kaikki.

---

Ananda Devi 2006/2018: Näistä raunioista

Suom. Saana Rusi, Einari Aaltonen (runot)

Fabriikki kustannus. Helsinki.

146s.

Kansi: Maija Kurki, Outi Vihlman