Anu Kaaja: Leda

 

Päätelmä: olkoon siis Leda neitsyt, jotta viettelyyn liittyvä kärsimys aiheuttaa lukijassa riittävän suuren tunteen elähdyttävyyden saavuttamiseksi!

Leda, kerrassaan hauska tuttavuus. Muistan kun joskus vuosia sitten tämä teos oli uusi ja vilahteli milloin missäkin blogissa, ja lopulta nappasin sen omalle lukulistalleni, kun luonnehdinnat vaikuttivat niin kiintoisilta. Sittemmin olen unohtanut, miten teosta ylipäätään edes tuolloin kuvailtiin, saati että mikä tarkalleen oli mielenkiintoni herättänyt, ja siltä pohjalta minun oli oikein mukava lähteä lukemaan teosta. Ei mitään käsitystä, että mistä olisi kyse, mutta mukava olo, että jotakin hauskaa saattaisi olla tulossa.

Olen käyttänyt nyt sanaa "hauska" jo kahteen kertaan tämän tekstin aikana, vaikka ollaan vasta toisessa kappaleessa. Tarkennettakoon siis, että teoksen lähtökohdissa on paljonkin karmeita piirteitä ja siihen sisältyy useampi epämiellyttävä ja itsemääräämisoikeutta loukkaava tapahtuma. Niinpä alleviivaan tässä vaiheessa, että teoksen kerronta on valtavan hauskaa. Se palkitsee klassikkonsa lukeneen yleisönsä viitaten hyvin vahvasti de Laclosin Vaarallisiin suhteisiin paitsi kirjeromaanimuodollaan myös hahmoillaan ja tapahtumillaan. Lisäksi 1700-luvun loputon viehtymys antiikin kautta elämiseen saa riemastuttavia muotoja.

Joskus olen tainnut pohdiskella, että lyhyet teokset harvoin jättävät selkeitä muistikuvia. Leda kuitenkin onnistui sillä saralla huolimatta lyhyehköstä mitastaan, sillä kerronta on ihastuttavan tiivistä. Parhaimmillaan jokaisella sanalla on merkitystä. Teos on huikea kiteyttämisen taidonnäyte, jossa on valtava määrä tasoja, viittauksia ja piilomerkityksiä hyvin viimeistellyssä ja virtaviivaisessa muodossa.

Niinpä ollaan lopputuloksessa, jossa on viihteelliseksi tarkoitettua sisältöä käärittynä hienon monimerkityksellisyyden seittiin, ja joka paitsi nostaa valtavasti kysymyksenasetteluita myös uudelleenkirjoittaa 1700-luvun kirjeromaaniperinnettä juonittelevine aatelisineen ja antiikin kuvaelmineen nykypäivään. Tämä on taas niitä asioita, joita en tajunnut kaivanneeni ennen kuin luin Ledan. 

Tässäpä onkin ollut suorastaan neljä kappaletta teoksen ylistämistä. Enpä oikeastaan tiedä, mitä enempää voisin siitä sanoa - teoksen monimerkityksellisyyden kuvailuyritykset olisivat paitsi turhia blogikirjoituksen yhteydessä, kokemus niistä on myös paljon parempi aivan itse kohdattuna. Voisi kuitenkin sanoa, että 1700-luvun muodin henkeen myös kirjalliset keinot ovat suorastaan ryöppyäviä ja moninaisia, ja usein varsin viihdyttävään tapaan. Tyylipuhtaaksi lopetukseksi teoksella on myös opetus, kuten kunnon 1700-luvun romaanilla ainakin.

Joku voisi tosin kysyä, että mitä 1700-luvun romaanityypin uudelleenherättäminen tarkalleen tuo kirjallisuuskentälle 2000-luvulla. Ilokseni voin kuitenkin huomauttaa, että Leda käsittelee myös ajankohtaisia teemoja tavalla, jota voisi ihan hyvin kutsua yllätykselliseksi. Osa teoksen viehätyksestä on kuitenkin sen toismaailmallisuus fiktiivisessä menneisyydessä, joka antaa tapahtumille teatraaliset puitteet. 

Juuri tuossa teatraalisuudessa teos onnistuu erityisen hyvin peilaamaan esikuviansa - ovathan sen jäljittelemät teoksetkin olleet aikansa viihdekirjallisuutta eli vahvasti fiktiohenkistä, vaikka kuinka olisi ollutkin esikuvia todellisissa tapahtumissa. En tiedä, voiko Ledaa oikeastaan millään perusteella luonnehtia viihdekirjallisuudeksi, mutta ainakin minä  nimenomaan viihdytyin suuresti, enemmän kuin hetkeen (tai no, vuosiin) muistan viihtyneeni kirjallisuuden parissa.

Eipä tässä sitten muuta voi sanoa, kuin että lukemisen arvoinen kirja, erityisesti mikäli on yhtään lukenut 1700-luvun ranskalaista kirjallisuutta ja päässyt kärryille sen omalaatuisesta logiikasta. Silloin ainakin teoksesta paljastuu uusia tasoja, jotka ilman tätä taustatietoa voisivat vaikuttaa lähinnä oudoilta ja ehkä luotaantyöntäviltäkin. Klassikkonsa lukeneille luvassa on kestit 1700-luvun tapaan.

---

Anu Kaaja 2017: Leda

Teos. Helsinki.

162s.

Kansi: Jenni Saari