Vladimir Nabokov: Naurua pimeässä

 

Naurua pimeässä on Nabokovin varhaistuotannon helmi, suuri eurooppalainen klassikko. Keski-ikäinen berliiniläinen taidekriitikko Albinus on kunnollinen aviomies ja perheenisä, kunnes täysin odottamatta hylkää vaimonsa 18-vuotiaan Margot Petersin takia. Kaunis, manipuloiva ja juonitteleva Margot johtaa Albinuksen väitämättä tuhoon, mutta rakkaudessaan sokea mies ei sitä huomaa. Lolitan sisarteoksenakin pidetty romaani on herkullisen ironinen ja julmanhauska kuvaus rakkaudesta, pakkomielteestä ja vallankäytöstä.
 
Kesän riennot ja muut harrastukset ovat jättäneet blogipuuhat vähemmälle. En ole lukenut juuri mitään, joten eipä sitä blogattavaakaan oikein olisi. Tämä Nabokov tuli luettua oikeastaan jo keväällä huhti-toukokuun taitteessa, mutta bloggausinnon puute ja aiempikin bloggausta odottava kirja lykkäsivät entisestään kirjoittamaan ryhtymistä. Nyt sitten sattui sellainen sauma, että suunniteltu ohjelma peruuntui lyhyellä varoitusajalla ja muissa harrastuksissakin oli parin tunnin odotusaika erinäisistä syistä, joten päätin hoitaa tämän roikkuvan asian alta pois.

Oman bloggausvaikeutensa tekee sekin, että Naurua pimeässä on jälleen niitä teoksia, joista on vaikea sanoa juuri mitään. Olin lukenut sen aiemmin, joten se oli täsmälleen sitä, mitä odotinkin. (Siksi sen halusinkin lukea.) Hauskana yksityiskohtana kyseinen edellinen lukukerta oli juuri pari kuukautta ennen tämän blogin perustamista kesällä 2015, mutta silloin ujostutti lähteä bloggaamaan heti näin tunnetusta kirjailijasta. Joka tapauksessa hankin talvella tämän teoksen myös omaan kirjahyllyyni, ja pitihän siihen siis tutustua taas pitkästä aikaa. Tuntui myös tympeältä ajatukselta hypätä Vartion huippulaadukkaan Kaikki naiset näkevät unia -romaanin jälkeen johonkin potentiaalisesti huonompaan, joten valitsin niin sanotusti varman vaihtoehdon.

No, aika lakata kiertelemästä ja sanoa nyt jotakin tästä lukukokemuksesta. Se oli erinomainen ja kylmäävä, kuten Nabokovilla aina. Hahmojen epämiellyttävyys on kuvattu hirvittävän terävästi, ja kieli on erinomaista. Ahdistavuutta ei tietenkään voi välttää Nabokovia lukiessa, mutta se tuntuu olevan tärkeä tunne-elementti vähän kaikessa "vakavassa" 1900-luvun alkupuolen ja puolivälin kirjallisuudessa - ehkä siksi niiden tunnelmassa tuntuu olevan jotakin etäisesti yhtenevää.

En aiemmalta lukukerraltani ollut muistanut, kuinka pahansuopa teos on hahmojaan kohtaan - ironian keinoin, mutta kuitenkin. Se ei anna kenellekään hahmoista armoa eikä myöskään tulkitse yhtään heidän tekoaan minkäänlaisella armon häivälläkään. Tällä lukukerralla tuli mieleen, että jotakin nykykorvaan pahaenteistä on siinä ajatuksessa, että 18-vuotiaan (typerät) tekemiset on tehty täysin samalla harkinnalla kuin kymmenen tai kymmeniä vuosia vanhempien ihmisten.

Ei sillä, että teos ei tunnistaisi myös inhimillisiä heikkouksia ja vajavaisuuksia - onhan se kirja, joka keskittyy näiden asioiden ympärille. Se näyttää selvästi myös Margotin elämänkokemuksen puutteen mukanaan tuoman ajattelutavan rajallisuuden, kuten myös Albinuksen arviointikyvyn sokeat pisteet ja Rexin ylimielisyyden sudenkuopat. Hahmoja kohtaan esitetään hyvin vähän sympatiaa, kuten tuntuu olevan Nabokovin teoksille tyypillistä. Pikemminkin vajavaisuudet esitetään terävän viiltävällä tavalla, joka rakentuu aina lopulta suureksi teatraaliseksi kudokseksi.

Eipä oikeastaan sen enempää lisättävää tällä kertaa - näyttää siltä, että laitan nenälleni nuo kirjan kannessa olevat aurinkolasit ja pidän pientä kesälomaa bloggauksesta. Luen kyllä tällä hetkellä etanavauhtia kahta kirjaa. Molemmat ovat teoksia, jotka olen lukenut ennenkin, mutta joista en ole aiemmin blogannut. Aiemmat lukukerrat ovat jo lähemmäs kymmenen vuoden takaa, eli siinä mielessä saattaa olla kiinnostavia yllätyksiä tiedossa, kun teosta katsookin eri tavalla kuin aiemmin. Niistä lisää todennäköisesti vasta kuukauden tai muutaman päästä.

---

Vladimir Nabokov 1938/2012: Naurua pimeässä
Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Gummerus. Helsinki.
194s.
Kansi: Jenni Noponen

Kommentit

  1. Olen lukenut Nabokovilta teini-ikäisenä Lolitan ja se ei silloin uponnut. Tätä voisi kokeilla joskus, ehkä nyt vanhempana nuo hienovaraisuudet aukeasivat paremmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoisin että Lolita on aiheeltaan raflaavin näistä Nabokovin teoksista, vaikka ne kaikki (ainakin lukemani) ovat käsitelleet pakkomiellettä toiseen ihmiseen, ja vielä epäsovinnaista sellaista. Voin kuvitella, että Lolitassa aihe voi viedä huomiota hienolta kerronnalta. Suosittelen siis kokeilemaan joko tätä tai sitten Kalvasta hehkua, molemmat ovat taattua laatu-Nabokovia.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat