Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

12-vuotias Gwenni rakastaa lukemista ja eläimiä - ja osaa lentää öisin! Unen ja valveen rajamailla Gwenni liitää uinuvan kylän yllä ja miettii omia hupsuja ajatuksiaan - niitä joista äiti lakkaamatta häntä moittii. Kunnes eräänä yönä kaikki muuttuu: Gwenni löytää naapurin miehen hukkuneena. Koko tuttu arki nyrjähtää paikaltaan ja vuosia peitellyt salaisuudet pulpahtavat rajulla tavalla pintaan. Gwennin viaton kertojanääni luo melankoliseen tarinaan ihastuttavan kontrastin, joka tekee lukijaan lähtemättömän vaikutuksen. 

Tämän kirja päätyi luettavakseni tavallista monimutkaisemmalla tavalla: minut pyydettiin joskus tuomaan mökkilukemista kirjakaupan alesta, ja valitsin sitten tämän (kun se itseäni kiinnosti - tästä on siis jo vuosikausia. Onneksi pyytäjäkin piti valintaa mukiinmenevänä.). Aioin itsekin lukea kirjan, mutta se jäi. Nyt sitten vihdoin muistin kysyä tämän lainaan. Huomion kiinnitti alun perin erikoinen nimi ja hämmentävä takakansiteksti, joka lupaili ehkäpä hieman epätavallista lukukokemusta.

Sanotaan se nyt heti tähän alkuun: kirja ei ole mikään erikoinen tai nerokas mestariteos. Sen sijaan se on helppo ja nopea lukuromaani, joka kertoo walesilaisesta kyläyhteisöstä. Päähenkilönä on jo takakansitekstissä mainittu Gwenni, joka on kymmenen vuoden tienoilla oleva tyttö. Hän elää äitinsä, isänsä ja sisarensa kanssa melkein tavallista elämää sotienjälkeisessä Britanniassa. Gwennin arki kuitenkin taittaa fantastiseen hänen "lentotaitonsa" kautta. Teoksessa ei oikeastaan missään vaiheessa avata, mistä tarkalleen ottaen on kyse. Onko lentäminen jonkinlainen yliluonnollinen kokemus vai ehkäpä luovuuden tai mielikuvituksen salanimi? Ainakin se on jotakin periytyvää.  

Kuvio on ihan kiinnostava lisä, vaikka jääkin lopulta sivuosaan. Ehkäpä Gwennin lentokokemuksille on tarkoitettu jonkinlainen temaattinen rooli, sillä kirjan nimi - h-mollissa soiva hiljaisuus - on mainittu kirjan loppupuolella ja tasan yhden kerran kuvauksena siitä, millaisena Gwenni kokee lentäessään "maailman äänen". Siihen asti otsikko tuntui hyvin irralliselta, ja oikeastaan maininnan jälkeenkin. Ja miksi ihmeessä juuri h-molli (paitsi että se luo sanan "hiljaisuus" kanssa pientä allitteraatiota)? 

Englanninkielinen vastine h-mollille on b minor, mutta alkuperäinen nimi The Earth Hums in B Flat paljastaa, että oikeasti otsikossa on mainittu b - ei siis asteikko tai sointu, vaan yksittäinen ääni - jota ei, mikä parasta, edes ole h-molliasteikossa tai -soinnussa. Äänen b on ilmeisesti tieteellisesti todettu olevan yksi universumin taustaäänistä mustien aukkojen takia, ja Maan magneettikentän resonointiin liittyy kaikenlaista pseudotieteellistä new age -spekulaatiota, jonka mukaan myös Maa humisisi b-nuotissa. Kaipa b:n muuttaminen mielivaltaisesti h-molliksi on käännökseen liittyviä välttämättömyyksiä, mutta musiikillinen ja intertekstuaalinen merkitys on muutettu nyt tyystin toiseksi. Tiedä sitten, mitä se jo valmiiksi epäselvälle tulkintayhteydelle tekee.

Varmasti maailman äänellä ja Gwennin lentämisellä on jonkinlainen tulkinnallinen ulottuvuus, joka ei nyt ainakaan tällä lukemisella tullut kovin ilmeiseksi ja jota, suoraan sanottuna, en ole kovin kiinnostunut pohtimaan pidemmälle. Ehkä tarkoituksena oli alleviivata Gwennin ja hänen sukulaistensa rehellisyyden ja luovuuden tuomaa positiivisuutta ja rauhaa vastinparina surujen, mielenterveysongelmien ja väkivallan vaivaamien kanssaihmisten epätoivoon ja onnettomuuteen. Luovilla ja hyväntahtoisilla on kivempaa ja sitä rataa - ihan positiivinen, mutta aika pinnalliseksi ja yksiulotteiseksi jäävä viesti.

Kirjan juonesta tulee jotenkin erittäin vahvasti mieleen Rowlingin romaani Paikka vapaana: kummassakin on tiivis kyläyhteisö, joka on täynnä salaisuuksia, itseään etsiviä nuoria ja omalaatuisia persoonia. Keskiössä on salaperäisesti kuollut kyläläinen, jonka kohtaloa Gwenni selvittää saaden samalla selville aika paljon muutakin. Keskeisenä aiheena olivat juuri ne salaisuudet. Salaisuuksia käsitellään melko suoraviivaisesti siten, että Gwenni ryhtyy hirveällä tarmolla selvittämään kuolemaa, vaikka ei koskaan aivan selviä, miksi ihmeessä (muuten kuin että hän haluaa olla salapoliisi). Tietyltä Viisikko- tai Neiti etsivä -tunnelmalta ei siis täysin vältytä, minkä seikan hyvyys tai huonous on täysin lukijasta kiinni. Minulle se lähinnä kevensi kirjan tunnelmaa ja tuntui melko yhdentekevältä, puhtaasti juonta kuljettamaan keksityltä kuviolta.

Vaikka kirjan yleistunnelma ei pahimmillaankaan mene kovin synkäksi kiitos Gwennin viattoman ja mielikuvituksellisen  (ja epäluotettavan) kertojanäänen, teoksessa käsitellyt aiheet eivät ole mitenkään kevyitä. Erityisen vahvaksi aiheeksi nousevat erityisesti mielenterveyden ongelmat ja se, mitä salaisuuksien paljastuminen tekee ihmismielelle. Kuvauksessa on kohtuullisesti psykologista syvyyttä, mutta tapahtumat käsitellään varsin suoraviivaisesti - osin tietysti siksi, että Gwennin näkökulma on varsin suoraviivainen.  

Minua jäi kuitenkin mietityttämään, kuinka Gwenni tuntuu jotenkin olevan tapahtumista täysin erillään. Ne eivät juurikaan vaikuta häneen, vaikka paljon erilaisia ja hyvinkin potentiaalisesti traumatisoivia asioita tapahtuu hänen perhe- ja elinpiirissään jatkuvasti. Gwenni on kuin teflonia, josta kaikki karmeudet valuvat pois, ja hän on vain jatkuvasti oma riemukas itsensä. En tosin ole lastenpsykiatri, joten en osaa sanoa, miten lapseen tällaiset asiat vaikuttavat - voivatko vaikutukset tulla kovinkin paljon myöhässä aikuisiällä ilman mitään edeltävää oireilua ja niin edespäin. 

Kirjan hahmot eivät tietysti ole oikeita ihmisiä, joten heitä on turha psykologisoida, mutta koska kirjassa oli huomattavissa panostusta psykologiseen uskottavuuteen, tuntuu kummalta ja teoksen sisäistä logiikkaa rikkovalta, että uskottavuuspyrkimykset pätevät vain osaan hahmoista. Voihan se logiikkahäiriö tietysti olla vihje johonkin suurempaan tulkintakuvioon (tyyppiä "Gwenniä ei ole oikeasti olemassa") tai ihan miten vain, mutta ensilukemalta se lähinnä hämmensi.

Loppuvaikutelma Hiljaisuus soi h-mollissa -teoksesta on ihan mukava lukuromaani, joka ei sen suurempia tunnejälkiä jätä. Idea on mukava ja aavistuksen epätavallinen walesilaisen paikallisvärin vuoksi, mutta pysyy kuitenkin tutussa ja turvallisessa arkkityyppisessä brittiläisessä kyläyhteisössä.  Omintakeista tunnelmaakin oli sen verran, että varmasti kymmenen vuotta sitten fantasia- ja viihdekirjallisuuden ollessa pääasiallista lukemistoani olisin pitänyt tästä paljonkin.

---

Mari Strachan 2009/2010: Hiljaisuus soi h-mollissa
Suom. Kirsi Ohrankämmen
Karisto. Hämeenlinna.
338s.