Hermann Hesse: Matka aamun maahan

Viime vuosina kaikkialla maailmassa uudelleen löydetyn Nobel-kirjailijan taidokas pienoisromaani.

Hermann Hesse on varsin erikoinen kirjailija ainakin omien lukukokemusteni joukossa. Hänen kirjojaan on kuitenkin eksynyt kotihyllyyn jo kolmisen kappaletta, joten täytyyhän tällaiset klassikot ihmeessä lukea. Olen kerran aiemminkin lukenut Hesseä, mistä muistan erikoisen, mutta kiehtovan tunnelman ja jatkuvan hämmennyksen. Sellaista odotin myös Matkalta aamun maahan, enkä joutunut pettymään. Sivuhuomiona täytyy todeta, että kannen kuva on aivan valtavan kaunis.  Kyllä sitä on 70-luvullakin jotain tehty oikein kirjankansien saralla.

Tässä teoksessa oli kieltämättä upottava ja aivan omanlaisensa tunnelma. Jo lähtökohdat ovat kuin sadusta tai legendasta: päähenkilö lähtee veljeskuntansa kanssa matkalle tavoittaakseen joukon hyvin eteerisiä kaipauksen kohteita, kuten itämaisen prinsessan rakkauden. Matka kuitenkin keskeytyy erinäisistä syistä, ja siten epäonnistuu. Tarina ei kuitenkaan pääty siihen, vaan kiertyy tämän retken ympärille, sen tarkoitusten, seurausten ja syiden ytimeen. Ajallinen selittämättömyys ja odottamattomat tarunomaiset ja surrealistisetkin käänteet saavat koko kertomuksen näyttäytymään unenomaisena. Kertomuksen loppuun mennessä otsikossa oleva matka aamun maahan on osoittautunut paitsi kertomuksen myös päähenkilön elämän keskipisteeksi, jonka ympärillä kaikki kiertää.

Hessen teoksista olen sen verran oppinut, että niissä mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Tai miltä kuulostaa. Koko teksti liikkuu oikeastaan vertauskuvien tasolla. Vertauskuvallisuus ja vähintään puoliksi mytologiset tapahtumat ovat oikeastaan se kudelma, jolle tarina sitten muotoutuu. Tällaisessa tekstissä kaltaiseni kehnohko temaattisten tulkintojen muodostaja onkin sitten kiipelissä, kun keskeiset vertaukset eivät aukea. Tavallaan oli mahdollista myös mennä tarinan mukana eikä stressata sen avautumisesta, sillä Matkassa aamun maahan oli hyvin viehättäviä, erikoisia ja viihdyttäviä kohtauksia ja rakenteellisia oveluuksia - eikä vähäisimpänä se, että esipuhe kattaa huomattavan osan koko teoksesta. 

Tässä tuleekin sitten se koukku, joka sai minut lamaannutettua spekuloimasta sen suurempia vertauskuvien merkityksestä. Hessen teoksissa nimittäin on paljon filosofista sisältöä ja nimenomaan tiettyjen filosofisten teorioiden tai perinteiden käsitteistöä kaunokirjallisessa muodossa. Joku hahmo, tapahtuma tai juonenkäänne voikin olla manifestaatio jostakin tietystä filosofisesta konseptista - esimerkiksi Nietzscheläisestä yli-ihmisestä tai vaikka jonkun itämaisen filosofin tai opin tietystä ideaalista tai vaiheesta. 

Ja minähän olen suhteellisen surkea filosofiassa siltikin, vaikka opiskelenkin taiteen filosofiaa - se kun on silti, loppujen lopuksi, aika eri asia. Joten jos ja kun tämä niin sanottu pohjateksti tai subteksti ei ole hallussa (vaikka onkin todennäköisesti taranovskilaisittain avain tulkintaan), tuntuu uskaliaalta lähteä tekemään omia päätelmiään. Tietysti tämä on vain omaa rajoittuneisuuttani - olen jo saanut kuulla toiselta kirjan lukijalta erinomaisen ja silmiä avaavan analyysin tästä teoksesta, jota en nyt kuitenkaan tässä ryöstösaaliina esittele.

Matka aamun maahan on hyvin hessemäisellä tavalla vivahteikasta ja eriskummallista kirjallisuutta, jossa voi tapahtua käytännössä mitä tahansa. Rakenteellisestikin ne ovat taitavia ja varmasti kestävät lukukertoja lukukertojen perään. Vaikka Hessen tuotannossa on samanlaista viehätystä, jota on kaikissa todella omaäänisten kirjoittajien teksteissä, se ei ainakaan vielä ole onnistunut tavoittamaan sitä "jotain", joka napsahtaisi kohdilleen oman persoonani kanssa. Se pysyy etäisenä ja tavoittamattomana kuten romaanin matkaajien runolliset määränpäät.

---

Hermann Hesse 1932/1975: Matka aamun maahan
Suom. Kai Kaila
Kirjayhtymä. Helsinki.
88s.
Kansi: Kosti Antikainen