Malin Lindroth: Vanhapiika

 

Jokaiselle on olemassa rakkaus - niinhän me ajattelemme.

Vanhapiika on omakohtainen kertomus yksinäisyydestä maailmassa, jossa parisuhde on painovoiman kaltainen luonnolaki. Vanhaksipiiaksi päädytään tai jäädään; se on sinkkunaisen pahin pelko. Vaikka yksineläjiä on yhä enemmän, tahattomasti yksinäinen nainen pakotetaan elämän pelikentän reunalle.

Oman elämänkokemuksensa voimin Malin Lindroth valtaa solvausta muistuttavan vanhapiika-sanan ja pesee siitä pois häpeän. Hyssyttelemättä hän kertoo yksin elämisen taidosta ja rakkauden kaipuusta.

 

Lindrothin Vanhapiika oli ehkä noin vuosi sitten kirjablogimaailmassa trendikirjana, josta näki paljon kirjoituksia. Yleensä en kovin herkästi hyppää muotivirtauksiin mukaan, mutta tällä kertaa teoksen aihepiiri - yhteiskunnallisesta naisihanteesta poikkeavat naiset - tuntui heti kiinnostavalta, henkilökohtaiselta jopa. Ajattelin jopa varata kirjan kirjastosta, mutta sitten iski korona ja kirjastokäynnit jäivät vähiin. Kun palasin tänä keväänä taas kirjaston käyttäjäksi, päätin katsoa, olisiko Vanhapiika hyllyssä, ja sehän oli. Tässä vaiheessa on myönnettävä, että luin teoksen jo huhtikuussa, mutta bloggausinto on muiden kiireiden ja harrastusten ohessa jäänyt jalkoihin.

 

No, takaisin muistelemaan keväistä lukukokemustani. Jo lukiessa alkoi jo vähän hikoiluttaa, että miten tästä kirjoittaisi. Lindroth kirjoittaa asiaa, ja henkilökohtaisella tasolla niin puhuttelevaa asiaa, että melkein teki mieli jättää bloggaamatta. Mietin, miten ihmeessä tästä edes kirjoitan, kun en blogiin halua erityisemmin avata henkilökohtaisuuksia. Sanotaanpa vaikka niin, että teoksen kuvaamiin tilanteet oli helppo kuvitella, erityisesti nuoruuden kokemukset, joiden kaltaisia itsellänikin on.

 

Aihe on painava, sävy ja asettelu puolestaan kevyitä. Luin teoksen kahdessa illassa. Aihe oli kiehtova, koska en ole koskaan elämäni aikana kuullut tai nähnyt siitä juurikaan kirjoitettavan analyyttisesti, ja siinä mielessä koin jonkinlaista järjestelmällistä tyytyväisyyttä: nyt oli taas yksi kadoksissa ollut palanen yhteiskuntaa tuotu näkyviin. Jotenkin silti teoksen edetessä iski tyhjä olo, että muuttaako tämä kuitenkaan lopulta mitään, onko koko teos vain tuuleen huutamista. 

 

Sivumääräisestä tiiviydestään huolimatta teos tuntuu jotenkin aivan täysin kattavalta kuvaukselta aiheesta, jopa hieman toisteisen vellovalta. Lopussa koin olevani aivan riittävästi pohtinut tätä aihetta ja hieman väsähtänytkin teokseen. Se on hassua, sillä aihe on suuri ja halkoo yksilöllisten seikkojen lisäksi niin yhteiskunnallisia, sosiaalisia kuin poliittisiakin ulottuvuuksia. Olisi helppo kuvitella aiheesta joku monen sadan sivun paksuinen katsaus tai tutkimus. Ehkä jokin sitten varsinaisessa näkökulmassa oli sitte kuitenkin niin kapeaa tai kevyttä, että lopussa alkoi tulla kehämäinen olo.

Minulle henkilökohtaisesti oli kaikkein suurin oivallus, kun Lindroth loi yhteyden historiallisiin naisten rooleihin ja myöskin naimattomien naisten erilaisiin tehtäviin ja mahdollisuuksiin aiemmissa yhteiskunnissa. Ne eivät toki olleet uusi asia, mutta en ollut koskaan ajatellut jatkumoa nykypäivän "vanhapiikoihin", ja ajatus oli kieltämättä pohtimisen arvoinen.

En tiedä, onko hyvä vai huono merkki, että sain tämän tekstin kirjoitettua vielä näin pari kuukautta jälkikäteen. Teoksen yksityiskohdat ovat alkaneet jo häipyä mielestä, mutta teoksen yleisvaikutelmaksi jäi, että se on erittäin vahvasti tätä päivää. Kokemuksellinen ja elämäkerrallinen, samalla autofiktiivinen katsaus johonkin todellisuuteen, joka on jäänyt valtavirran representaatioiden varjoon. Se on manifestinomainen, nopea, kevyt ja samastuttava, eli juuri nykypäivän ihanteellisen viestinnän mukaista. Jotenkin jäin silti haikailemaan, että olisipa aiheesta olemassa tutkimukseen perustuva tietokirja.

---

Malin Lindroth 2018/2019: Vanhapiika - Tahattomasti yksinäisen tarina

Suom. Hannimari Heino

Atena. Jyväskylä.

115s.

Kansi: Sanna Mander