sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

C. J. Sansom: Luostarin varjot

Umberto Econ Ruusun nimi sai haastajan! Menestyssarjan avauksessa veitsenterävä lakimies Matthew Shardlake ratkoo suljetun luostarin outoja tapahtumia 1500-luvun Britanniassa.

Sanon heti alkuun, että en ole lukenut Econ Ruusun nimeä, mutta uskallan epäillä, että se peittoaa kirkkaasti Luostarin varjot ainakin siitä tehdyn kirjallisuustieteellisen tutkimuksen määrässä (yksi näistä tutkimuksista on sattumoisin kuvassa taustana; siinä todetaan muun muassa, että Ruusun nimi on paitsi vetävä salapoliisiromaani, myös "sisältämänsä teoreettisen problematiikan suhteen moniulotteinen"*). Ruusun nimeen rinnastaminen lienee mainosretoriikkaa ja varmaan ihan tottakin niiden lukijoiden kohdalla, jota eivät postindividualistiset ja semioottiset tasot voisi vähempää kiinnostaa.

Olin lukenut Luostarin varjot jo kerran aiemmin muutama vuosi sitten saatuani sen (itse valituksi) lahjaksi. Olen sittemmin alkanut suhtautua viihdekirjallisuuteen melko erilaisella tavalla. En ole kiinnostunut lukemaan enkä varsinkaan omistamaan viihteellistä kirjallisuutta, ellei niissä ole jotakin erityisiä ansioita tai suurta henkilökohtaista merkitystä, jonka takia ne haluaisin ehkä lukea joskus uudelleen. Viihdekirjallisuudessa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta haen viihteeni muiden medioiden parista. Niinpä päädyin lukemaan Luostarin varjot ottaakseni selvän sen tulevaisuudesta joko hyllyssäni tai kierrätyskirjahyllyssä. 

Yllätyin siitä, että Luostarin varjot oli historiallisesti uskottavampi kuin olin muistanut. Yksityiskohdat ovat paikallaan - joitakin hieman epäilin, mutta ehkäpä kirjailijan taustatyö on laajempaa kuin omani - ja maailma on viihdekirjallisuudelle harvinaisen vakuuttavalla tavalla 1500-luvun Englanti. Historiallisia henkilöitäkin vilahtelee, joskin heitä ei ole esitetty kovinkaan moniulotteisesti. Luostarin varjoissa Thomas Cromwell esimerkiksi muistuttaa Holbein nuoremman maalaamaa tylyä muotokuvaa huomattavasti enemmän kuin Mantelin Susipalatsin televisioversioinnissa loistaneen Mark Rylancen tulkintaa. Hahmot eivät muutenkaan Luostarin varjoissa ole erityistä herkkua. Päähenkilö Shardlakelle pyritään pitkin teosta  luomaan keskiaikaisia ajatuksia ja tapoja, mutta samalla hän suhtautuu sivuhahmojen keskiaikaisiin asenteisiin ja ajatuksiin oudon jälkiviisaalla ja nykynäkökulmasta "oikealla" tavalla. Myös hänen toimintansa motiivit ovat turhan usein täysin 2000-lukulaiset. Esimerkiksi oikeudenmukaisuuden kuvittelisi tarkoittavan keskiajalla hieman eri asiaa kuin nykyään

Kirja yrittää kuitenkin alleviivata, kuinka hahmo on epätavallinen aikaansa nähden, mikä toisaalta tuntuu halvalta tekosyyltä olla paneutumatta keskiaikaiseen mentaliteettiin (se kun olisi ihan oikeasti haastavaa) ja toisaalta osoittaa, kuinka erinomainen kyseinen hahmo on traagisen ulkokuorensa ja henkilökohtaisten ristiriitojensa alla - mikä on tylsää kaltaiselleni lukijalle, joka on aina mieluummin lukenut tavallisista ihmisistä kuin ylimaallisen erityisistä yksiistä. (Olen salaa sitä mieltä, että erityisyksilöistä kertominen on vain huono naamio sille, ettei kirjoittaja oikeasti tajua tai haluakaan tajuta ihmisluonnosta mitään. Tämä ei tosin päde, jos kirjoittaja on erityisen hyvä ja haluaa erityisyksilön kautta tehdä jotakin muutakin kuin kerätä sympatiapisteitä suosikkiluomukselleen.) Yleensä tämäntyyppisissä teoksissa myös historiallinen konteksti on jotenkin kummallisesti nykypäivän oloinen ja historialliset seikat vain pintaa. Tällä kertaa kuitenkin historiallinen osuus on ihan vakuuttava, siinä elävät hahmot vain eivät aina niinkään. 

Mukiinmenevän historiallisen ympäristön ja hieman muoviselta haiskahtavien hahmojen lopulliseksi kohtaloksi koitui kuitenkin dekkarigenre. En ole koskaan ollut kiinnostunut lukemaan lajityypin kirjallisuutta, ja myös Luostarin varjojen tapauksessa jälkimaku oli tyhjä ja mitäänsanomaton. Kirja ei saanut minkäänlaisia uusia ajatuksia heräämään - mikä, myönnettäköön, on toisaalta sen tarkoituskin - ja ohjasi jälleen lukukokemuksen pääasiassa vialla olevien asioiden bongailuun muun tekemisen puutteessa. Tietysti olisin voinut yrittää ratkoa itse murhamysteeriä, mutta kirja ei suoranaisesti saanut minua kiinnostumaan siitä, miten kaikki päättyy. Taidan jatkossakin ohittaa genren suosiolla.

Huomaan kirjahyllyn tyhjennysprosessissa kriteerieni nousevan kaiken aikaa: aluksi sai huono kirjallisuus luvan lähteä, sitten mitäänsanomaton, sitten käytännössä miltei kaikki viihteellinen. Tosin, jos en rahtaisi jatkuvasti kierrätyskirjahyllystä lisää tavaraa omaan hyllyyni, sujuisi siivousprojekti paljon sukkelammin. No, ainakin hyllyyn jää Luostarin varjojen kokoinen aukko.


---

C.J. Sansom 2003/2012: Luostarin varjot
Suom. Katariina Kaila
Helsinki. Otava.
459s.

*Saariluoma, Liisa 2011: "Intertekstuaalinen" minä, intertekstuaalinen kertomus: Umberto Econ Ruusun nimi postindividualistisena historiallisena romaanina. Postindividualistinen romaani. Helsinki: SKS. 179-212.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Jonathan Stroud: Ptolemaioksen portti

Kaksituhatta vuotta on kulunut siitä, kun Bartimeus oli valtansa huipulla, suuren maagikko Ptolemaioksen oikea käsi. Nyt hän on loukussa Maan päällä ja tuntee voimiensa hupenevan nopeasti uuden isäntänsä, Nathanielin, palveluksessa. 
Kapinallinen Kitty Jones puolestaan jatkaa sisukkaasti työtään Lontoon kujilla maagikoiden, demonien ja ihmisten maailmojen yhdistämiseksi ja ikuisen vastakkainasettelun lopettamiseksi.  
Jonathan Stroudin trilogian huikeassa päätösosassa liikutaan vuosisatojen läpi tuntemattomiin maailmoihin, ja suuressa lopputaistelussa Bartimeuksen, Nathanielin ja Kittyn on yhdistettävä voimansa ja paljastettava magian historian suurin salajuoni. 

En näköjään koskaan voi olla herkistymättä tämän kirjan äärellä. Bartimeus-trilogian päätösosa yksinkertaisesti on sydäntäsärkevimpiä ja koskettavimpia koko monisataakirjaisessa fantasiakirjahistoriassani. Ikäluokkani edustajat saavat tyypillisesti tällaisia säväreitä Harry Pottereista, minkä sarjan toki itsekin suorastaan ahmaisin aikoinani, mutta tunteisiin se ei koskaan mennyt edes etäisesti samalla tavalla kuin Ptolemaioksen portti. Vaikka onnistuin silmäilemään kriittisesti Bartimeus-trilogian edellisiä osia, Ptolemaioksen portin kanssa se ei enää onnistunut - enkä lopulta enää edes yrittänyt. Nostalgialla ja varhaisteiniajan tunnekuohuilla on pelottavan suuri voima vielä vuosikymmenenkin päästä.

Ptolemaioksen portti on lukemieni fantasiatrilogioiden päätösosien aatelia. Se onnistuu ottamaan jälleen uuden ja toimivan näkökulman kahden aiemman osan vauhdikkaaseen räiskintään ja viemään sarjan erittäin tyydyttävällä tavalla epätyydyttävään loppuun. Trilogian hyviä puolia onkin ollut muuntautumiskyky: vaikka sen osat noudattavat klassisinta juonikulkua, maailma esitetään aina hieman eri linssin läpi. Tutun ja uuden sekoitus koukuttaa lukijan. Verrattuna suurimpaan osaan lukemistani fantasiatrilogioista, joissa kaikki uutuusarvo on ladattu toinen toistaan typerimpiin juonenkäänteisiin ja muuten pyritty säilyttämään taattu ja tuttu maailman kuvaus, Bartimeus-trilogiassa on syvyyttä tai ainakin pätevä syvyyden illuusio.
 
Suoranaisiksi Ptolemaioksen portin huonoiksi puoliksi voisin auliisti nimetä kammottavan photoshop-leijonan kirjan kannessa sekä kerrassaan karmean takakansitekstin - koko trilogiaa vaivannut ongelma - joka antaa kirjasta lattean ja typerän kuvan. Mutta oikeastaan sisällössäkin on muutamia latistavia asioita, jotka ovat olleet läsnä koko trilogian ajan ja jatkuvat edelleen tässä päätösosassa. Ehkä merkittävin niistä seikoista, jonka varmasti samentaisi lukukokemusta, mikäli lukisin Ptolemaioksen portin ensimmäistä kertaa vasta nyt, on ennalta-arvattavuus. Monessa kohdassa, etenkin toimintakohtauksissa, teos tuntuu noudattavan hyvin elokuvamaista logiikkaa, jonka puhkikyllästämiä taitaa valtaosa lukijoista olla nykyään. Etenkin kahdessa aiemmassa osassa juonen kulkua on toisinaan turhan helppo ennustaa. Pienenä ja ärsyttävänä yksityiskohtana on mainittava päähenkilö Nathanielin ikä - onko hänen tosiaan oltava 15-vuotias ministeriksi noustessaan? Fantasiakirjoissa päähenkilöt ovat usein häkellyttävän nuoria - tässäkin - mikä yhdistettynä aikuismaiseen käytökseen tuntuu kummalta. Onneksi muiden hahmojen kanssa ei ole langettu samaan.

Ikäkysymyksestä huolimatta olen aina pitänyt Bartimeus-trilogian päähahmoista. Heidän kauttaan välittyvä ihmiskuva on kiinnostava eikä lainkaan yhtä tylsämielinen kuin suuressa osassa genreä. Hieman sentimentaalinen paikoin, toki, mutta samalla erityisesti tekojen, sanojen ja aikeiden ristiriitoja käsittelevä ja niihin kantaa ottava. Kyseessä ei ole todellakaan mikään maailma, jossa hyvyys ja pahuus olisi määritelty valmiiksi. Niin sanottu pahuuskin nousee tässä sarjassa usein ihmisluonnon itsekkyydestä, ahneudesta, kapeakatseisuudesta ja välinpitämättömyydestä, ei niinkään minkään yksittäisen psykopaatin ja hänen kätyreidensä harhaisista juonista. Ihmisluonnon viat koskettavat kaikkia sarjan ihmishahmoja ja täysin ihmisestä erilliset entiteetit eli henget toimivat heijastuspintana. Mainiota on myös zoomaus kauemmaksi päähenkilöiden arjesta ja ongelmista ja niiden kytkeminen osaksi laajempaa historiallista, itseään toistavaa jatkumoa. Se tuo miellyttävää tuntua siitä, että kyse on jostakin suuremmasta kuin vain yksittäisen hahmon kohtalosta. 

Bartimeus-trilogiassa on omat vikansa, mutta se myös tekee monet asiat hyvin kiinnostavalla tavalla pysyen silti viihteellisenä. Ja jos jossain kirjassa on säilynyt sitä varhaisnuoruudessa tunnettua taianomaista seikkailua fantasiakirjallisuuden äärellä, Ptolemaioksen portissa on sitä minulle kaikista eniten. Vaikka teoksessa on omat ongelmansa ja latteutensa, sen surullisenkaunis tuhosinfonia ja edelleen liikuttamaan onnistuvat hahmosuhteet saavat minut hyvin elävästi muistamaan, miksi joskus fantasiakirjallisuus oli parasta, mitä tiesin


Bartimeus-trilogia:
Samarkandin amuletti
Golemin silmä
Ptolemaioksen portti

 ---

Jonathan Stroud 2005/2007: Ptolemaioksen portti 
Suom. Mika Kivimäki. 
Helsinki. Tammi. 
630s.
Kansi: Eevaliina Rusanen

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Päivi Kosonen: Elämisen taidosta - esseitä modernin kirjallisuuden tunnoista

Päivi Kosonen johdattaa esseekokoelmassaan lukijansa modernin romaanin maisemaan ja kirjalliseen kosmologiaan. Esseissä käsitellyt kirjailijat ovat Marie Madeleine de La Fayette, Mary Shelley, George Sand, Colette, Eila Kostamo, Orhan Pamuk, Per Olov Enquist, Åsne Seierstad ja Atiq Rahimi. 

Heti ensi hengenvetoon on todettava, että tämän teoksen yläotsikko on karmea - niin karmea, että kun olin unohtanut koko kirjan hankkineeni ja se tuli vastaan kirjahyllystä yllättäen, olin jo heittää sen suoralta kädeltä pois vietävien kirjojen läjään. Onneksi luin takakansitekstin uudestaan ja alkuperäinen mielenkiintoni heräsi. Kirjallisuusesseet ovat sellainen tekstilaji, joita en paljon lue, mutta joita pitäisi ehdottomasti lukea enemmän. Myös linjaukseni olla bloggaamatta tietokirjoista jättää esseet varsin vaappuvaiseen maastoon, mutta tämän ennakkotapauksen myötä taidan ne harvat kerrat, kun esseitä ylipäätään luen, lisätä blogini aiheiden piiriin. Vielä siis selvennykseksi, että Elämisen taidolla ei ole nimestään huolimatta mitään tekemistä self help -kirjallisuuden kanssa, vaan se on tiukkaa kirjallisuusanalyysia alusta loppuun. Kannen kuvituskin miellytti silmääni, näin sivuhuomiona.

Vaikka essee ei ole tieteellistä tekstiä, minulla oli aluksi vaikeuksia suhtautua teokseen jonakin muuna kuin tieteellisenä kirjallisuutena (pitäisi todellakin lukea enemmän kirjallisuusesseitä). Esimerkiksi hetkittäinen biografismin huoku kiusasi minua pitkään - varsinkin, kun kirjailija ja kertoja muutamissa kohdissa miellettiin samaksi entiteetiksi - mutta lopulta tolkutettuani itselleni, että kyseessä ovat esseet, joiden ensisijainen tarkoitus ei ole osallistua tieteelliseen keskusteluun. Lisäksi Kosonen on kiistaton alansa asiantuntija, mutta mitä ilmeisemmin edustaa hieman eri koulukuntaa kuin johon itse kallistun. Sen pidemmälle teoreettisiin pohdintoihin en nyt ryhdy, kuten en tehnyt esseekokoelmaa lukiessanikaan, vaan keskityin muihin analyysin herättämiin ajatuksiin.

Ja analyysihan on, kuten taisin jo vihjata, oikein hyvää. Jokaisen esseen ytimessä on yksi katkelma kohdetekstistä, jota sitten keritään auki sen kielen kautta ja pyritään tuomaan näkyväksi se, mitä tekstinpätkä merkitsee koko teokselle temaattisesti ja tyylillisesti sekä vaellellaan näiden kahden alueen lisäksi myös kirjailijan elämän, tavoitteiden ja muun tuotannon alueella. Muutama analysoitu teos alkoi näyttää kovin kiinnostavalta, ja esimerkiksi Orhan Pamukin Nimeni on Punainen meni suoraan lukulistalleni.

Erityisen mielenkiintoinen tapaus oli essee, jossa käsiteltiin Åsne Seierstadin teosta Kabulin kirjakauppias. Siinä nostettiin  tarkasteltavaksi yksittäisen kohtauksen ja sanamuotojen kautta esiin tunkeva toiseuttaminen, joka hämmentää feministisestä näkökulmasta tehdyn dokumentaarisen raportin kontekstissa. Teosta onkin syytetty kohteidensa epäeettisestä esittämisestä. Ristiriita aatteen ja käytännön tekojen välillä kiehtoo minua aiheena erityisen paljon etenkin näinä päivinä, kun joka puolelta tunkee silmille näkemyksiä ja kannanottoja, joista paistaa läpi kaksinaismoralismi tai aatteen kanssa ristiriidassa oleva asenne. Essee näyttää, miten teksti paljastaa asenteellisuutensa pienin sanamuodoin, mikä oli erityisen kiinnostavaa seurattavaa.

Toinen ajatuksia herättävä essee oli Atiq Rahimin teoksen Unen ja kauhun labyrintti, jonka erityisen rakennetietoista kerrontatapaa eriteltiin myös vastaanoton näkökulmasta. Kerrontaratkaisu ei päästä lukijaa helpolla, minkä esseessä todetaan aiheuttavan "närkästystä" lukijassa. Olen pohtinut tätäkin asiaa paljon - miksi itsekin vierastan todella fragmentaarista ja avantgardista tekstiä, vaikka periaatteessa minulla pitäisi olla kaikki työkalut rakenteen avaamiseen. Se, kuten esseessä mainitaankin, on tietysti työlästä, ja esseen sanoin myös halua lukea "päähenkilöstä ja selkeästä juonesta alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen". Itse näen jälkimmäisen toteamuksen provosoivana kärjistyksenä, jota en vaivaudu sen kummemmin edes kommentoimaan, mutta sen sijaan vaivan välttäminen on vaikeampi asia kohdata - ei millään haluaisi myöntää, että ajattelun taso ei riitä viehättymään noin surrealistisesta kerronnasta, mutta kaipa se niin on.
Vaikka kieltämättä tämäkin teos tuli luettua osana kirjahyllyni siivousprojektia, se ei ole kuitenkaan lähdössä minnekään. Pieni läpyskä sujahtaa mukavasti tieteellistä kirjallisuutta sisältävälle hyllylleni. Näin yhdellä nopealla lukukerralla kokoelma onnistui olemaan ajatuksia herättävä, vaikkeivät kaikki esseet tuoneetkaan oivaltamisen hetkiä. Olen kuitenkin toiveikas siitä, että oivalluksia on silti tulossa lisää tämän esseekokoelman parissa, kun sen pariin taas joskus palaa. 

---

Päivi Kosonen 2004: Elämisen taidosta - esseitä modernin kirjallisuuden tunnoista
Tampere University Press. Tampere.
95s.
Kansi: Maaret Young
Kannen kuva: Merja Halminen: Salainen puutarha

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Jaroslav Hašek: Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa

Ensimmäisen maailmansodan pyörteisiin imeytyvä sotamies Švejk on sutki tyhjäntoimittaja, jota kohtalo - tai typeryys - kuljettaa toilauksesta toiseen. Ei kuitenkaan koskaan rintamalle asti. Reissullansa Švejk kohtaa kyykytystä jos jonkinlaista: kapuloita rattaisiin heittelevät niin pöyhkeilevät upseerit, juopot papit kuin saivartelevat virkamiehetkin. Mutta mitä ankarammaksi höykytys yltyy, sitä selvempää on, että se joka parhaiten nauraa, on sittenkin salaviisas sotamies Švejk. 

Tsekkiläisen Jaroslav Hašekin (19883-1923) satiiri ei ole menettänyt liki sadassa vuodessa kärkeään. Ensimmäinen sodanvastainen romaani elää ja voi hyvin Eero Balkin kiitetyssä, modernissa suomennoksessa. Kunnon sotamies Švejk ei suotta ole maailmankirjallisuuden rakastetuin tomppeli.

Tämä hurja järkäle tarttui mukaan kirjastosta, kun tarkoituksenani oli lainata jotakin keveähä lukemista kirjahyllyn harvennusoperaation välipalana ja paikkaamaan samalla näin kesän aikaan harventunutta vierailuani kierrätyskirjahyllyllä. Švejkin seikkailut kuitenkin vaikuttivat tuolloin lukulistani kiinnostavimmalta sisällöl, ja taisin odottaa hieman Tristram Shandy -tyyppistä riemastuttavaa klassikkoa. Kävi ilmi, että yhtenäisyyksiä kyllä on, mutta Švejkissä on satiirissaan vielä selkeämpi poliittinen sävy ja keskeisenä teemana toimii - täysin teoksen nimen mukaisesti - sota ja sen olemus.

Yksi selkein absurdiuden piirre Švejkissä on se, kuinka läpi teoksen vyörytetään paitsi tapahtumien myös hahmojen puheiden kautta esiin loputon määrä erilaisia enemmän tai vähemmän järjettömiä väärien rangaistusten ja simputusten muotoja. Etenkin Švejkillä on esittää joka kohtaan jonkin syyttömän ihmisparan kurja kohtalo erilaisten lakipykälien ja virkamiesmielivallan uhrina. Sävy pysyy silti kevyenä, sillä kyseiset kohtalot ovat pääasiassa hyvin absurdeja. Loppua kohden anekdootteja alkaa tulla enemmän ja enemmän, ja jossain vaiheessa alkaa jo lukijakin pohtia, onko Švejk keksinyt ne päästään. Toisaalta ne ovat erittäin hyvin linjassa kuvattujen tapahtumakulkujen kanssa, joten aivan hyvin niin järjettömästi toimivassa maailmassa myös kaikki Švejkin höpötykset näyttävät hyvin järkeviltä ja uskottavilta. Ajatus siitä, että ihmisluonto on mieletön, absurdi ja julma ja että nämä ominaisuudet ennestään korostuvat sota-aikana, tulee kyllä erittäin selväksi puskafarssitunnelmasta huolimatta.

On siis erittäin ilmeistä, että kyseessä on - kuten takakansitekstikin osuvasti luonnehtii - sodanvastainen romaani. Sen sijaan takakansiteksti herättää hämmennystä ja vastaväitteitä määritteen "ensimmäinen" kohdalla. En nyt tähän hätään osaa heittää mitään konkreettista esimerkkiä, mutta puhtaalla mutulla kuvittelisi vuosituhantisen sotien riivaamaa historiaa innoittavan jonkun muunkin sodanvastaiseen kirjoitteluun ennen 1920-lukua. Tosin on otettava huomioon, että sota oli hieman erityyppistä ennen totaalista sotaa, jota ensimmäinen maailmansota alkoi jo olla. Samoin myös sodan välttämättömyydestä ja "luonnollisuudesta" on ollut erilaisia näkemyksiä ja käytännön sovelluksia. "Jo muinaiset roomalaiset" -esimerkkinä Rooman imperiumin koko monisataavuotisen historian kuluessa Januksen temppelin ovet, jotka olivat auki aina sodan aikana ja kiinni täydellisen rauhan aikana, suljettiin vain kahdesti. Paradoksaalisesti sodilla haettiin ja haetaan vakautta ja vaurautta, vaihtelevin - ja ainakin lyhyellä aikavälillä huonoin - tuloksin. Ja tietysti romaani tekstilajina on noussut vasta parisataa vuotta sitten, mikä lyhentää aikaväliä huomattavasti. No, se mutuilusta. Jos jollakulla on heittää esimerkki ennen 1920-lukua kirjoitetusta sodanvastaisesta romaanista, kertokaa ihmeessä.

Takaisin Švejkiin. Yksi huomiota herättävä piirre romaanissa on se, kuinka valtavaa määrää eri kieliä siinä hyödynnetään. Toki, suurin osa on pelkkiä fraaseja, mutta miltei kahdeksansadan sivun aikana lienee käytetty ainakin viittä eri kieltä. Suurin osa lainauksista on saksaa, mutta seassa on myös unkaria ja venäjää. Alkukielihän teoksella on luonnollisesti tšekki. Kaksi- tai useampikielisiä kirjoja ei enää nykypäivänä kovin usein näe, eikä ainakaan ilman käännöksiä. Švejkissä suurin osa muunkielisistä osuuksista oli lisätty käännöksinä loppuun, mutta en tiedä, oliko alkuteoksessakin ne sisällytetty. Ehkä monikielisyys ei vain ole nykyään muotia muutamia yksittäisiä sanoja tai virkkeitä huolimatta, ja joskus taas se on ollut hyvänä pidetty kerronnallinen keino.

Hašek ei ehtinyt saada Švejkiä valmiiksi ennen kuolemaansa, minkä seurauksena teos loppuu kuin seinään, kesken kohtauksen. Toisaalta lopetus sopii kokonaisuuteen niin temaattisesti kuin tyylillisestikin: ei ole vaikea kuvitella, että älytön tapahtumien sarja jatkuu ja toistuu mielettömyydessään ad infinitum (tai ehkä pikemminkin ad nauseam) ilman sulkeumaa. Vaikka lukukokemus itsessään oli välillä hieman haastava osittain tekstin ja osittain lukuajan (ennen nukkumaanmenoa) vuoksi, herätti se kuitenkin paljon ajatuksia. Tämän teoksen pitäisi olla kaikilla klassikkolistoilla, joskin miltei 800 sivun sijaan lyhyempikin pituus riittäisi samaan vaikutelmaan. Mutta jos Hašekin tyyli kolahtaa, huiskahtaa koko pituus varmasti aivan yhtä jouhevasti kuin lyhyempikin pätkä. Noh, sitten vain kirjastoon katsomaan, mitä kepeää lomalukemista seuraavaksi tarttuu mukaan.



---


Jaroslav Hašek 1920-1923/2013: Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa
Tammi. Helsinki. 
760s.
Kuvitus: Josef Lada

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Terry Pratchett: The Last Continent

Who is this hero striding across the red desert? Sheep shearer, beer drinker, bush ranger, and someone who'll even eat a Meat Pie Floater when he's sober. 

A man in a hat whose luggage follows him on little legs. Yes, it's Rincewind, the inept wizard who can't even spell wizard. He's the only hero left. 

Still... no worries, eh?

Jälleen lukujonooni sujahti musta hevonen. En ollut suunnitellut The Last Continentin uudelleenlukua, vaan ainoastaan sen lisäämistä kirjahyllyyni nyt kun kerran olin kyläilemässä vanhempieni luona, minne olin tämän teoksen unohtanut (tai "unohtanut" - olen lukenut kirjan aiemmin vain kertaalleen ja silloinkin suomennoksen Viimeinen manner, enkä ollut tuolloin kovin vakuuttunut). Vaikka The Last Continentin piti hypähtää vain laukkuuni, huomasin pian sivujen kääntyvän varsin mukavissa tunnelmissa. Edellisen Pratchettin lukemisesta on täytynyt vierähtää jo pari vuotta ja sekin taisi olla Unseen Academicals, joka ei ole omien suosikkieni joukossa.

The Last Continent siis on Pratchettin Discworld-sarjan 22. osa. Oma historiani kyseisen sarjan kanssa on jo yli vuosikymmenen mittainen, ja hyllyynkin on ehtinyt kertyä yhteensä toistakymmentä suomen- ja englanninkielistä sarjan kirjaa. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että sarjan osat voi lukea missä järjestyksessä tahansa jopa ensimmäisellä lukukerralla - tietyin varauksin - mutta The Last Continent ei todellakaan ole niitä osia, joista sarjaan tutustuminen kannattaisi aloittaa. Se on niitä osia, jonka voisi sanoa olevan eräällä tavalla sarjan "syvää päätä", sillä sen kokonaisuus ei ole kovin yhtenäinen. Yhtenäisyyden puutteen seurauksena filosofinen osuus on entistäkin sirpaleisempi ja varmasti herättää ihmetystä uudessa lukijassa - herätti se minussakin, kun luin tämän teoksen viitisen vuotta sitten. Lisäksi vielä Rincewindistä kertovien kirjojen linja on kaikista vanhin Discworld-sarjan sisällä, joten sillä on paljon edellisten osien painolastia ja hienovaraisten sävyjen ja viittausten muodossa.

Näin pitkästä aikaa Pratchettia oli varsin mukava lukea, ja minulla oli aivan eri tavalla kärsivällisyyttä keskittyä juonenkäänteisiin, kun sarjan paremmat osat eivät olleet tuoreessa muistissa. Ensimmäisellä lukukerralla olin ollut vain liki jatkuvasti pettynyt. Osasyynä on myös se, että Rincewindistä kertovat kirjat ovat aina olleet minua henkilökohtaisesti vähiten kiinnostavia sarjan osia. Rincewind toistaa itseään turhankin paljon - hän on pikemminkin tapa esitellä uusia ympäristöjä ja kulttuureja kuin tuoda hahmonkehityksen kautta uusia näkökulmia kerrontaan. Tietysti myös Rincewindissä keskeistä on satiirinen ulottuvuus, ja kaiken aikaa läsnä on Rincewindin kontrasti klassista (katson nyt 80- ja 90-lukujen tusinafantasiaan) sankarihahmoa vasten ja toisaalta hänen täydellinen kyvyttömyytensä velhona, vaikka hän identiteetiltään on sydänjuuriaan myöten velho. Joissakin sarjan osissa Rincewind saa uusia syvyyksiä, mutta verrattuna Pratchettin parhaisiin hahmoihin hän pysyy aina siellä tylsimpien joukossa. 

Sen sijaan toinen juoni, Näkymättömän Yliopiston velhojen selviytyminen hämmentävällä autiosaarella, oli parhaimmillaan mainio. Vaikka yliopiston velhot ovat kiinnostavia hahmoja ihan ylipäätään, pidän heistäkin eniten vuorovaikutuksessa kotikaupunkinsa Ankh-Morporkin kanssa. Sekään juonilinja ei siten pelastanut kokonaisuutta. Paikoin Pratchettin satiiri kallistelee osoittelevan puolelle, ja niitä kohtia oli osunut turhan monta The Last Continentiin. Tai sanotaanko pikemminkin niin, että yleensä osoittelevuus on punottu osaksi tarinan sisäistä logiikkaa ja sarjan maailmaa niin hyvin, että se tuntuu oikein onnistuneelta, mutta tässä teoksessa tasapaino ei ole aivan toivotunlainen, kiitos rinnalla kulkevan Rincewind-juonen absurdiuden.

Koska ja kun Rincewind-kirjat kerran tutustuvat uusiin kulttuureihin, ei kannen ja takakansitekstin perusteella liene haastavaa päätellä, että tällä kertaa suuntana on sellainen Kiekkomaailman kolkka, joka muistuttaa kovasti Australiaa. Kyseisen mantereen nimi on tosin Ecksecksecksecks, mihin sisältyvän vitsin tajusin vasta nyt uusintaluvulla. Osaltaan ensimmäisellä lukukerralla suomennos - jotka muuten yleisesti ottaen ovat tässä sarjassa olleet erinomaisia, mutta kaikki vitsit nyt luonnollisesti eivät vain käänny - hämäsi ja muistan ihmetelleeni kummaa nimeä Nelieksä, joka sumentaa nimen alkuperää vielä englanninkielistäkin enemmän. Yhtä kaikki, perun hieman puheitani edellä: The Last Continentin lukemista ensimmäisenä Discworld-kirjana voin suositella Australian kulttuuria hyvin tunteville - he todennäköisesti viihdyttyvät Pratchettin kulttuurinkuvauksesta. Itsellenihän tämä taas oli ensimmäinen yhtään syvällisempi kosketus australialaiseen mentaliteettiin, mikä ehkä sekin vaikutti lukukokemukseen latistavasti. Satiiri on paljon viihdyttävämpää, jos on jotain tietoa sen kohteesta.

The Last Continent oli mukava välipala, joka ei ehkä ole Discworld-sarjan huippua, mutta hyvää Pratchett-tasoa silti. Oli oikein virkistävää lukea välillä jotakin aivan muuta, sillä tällä hetkellä luettavanani ovat muutama raskaampi teos ja eräskin puisevanpuoleinen viihteellinen teos. Pratchettin teoksissa onkin aina ollut parasta se, että ne ovat jotakin aivan muuta kuin mikään, mitä olen lukenut

---

Terry Pratchett 1998/1999: The Last Continent
The Random House. London. 
412s.
Kansi: Josh Kirby