keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Michael Blake: Tanssii susien kanssa

Luutnantti John Dunbar joutuu yksinään hylättyyn armeijan tukikohtaan, kauas sivilisaatiosta, seuranaan vain susi. Edempänä leiriään pitävät komanšit, jotka haluavat ottaa selvää oudosta yksinäisestä miehestä. Alkaa seikkailu, joka muuttaa Dunbarin koko elämän. 

Yllätyin nähdessäni tämän teoksen kierrätyskirjahyllyssä, sillä en ollut tiennyt, että Tanssii susien kanssa on romaaniin perustuva elokuva. En tosin ole edes nähnyt kyseistä elokuvaa koskaan - olen vain kuullut sitä ylistettävän ja pidettävän ainakin Yhdysvalloissa todella hienona klassikkojen klassikkona (mihin kieltämättä suhtaudun aina melko suurella varauksella Hollywoodin ollessa kyseessä). Romaani vaikutti siten äkkiseltään miellyttävämmältä - ja huomattavasti akuutimmalta - tavalta tutustua tähänkin tapaukseen, jonka nimeen aika ajoin ja toistuvasti törmää. Minulla oli kuitenkin omat epäilykseni kirjan sisällöstä. Parhaimmillaan odotin jotakin jacklondonmaista eräilyä, pahimmillaan kökköä western-höttöä.

Vaikka osasin odottaa länkkäriä, jonka juoni ei välttämättä tarjoaisi mitään muuta kuin Hollywoodiin kelpaavan epäomaperäisen rangan hittielokuvalle, ensimmäiset sivut onnistuivat silti herättämään oudoksuntaa. Sen syytä on ehkä helpoin kuvata konkreettisella esimerkillä: ensimmäisten viiden sivun aikana päähenkilöä luonnehdittiin toistuvasti "häikäisevän komeaksi" ja meno vain pahenee kirjan edetessä. Dunbar oppii kaiken välittömästi ja on kaikissa uusissa asioissa heti ensiyrittämän päätteeksi suorastaan taiturimainen, mikä saa muut hahmot ihailemaan ja kunnioittamaan häntä äärettömästi. Hän on myös kuulemma hellä ja empaattinen, mutta myös hirvittävän tehokas tappokone tarvittaessa ja niin edespäin. En vain voi ymmärtää, kuka ihan oikeasti haluaisi lukea hahmosta, jossa ei ole mitään inhimillisiä vikoja - saati inhimillisyyttä. Dunbar on kuolettavan tylsä, eikä kirjassa koskaan kyllästytä ylistämään hänen lukuisia ja toinen toistaan ihmeellisempiä hyveitään.  Kirjan tyyli, tapahtumat ja hahmonrakennus ovat kuin seiskaluokkalaisen ainekirjoituksesta. Yritin kovasti pohtia Dunbarin kyllästyttävän virheettömän hahmon viehätystä, joka jäi täysin saavuttamatta omassa lukukokemuksessani. Päädyin auttamatta lopputulokseen, että kyse on pohjoisamerikkalaisen kulttuurin ytimessä oleva sankarieetos, jota valtavirtakulttuurissa on iät ja ajat edustanut liki poikkeuksetta täysin suvereeni valkoinen mies, kuten Dunbar tässä. Ilmeisesti kyse on jonkinlaisista genrepiirteistä, joiden erinomaisuus - tai edes, mistä genrestä tarkalleen voisi olla kyse - ei minulle nyt suoranaisesti auennut saati näillä keinoillaan vakuuttanut.
 
Mistä pääsenkin seuraavaan aiheeseen: miten näin ennalta-arvattavasta, puusilmäisestä ja paikoin hyvinkin kömpelöstä romaanista on onnistuttu sitten tekemään sellainen elokuva, joka on vakuuttanut yleisöä seitsemän Oscar-palkinnon verran? Uskon tietäväni vastauksen. Kaikista typerimmät kompastelut teoksessa olivat hahmojen kaavamaisia ja epäuskottavia ajatuksia, heidän toimiensa arvottavaa ja naiivia kuvailua sekä yksinkertaisesti huonoa kieltä ja kerrontaa. Kaikki tämä on voitu - osin välttämättömyydestä - karsia pois elokuvasta, ja jättää vain karun luonnon kauneus sen enempiä selittelemättä. Luonnon kuvaus sentään oli romaanissakin parhaimmillaan tunnelmallista, ja komanši-alkuperäiskansan elintavoista kerrottaessa tuntui olevan asiantuntevuutta ainakin näin maallikon silmään. Dialogi ja juoni olivat elokuvamaisia jo valmiiksi, joten niistä oli varmasti helppo leipaista yksi onnistuneenpuoleinen elokuvakäsikirjoitus. 
 
Kyseessä on periaatteessa historiallinen romaani, joka sijoittuu Yhdysvaltojen sisällissodan loppuaikoihin. Siinä valkoinen mies päätyy osaksi komanšiyhteisöä ja - luonnollisesti - sen hyvin kunnioitetuksi jäseneksi. Hän löytää sieltä myös itselleen rakastetun - joka on, sattumoisin ja äärimmäisen kätevästi leirin ainoa valkoinen nainen, lapsena ryöstetty tietysti. Itse asiassa juuri tämän valkoisen naisen astuessa mukaan kuvioihin aloin pohtia teoksen rotuesityksiä tarkemmin. Mitä kertoo se, että alkuperäisheimon johtohenkilönä oleminen on valkoiselle miehelle sopivaa, mutta rakkauden kohteeksi kelpaa vain valkoinen nainen? Entä, kun Blake kuvaa komanšeja inhimillisinä ja älykkäinä - mutta toisaalta korostetun taikauskoisina ja primitiivisinä, ja esimerkiksi sanaa "villit" käytetään vapautuneesti? Samalla Dunbar kuitenkin haluaa jäädä komanšiyhteisöön sen sijaan, että palaisi "sivistyksen" pariin, ja kohdassa, jossa hänet löytää rykmentillinen sotilaita kirjan loppupuolella, juuri valkoisten käytös näyttäytyy raakalaismaisena. 

Ehkä teoksessa on jonkinlaista pyrkimystä vain tarkastella ja kuvata juurikin tätä rajapintaa - mikä on villiä, mikä sivistynyttä, mikä hienostunutta, mikä raakalaismaista - mutta kirjoitusajan (80-luku) poliittisen korrektiuden käsite on ollut toisensisältöinen kuin nykyään. Siltilillä näkökulma tuntuu painottuneelta, kun Dunbar esimerkiksi pitää korostuneen vastenmielisenä komanšien valkoisia kohtaan harjoittamaa väkivaltaa huolimatta hänen omasta väkivaltaisesta menneisyydestään sekä eri heimojen että myös valkoisten tappajana. Olisi kiinnostavaa lukea keskusteluja tämän teoksen vastaanotosta ja erilaisista tulkinnoista, jotka liittyvät Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kuvaamiseen. Pikaisen googlettamisen perusteella vastaanotto onkin ollut tämän asian suhteen jonkin verran ristiriitainen, joten aiheeseen syventyminen ehkä antaisi lukukokemukselle perspektiiviä näin jälkikäteenkin.
 
Huolimatta heränneistä esitystapojen pohdinnoista en koe, että kirja itsessään olisi antanut mitään uusia ajatuksia. Tämän aika lailla tyhjän lukukokemuksen päätteeksi pitämäni mainospuhe teoksen puutteista sai ystäväni kuitenkin ottamaan sen ristikseen, joten kirja välttyi toistaiseksi päätymästä takaisin kierrätyskirjahyllyyn. Blakea en lue enää koskaan, ja tuskin elokuvaakaan tulen katsomaan ellei nyt kirjaimellisesti silmien eteen lävähdä. Vaikka elokuvana Tanssii susien kanssa on ihan varmasti parempi kuin tämä kirja, se on silti turhan sovinnainen ja ennalta-arvattava tuodakseen ajatusmaailmaani yhtään mitään uutta. Hollywood-kaanonin yksipuolisuutta ei voi hyvällä tahdollakaan luonnehtia uutiseksi. Kohti tuoreempia ajatuksia siis.
---

Michael Blake 1988/1991: Tanssii susien kanssa
Suom. Tarmo Haarala
Book studio. Hyvinkää. 
276s.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Joni Skiftesvik: Tuulenpesä

Työpaikkansa menettänyt Pauli Häikiö palaa kotikyläänsä Ruotsista, jonne hän ajautui pikku venepakolaisena äitinsä kanssa syksyllä 1942. Paulin hajanaisia muistikuvia syksystä täydentävät äidin kertomukset, ne joita aika ei ole onnistunut pyyhkimään pois. Kaukaiset tapahtumat ovat kiusanneet Paulia, nyt hän haluaa niistä selvyyden. 

Pala palalta keriytyy tarina pohjoisen satamakylän asukkaista, Paulin vanhemmista ja isovanhemmista. Se on tarina ankarasta elämästä johon mustasukkaisuus piirtää synkeää raitaa. 

Tuulenpesä oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 1990. 

Tämänkertainen kierrätyskirjahyllyn löytö tuli mukaan lähinnä kirjailijan nimen vuoksi. Muistin Skiftesvikin kirjailijana, jonka tekstejä on jo pidemmän aikaa ollut suunnitteilla lukea, mutta jonka teoksia ei ole koskaan osunut kirjastosta mukaan. Nyt kun sitten Skiftesvikin teos - ja palkintoehdokkuudesta päätellen edustava sellainen - sattui sopivasti kohdalle, otin sen tietenkin mukaani. Tarkistaessani vanhaa kunnon luentomonistetta opintojeni alusta Skiftesvik mainittiin nimenomaan merkittäväksi novellistiksi, joten tämän romaanin lisäksi lienee tarpeellista vielä lukea joitakin hänen novellejaankin, kunhan joskus saisin aikaiseksi.

Tuulenpesä on keskimittaisesta pituudestaan huolimatta erittäin nopealukuinen. Teksti on suurta ja luvut ovat lyhyitä, mikä teki rakenteesta ilmavan. Se sopikin raskaan aiheen vastapainoksi ja antoi kokonaisuudelle - oikein sopivasti - nimenkin kautta konkretisoituvan tuulenpesämäisen vaikutelmansa. Tekstin sävy ja tyyli olivat miellyttäviä lukea. Teksti ei juuri mitenkään pompannut esille tai kiinnittänyt huomiota itseensä, mutta samalla siitä kuitenkin välittyi hyvin uskottava arkinen ja tapahtuma-aikaansa ihan osuvasti kuvaava tunnelma. Erityisesti hahmojen välinen dialogi oli mukavan jutustelevaa tavalla, joka toi mieleen sukutarinoinnin ja ylipäätään kaskukulttuurin. Tapahtumatkin kerrottiin miellyttävästi tapahtuma-aikaan solahtavalla tavalla. Teosta lukiessa ei siis tullut mitenkään anakronistinen olo, mikä on aina positiivista.  Huomionarvoista oli myös tapahtumapaikan sijoittuminen Perämerelle, mikä on paitsi harvinaisempi miljöö kotimaisille romaaneille, myös luentomonisteeni perusteella juuri Skiftesvikin teksteille erityisen tyypillinen.

Tuulenpesä on jälleen yksi toiseen maailmansotaan sijoittuva, synkkään realistisuuteen upotettu kotimainen romaani, jossa on keskiössä vaimon ja lapset kirveellä hankeen ajavan, elämässä katkeroituneen ja tunteensa purkittaneen suomalaismiehen arkkityyppi. Tuoretta otteessa on vain se, että tällä kertaa on kyse rintamakarkuruudesta: tapahtumat eivät käsittele rintamaa tai kotirintamaa, vaan käpykaartilaisen ja tämän perheen epätoivoista matkaa Ruotsiin. Itse luin teoksen jälleen yhtenä uudenlaisen sotakirjallisuuden muotona, jossa keskeistä on tuoda niitä harvemmin kerrottuja ihmiskohtaloita esille. Siten se myös näyttäytyi ensisijaisesti ns. "muotikirjana", eli kirjallisuuden pintamuotiin sekä aiheeltaan että esitystavaltaan näppärästi - joskin surullisenkin unohdettavasti - sujahtavana. Siihen pätevät nimittäin Helsingin Sanomien jutussa mainitut yleisimmät kustantamoille tarjottujen romaanikäsikirjoitusten piirteet: käsikirjoitukset käsittelevät "usein ­sotaa, erityisesti kansalaissotaa ja toista maailmansotaa" ja että "tarinat kertovat usein parisuhteesta, perheestä tai yksilön vastoinkäymisistä, kuten avioeroista tai sairauksista" sekä "vahvasti edustettuina ovat useamman sukupolven tarinat ja yksilön kasvukertomukset". Näitä tuntuu olevan kyllä merkittävä osa myös julkaistuista kotimaisista romaaneista. Ja on ollut näemmä jo 90-luvulla.

Sodan lisäksi Tuulenpesän muita aiheita ovat tosiaan mielenterveyden häiriöt ja toivon pilkahdukset kaiken synkkyyden keskellä. Sekä synkkyys että toivo kietoutuvat toisiinsa yhden perheen tarinassa ja sen ylisukupolvisessa perinnössä. Vaikeiden ihmissuhteiden raadollisuus on tuotu esiin paikoin suurta vastenmielisyyttä herättävillä tavoilla. Paikoin lukukokemuksen aikana vastenmielisyys jäikin tapahtumista päällimmäiseksi mielikuvaksi, kun niiden pienten toivon kipinöiden valo oli niin heikko ja väräjävä. Vanhan luentomonisteeni mukaan Skiftesvikin hahmot ovat tavallisesti varsin tyypiteltyjä. Niin ne tuntuvat olevan tässäkin, mikä ei ole suosikkiasioitani, mutta toimii kyllä keinona tässä tapauksessa kohtuullisesti. Vaikka hahmot, juoni ja aihe ovatkin ihan onnistuneesti toteutettuja ja niistä on kudottu harmoninen kokonaisuus, ei teos silti onnistunut jättämään erityisen vahvaa mielikuvaa. Tai saanut pohdiskelemaan kuin metatasolla samankaltaisten kirjojen suurta määrää kotimaisten romaanien joukossa. Laskelmoivuuskin kävi mielessä. Tiivistettynä: Tuulenpesässä moni asia oli hyvin, mutta se kuuluisa "jokin" jäi silti puuttumaan.

Tuulenpesä oli ihan kiinnostava lukukokemus ja maistiainen Skiftesvikin tyylistä, mutta sen suurempaa vaikutusta se ei tehnyt. Palautankin sen siis kierrätyskirjahyllyyn heti seuraavalla kerralla. Aion lukea Skiftesvikiä - tarkemmin sanottuna hänen novellejaan - vielä lisääkin, joskin vasta hamassa tulevaisuudessa. Skiftesvik on muuten hänkin Sinkkosen tavoin mukana Kirjojen Suomi -listassa esikoiskokoelmallaan Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja vuodelta 1983. Siitä tulee bloggaamaan Hannan kirjokansi toukokuussa, joten sitä odotellessa.


---

Joni Skiftesvik 1990/1995: Tuulenpesä
WSOY. Helsinki.
203s.
Kansi: Kalervo Ojutkangas, Olavi Hankimo

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu

Solveigin laulu on väkevästi todentuntuinen romaani kolmesta naiskohtalosta – kolmesta sukupolvesta. Samalla se on kaunis ja herkkä kuvaus tytön kasvamisesta naiseksi keskellä kovinta suomalaista todellisuutta, sotiemme kaaoksessa, Helsingin köyhillä kaduilla. Solveig tulee tähän maailmaan kenenkään kutsumatta, huorahtavan äitinsä kiroamana, isän unohtamana. Hänestä kasvaa pelästynyt tyttö, joka alistuen ottaa vastaan kovan maailman turhat potkut, julmat sanat. Naiseksi kypsyessään hän vähitellen alkaa oppia tuntemaan oman olemuksensa, oman paikkansa elämässä.

Kierrätyskirjahylly suo jälleen antimiaan. Nähdessäni teoksen nimen ensimmäinen mielleyhtymäni oli luonnollisestikin Edvard Griegin sävellys Henrik Ibsenin näytelmään Peer Gynt, eikä takuulla sattumalta. Seuraavaksi huomasin, että teos oli jälleen samaa kirjakerhoa, jota joku näyttää tyhjentävän kyseiseen hyllyyn kirja tai pari kerrallaan. Koska haluan laventaa tietouttani kotimaisesta kirjallisuudesta ja Sinkkonen ei äkkiseltään ollut tuttu nimi, päädyin ottamaan teoksen mukaan. Pienen taustatutkimuksen jälkeen sain selville, että kyseessä on vallan arvostettu teos, josta on tehty televisiofilmatisointikin. Tuskin olisi liioittelua kutsua Solveigin laulua jonkintyyppiseksi klassikoksi, mistä kertoo sen päätyminen myös Kirjojen Suomi -projektin 101 kirjan joukkoon.

Tyylillisesti Solveigin laulu on hyvin arkista ja puhekielistä. Kertojana toimiva Solveig on puheenparreltaan varsin siloittelematon. Niin on hänen lähipiirinsäkin, isän vanhemmat ja alituiseen keskinäisessä sotatilassa olevat vanhemmat. Koska en ollut lukenut takakannen tekstiä ennen kirjan lukemista, minulle tuli valtavana yllätyksenä, että tapahtumat sijoittuivat todella sota-aikaan. Olin jostain syystä sijoittanut ne mielessäni 60-luvulle, ja tapahtumien ajallinen uudelleenkoordinoiti päässäni oli nyrjäyttävän tuntuista. Puhekielisyys sai minut liittämään tämän teoksen siihen kotimaiseen sotakirjallisuuden virtaukseen, joka 1900-luvun jälkipuolella ja 2000-luvun alussa toi uusia näkökulmia sotakuvaukseen: oli naisten, seksuaalivähemmistöjen tai, kuten tässä teoksessa, työväenluokkaisen kaupunkilaistytön kokemus sota-ajasta turvattomissa perhekuvioissa ja keskellä pommituksia. Vaikka aihe tuntuu varsin raskaalta - ja sitä onkin - tekstin ironialla ja osin epäluotettavalla kertojalla väritetty oma ääni on selvä ja ehdottomasti teosta kantava voima. Epäluotettavuus lieneekin jälkirealismin keskeisiä tunnusmerkkejä, ja jälkirealistiseksi tämä teos käsittääkseni mielletäänkin.
 
Kuunneltuani Griegin kappaleen teoksen lukemisen päälle olin huomaavinani - tai ainakin kuvittelevinani - rakenteellisia yhteneväisyyksiä. Solveigin laulu -romaani on kuitenkin jaettu useampiin lauluihin, mitä käsittääkseni Griegin kappale ei sisällä ainakaan omien muistikuvieni mukaan. Siinä on kylläkin useita erisävyisiä teemoja, jotka on mahdollista tietysti tulkita "laulun" vaihdoksiksi. Sanoituksiakin tarkasteltaessa Solveigs sang sisältää vain kaksi suoranaista säkeistöä. Tiedä sitten, onko liiallista väkisin tulkitsemista hirttäytyä selkeään vertailukohtaan, joka on kuitenkin voinut olla vain kevyt inspiraatio suoranaisen subtekstin sijaan. Minua jäi siitä huolimatta yllättävän kovasti häiritsemään, etten hahmottanut selkeää yhteyttä edes Sinkkosen Solveigin ja Ibsenin Solveigin välillä. Toisaalta he ovat selkeässä kontrastissa keskenään, mikä on mahdollista nähdä kommentoivana elementtinä. 
 
Ibsenin Solveig on ymmärtääkseni ikiuskollinen ja hyveellinen nuori naishahmo. Koska en ole Ibsenin Peer Gyntiä lukenut, en osaa tehdä tämän syvällisempiä analyyseja kyseisestä hahmosta, mutta Ibsenin naishahmot tuntien olisi varmaankin hätäistä pitää suoralta kädeltä Solveigia yhtä arveluttavana roolimallina kuin mitä mielikuvani antaa ymmärtää. Sinkkosen Solveig puolestaan on uskomaton selviytyjä, määrätietoinen, työteliäs ja älykäs nuori nainen, joka kiipeää jokaisen esteensä ylitse hyvällä asenteella, vaikka hirvittäisikin. Osittain Solveigin menestys jäikin mietityttämään - eikö todella äidin taholta toistunut karmea ja jatkuva kaltoinkohtelu, jolta isä sulki silmänsä, todella jättänyt mitään jälkiä? Loppu on toivoa antava, mutta samalla jättää pohtimaan, että meneeköhän se siltikään ihan näin. Solveigin aikuisikä olisikin ollut todella kiinnostavaa luettavaa.
 
Solveigin laulu oli ihan mukava lukukokemus, joskaan ei aivan niin sykähdyttävä, ettenkö veisi kirjaa takaisin kierrätyskirjahyllyyn jonkun toisen mainioksi löydöksi. Näkökulma oli ihan mieleenpainuva, Solveig oli sympaattinen tuttavuus ja sodanaikainen Helsinki sellainen miljöö, josta ei ole tullut luettua oman kirjahistoriani aikana vielä toistaiseksi liikaa. Toisaalta taas sotakuvaukset ja sodan aikana eletyn nuoruuden kuvauksia on tullut luettua paljon, mutta vastikään lukemani Vartion Tunteiden lisäksi Solveigin laulu erottuvat edukseen. Kuten kaikessa kirjallisuudessa, myös suomalaisessa kirjallisuudessa klassikot ovat aivan syystä klassikoita.

---

Lassi Sinkkonen 1970/1974: Solveigin laulu
WSOY. Helsinki. 
248s. 

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

John Steinbeck: Punainen poni

Steinbeck on tunnettu ennen muuta romaanimuodon taitajana, Vihan hedelmien ja Ystävyyden talon kirjoittajana. Ensimmäiset taiteelliset voittonsa hän kuitenkin saavutti novellistina. Tähän valitut kolme novellia edustavat Steinbeckin kypsintä nuoruudentuntoa, juuri näissä novelleissa hän löysi oman kertojanäänensä. 

Kirjan kolme novellia eivät kuitenkaan ole kiintoisia vain Steinbeckin kirjailijankehityksen kannalta. Ne ovat lopullisia, valmiita taideteoksia. Punainen poni, Krysanteemit ja Pako ovat pienimuotoisuudessaan tiiviitä kertomuksia Steinbeckille ominaisista suurista aiheista, elämän ja kuoleman vastakkaisuudesta ja sisäkkäisyydestä, äidinrakkaudesta, pelosta ja kaipuusta. 

Olen tainnut joskus ennenkin mainita, että kierrätyskirjahyllyssä on yllättävän paljon erimallisia klassikoita, vaikka ylivoimaisesti suurin osa onkin viihdehöttöä. Näyttääkin siltä, että ihmisille eivät kelpaa kertakäyttöiset viihdepläjäykset eivätkä 1900-luvun jälkipuoliskon klassikot (etenkään kirjasarjapainoksina). Olen epäillyt, että joku tai jotkut tyhjentävät sinne omia, vanhempiensa tai isovanhempiensa kirjahyllyjä. Yhtä kaikki, tällä alustuksella lienee jo selvää, että tämä Steinbeckin novellikokoelma on peräisin kysesestä hyllystä ja näemmä moneen kertaan luettu nuhjuisuudesta päätellen. Koska Steinbeck on sen verran nimekäs kirjailija ja tämä kirja aivan pieni ja olematon läpyskä, ajattelin tämän hyvänä tilaisuutena tutustua jälleen yhteen suureen nimeen ja vieläpä joulukiireiden keskellä - koskaan ei ole niin valtava kiire, etteikö yhtä satasivuista kirjaa ehtisi lukea.

Yli puolet teoksesta on siis novellia "Punainen poni", jossa on kolme osaa. Steinbeckin tyyli on varsin tunnelmallinen ja tekstissä tapahtumat, hahmot ja miljöö luonnostellaan hyvin nopeilla mutta luonteikkailla vedoilla ja syvennetään novellin edetessä. Lukiessani tekstiä en pitänyt sitä mitenkään erityisen nerokkaana ilmaisuvoimastaan huolimatta. Novellit kuitenkin jäivät jokainen elävänä mieleeni monitahoisuutensa takia. "Punaisessa ponissa" toteutui takakannessakin luvattu elämän ja kuoleman vastakkaisuus ja sisäkkäisyys elegantisti kolmessa näytöksessä, jotka ovat jokainen kuitenkin omia episodejaan. Ehkä osuvin luonnehdinta "Punaisen ponin" rakenteelle on triptyykkimäinen, sillä se maalaa kolme erilaista elämän ja kuoleman dynamiikan kuvaa. Kerronnassa on myös tiettyä klassisuutta, liki aristoteeliseen tapaan. Yksinkertaisuus kuitenkin toimii Steinbeckin käytössä. Hahmojen psykologian uskottavuus yllätti, kuten myös hyvin erilaisten päähenkilöiden uskottava kuvaus. "Krysanteemit" on kertomus, jossa tapahtuu valtavan paljon pinnan alla ja "Pako" kylmäävä tutkielma ihmisyydestä.

Täytyy myöntää, että kirjan aloittaessani pohdin - ehkä hieman nirppanokkaisesti - varsin maanläheisten arkikuvausten perusteella, että onkohan Steinbeck sen vuoksi yhdysvalloissa niin arvostettu kirjailija, että hän osaa kuvata tiettyä yksinkertaista ja ehkä ainakin jossakin romantisoidussa mielessä ihannoituakin amerikkalaista elämäntapaa. Kävi ilmi, etteivät ennakkoluuloni pitäneet paikaansa - ainakaan täysin. Tajusin myös tätä kirjoitusta tehdessäni, että olen lukenut Steinbeckia aiemminkin. Yläasteella koulussa minut pakotettiin lukemaan Ystävyyden talo, jota inhosin. Keskiluokkaisena, keskiluokkaisten kirjoittamiin fantasiaseikkailuihin mieluiten uppoavana kakarana se oli kaiketi ensimmäisiä kosketuksia köyhyyteen (ja vieläpä liki sadan vuoden takaiseen sellaiseen) ja siten suoranaisen ahdistava lukukokemus. Kirjoitin esseeseen pitäväni sitä "rumana" kirjana ja että vaadin taiteelta "kauneutta". Tähän voi sitten lisätä vapaavalintaisen mietelauseen etuoikeuksista ja tietämättömyydestä. Toisaalta pidin Minna Canthista jo tuolloin, joskaan en oikein osannut sanoa miksi, eikä köyhyys ja toivottomuus hänen teoksissaan tuntunut niin kuristavalta. Ehkäpä Canthin kerronta on helpommin avautuvaa tai kotimainen miljöö helpotti ymmärtämistä, tiedä tuota.

Kaikista välittömin jälkitunnelmani Punaisesta ponista oli, että luin ihan kiinnostavaa kirjallisuutta, mutta se ei lukiessa herättänyt erityisen suuria tunteita tai oivalluksia. Ajattelinkin, että veisin sen takaisin kierrätyskirjahyllylle seuraavan kerran, kun siellä kävisin. Kun kuitenkin joulunpyhien vuoksi kyseinen käväisy viivästyi, huomasin sittenkin olevani taipuvaisempi pitämään kokoelman itselläni. Teos oli nimittäin niitä kirjoja, jotka eivät ensilukemalta säväytä, mutta sitten jäävät jotenkin kummittelemaan mieleen. Kun tarpeeksi monta kertaa palaa pohtimaan kirjan merkityksiä jälkikäteen, voi olla varma, että on lukenut jotakin voimakasta. Yhtenä samaan tapaan minuun vaikuttaneena kirjana voin mainita kotimaisen kirjallisuuden mestariteoksen, Vartion Hänen olivat linnut. Se ei kuulunut suosikkiteoksiini kun sitä luin ensi kertaa, mutta näin vuosien ajan siihen mielessäni palattuani (ja osallistuttuani opinnoissani muutamiin keskusteluihin sen nerokkaasta temaattisesta rakentumisesta) olen varma, että uusintaluku tekisi siitä yhden lempikirjoistani. Olen sen myötä oppinut antamaan uudella tavalla arvoa näille tällaisille hitaasti hiipiville ja mielen perukoille jumittuville kirjoille, jota Punainen ponikin vaikuttaa edustavan.

Steinbeckia on lukulistallani ehdottomasti jatkossakin. Koska tavallisesti pidän vaihtelusta lukemistossani ja siten luen tavallisesti yhdeltä kirjailijalta vain yhden kirjan vuoteen tai pariin (lukuun ottamatta sarjoja ja muutamia harvoja poikkeuksia), en osaa päättää, nostaisinko lukulistallani korkeammalle Eedenistä itään vai Vihan hedelmät. Hiiriä ja ihmisiä kiinnostaisi, mutta koska noihin kahteen menee arviolta kolme-neljä vuotta, en viitsi sitä edes ajatella. Suosituksia otetaan vastaan.

---

John Steinbeck 1938/1974: Punainen poni
Suom. Tuomas Anhava, Jouko Linturi, Tauno Tainio
Tammi. Helsinki.
126s.