keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri

Raimundo Silva on kustantamon oikolukija, joka joutuu hallitsemattoman impulssin valtaan ja muuttaa Lissabonin piirityksestä kertovan käsikirjoituksen sisältöä. Nyt teksti väittää, että ristiretkeläiset eivät auttaneet Portugalin kuningasta kaupungin takaisinvaltauksessa maureilta 1147. Kustantaja raivostuu. Mutta potkujen sijaan Raimundo saakin toisen mahdollisuuden. Jatkossa hänen työtään on valvova tohtori Sara, jota Raimundon hairahdus kiinnostaa. Mitäpä, jos Raimundo kirjoittaisi oman versionsa Portugalin historiasta? Tämän jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Ei edes menneisyys. 

Sain tämän teoksen ilahduttavasti joululahjaksi (niitä harvoja kertoja, kun hyllyyni tulee kirjoja suoraan kaupan tiskiltä). Hankkija ei tiennyt, että olin ennenkin lukenut Saramagoa ja että se oli ollut mukava lukukokemus. Olimme siis yhteistuumin oikein tyytyväisiä lahjaan, minä ja antaja. Nyt sitten pahimpien alkuvuoden lukusumien jälkeen oli vihdoin aika tarttua tähän jo hetken odottaneeseen nobelistin teokseen. Osasin odottaa paikoin surrealistiseen vivahtavaa, vyöryvää tekstiä, mutta kävi kuin kävikin niin, että se onnistui silti yllättämään minut pahemmin kuin talvi autoilijat.

Saramagohan siis kirjoittaa tekstiä, jossa ei ole juurikaan kappalejakoja eikä repliikkejä eroteta toisistaan kuin pilkulla ja isolla alkukirjaimella. Johtolauseita on hyvin vähän. Siten - usein korkealentoisiin ja keskustelun metatasolle karkaaviin - dialogeihin tulee kieltämättä tunnelma, jossa sanat osittain irtoavat tapahtumayhteydestä ja muotoutuvat kuin filosofiseksi tai spekulatiiviseksi väittelyksi tai keskusteluksi. Tämä on ymmärtääkseni Saramagon tunnistettavan tyylin kulmakiviä. 

Lissabonin piirityksen kirjuri on kuitenkin rakenteellisesti paljon haastavampi kuin suhteellisen suoraviivainen Kertomus näkevistä. Siinä kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, Raimundo Silvan arjesta kertova ja Raimundo Silvan kirjoittama. Nämä kaksi solmiutuvat toisiinsa tavalla, joka on välillä huimankin tiivis: yhdessä virkkeessä saatetaan syöksyä maailmasta toiseen ja sitten taas takaisin, ja kun kappalejakoja ei ole, saa lukija olla tarkkana. Autopilotilla kiirehtiminen tuottaa takuuvarmasti kärryiltä putoamisen. 

Teksti ei ole haastavaa ainoastaan rakenteellisesti, vaan myös sisällöllisesti. Siinä tematisoituvat kirjoittaminen ja erityisesti historiallisten tekstien kirjoittaminen: kuinka pelottavan vähällä historiankirjoitus lipsahtaa mielivaltaisen puolelle - ja toisaalta, kuinka kirjoittamalla on mahdollista luoda myös ns. vastanarratiiveja, jollainen käsittääkseni tämäkin teos on. Se on luettavissa myös satiirina ja poliittisena teoksena, joka kyseenalaistaa vallitsevat historiantulkinnat. Toisaalta en allekirjoittaisi välttämättä arvioita siitä, että Lissabonin piirityksen kirjuri olisi "propagandaa". Pikemminkin se voisi olla provokatiivinen haaste.

Kyseessä on kuitenkin myös päähenkilö Raimundo Silvan henkilökohtaisen elämän radikaali muutos, kun hän vaihtaa roolinsa oikolukijasta, toisen työn tarkastajasta, kirjoittajaksi, joka luo itse. Samalla hänen vuosikausia pitäneet rutiininsa murtuvat ja poikamieselämä vaihtuu suhteeseen 15 vuotta nuoremman tohtori Maria Saran kanssa. Ehkä eniten teoksessa jäikin mietityttämään näiden kahden kertomuksen - vaihtoehtohistorian ja Silvan elämän - merkitys toisilleen. Myös historiallisessa kertomuksessa nähdään rakkaustarina, mutta se tuntuu jäävän yhtä pinnalliseksi kuin Saran ja Silvankin suhde. Suhdetta merkityksellisempinä näyttäytyvät esimerkiksi Saran ja Silvan keskustelut, joissa viilataan pilkkua oikein urakalla ja samalla liikutaan filosofisissa sfääreissä.

Tavallaan hahmojen epäsympaattisuus - he kun jäivät paljolti kerronnan jalkoihin - kiusasi minua ja selittämättömästi alkanut ja etenevä rakkaussuhde ei sekään oikein temmannut mukaansa. Kuitenkin kirjassa selkeästi oli menossa jotakin paljon suurempaa ja  monimutkaisempaa kuin hahmot, jotka oli jätetty luonnoksenomaiseksi. En kuitenkaan näin ensimmäisellä lukukerralla oikein hahmottanut, mitä se suurempi ja monimutkaisempi tarkalleen olisi. Aivan kuin näkisi jonkin suuren liikkuvan kaukana sumussa, eikä aivan erottaisi sen muotoa. Niinpä lopputunnelmani oli sekoitus hämmennystä ja toisaalta aavistusta, että tässä ei ollut vielä kaikki. Helppo teos tämä tuskin millään mittapuulla on.

Koska Lissabonin piirityksen kirjuri tosiaan on nyt kotihyllyni vakituinen asukki, on sillä edessä vielä joskus vähintään yksi uusintaluku. Teos on niin eriskummallinen ja täynnä kaikenlaisia tasoja, viitteitä ja piilotettuja merkityksiä, että useampi lukukerta on ihan varmasti tarpeen. Tästä paikoin hyvinkin hämmentävästä ja toisaalta ajatuksia herättävästä kirjasta on nyt otettu vasta ensimmäinen haukkaisu.
---

José Saramago 1989/2015: Lissabonin piirityksen kirjuri
Suom.  Antero Tiittula
Tammi. Helsinki.
393s.
Kansi: Markko Taina 

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

12-vuotias Gwenni rakastaa lukemista ja eläimiä - ja osaa lentää öisin! Unen ja valveen rajamailla Gwenni liitää uinuvan kylän yllä ja miettii omia hupsuja ajatuksiaan - niitä joista äiti lakkaamatta häntä moittii. Kunnes eräänä yönä kaikki muuttuu: Gwenni löytää naapurin miehen hukkuneena. Koko tuttu arki nyrjähtää paikaltaan ja vuosia peitellyt salaisuudet pulpahtavat rajulla tavalla pintaan. Gwennin viaton kertojanääni luo melankoliseen tarinaan ihastuttavan kontrastin, joka tekee lukijaan lähtemättömän vaikutuksen. 

Tämän kirja päätyi luettavakseni tavallista monimutkaisemmalla tavalla: minut pyydettiin joskus tuomaan mökkilukemista kirjakaupan alesta, ja valitsin sitten tämän (kun se itseäni kiinnosti - tästä on siis jo vuosikausia. Onneksi pyytäjäkin piti valintaa mukiinmenevänä.). Aioin itsekin lukea kirjan, mutta se jäi. Nyt sitten vihdoin muistin kysyä tämän lainaan. Huomion kiinnitti alun perin erikoinen nimi ja hämmentävä takakansiteksti, joka lupaili ehkäpä hieman epätavallista lukukokemusta.

Sanotaan se nyt heti tähän alkuun: kirja ei ole mikään erikoinen tai nerokas mestariteos. Sen sijaan se on helppo ja nopea lukuromaani, joka kertoo walesilaisesta kyläyhteisöstä. Päähenkilönä on jo takakansitekstissä mainittu Gwenni, joka on kymmenen vuoden tienoilla oleva tyttö. Hän elää äitinsä, isänsä ja sisarensa kanssa melkein tavallista elämää sotienjälkeisessä Britanniassa. Gwennin arki kuitenkin taittaa fantastiseen hänen "lentotaitonsa" kautta. Teoksessa ei oikeastaan missään vaiheessa avata, mistä tarkalleen ottaen on kyse. Onko lentäminen jonkinlainen yliluonnollinen kokemus vai ehkäpä luovuuden tai mielikuvituksen salanimi? Ainakin se on jotakin periytyvää.  

Kuvio on ihan kiinnostava lisä, vaikka jääkin lopulta sivuosaan. Ehkäpä Gwennin lentokokemuksille on tarkoitettu jonkinlainen temaattinen rooli, sillä kirjan nimi - h-mollissa soiva hiljaisuus - on mainittu kirjan loppupuolella ja tasan yhden kerran kuvauksena siitä, millaisena Gwenni kokee lentäessään "maailman äänen". Siihen asti otsikko tuntui hyvin irralliselta, ja oikeastaan maininnan jälkeenkin. Ja miksi ihmeessä juuri h-molli (paitsi että se luo sanan "hiljaisuus" kanssa pientä allitteraatiota)

Englanninkielinen vastine h-mollille on b minor, mutta alkuperäinen nimi The Earth Hums in B Flat paljastaa, että oikeasti otsikossa on mainittu b - ei siis asteikko tai sointu, vaan yksittäinen ääni - jota ei, mikä parasta, edes ole h-molliasteikossa tai -soinnussa. Äänen b on ilmeisesti tieteellisesti todettu olevan yksi universumin taustaäänistä mustien aukkojen takia, ja Maan magneettikentän resonointiin liittyy kaikenlaista pseudotieteellistä new age -spekulaatiota, jonka mukaan myös Maa humisisi b-nuotissa. Kaipa b:n muuttaminen mielivaltaisesti h-molliksi on käännökseen liittyviä välttämättömyyksiä, mutta musiikillinen ja intertekstuaalinen merkitys on muutettu nyt tyystin toiseksi. Tiedä sitten, mitä se jo valmiiksi epäselvälle tulkintayhteydelle tekee.

Varmasti maailman äänellä ja Gwennin lentämisellä on jonkinlainen tulkinnallinen ulottuvuus, joka ei nyt ainakaan tällä lukemisella tullut kovin ilmeiseksi ja jota, suoraan sanottuna, en ole kovin kiinnostunut pohtimaan pidemmälle. Ehkä tarkoituksena oli alleviivata Gwennin ja hänen sukulaistensa rehellisyyden ja luovuuden tuomaa positiivisuutta ja rauhaa vastinparina surujen, mielenterveysongelmien ja väkivallan vaivaamien kanssaihmisten epätoivoon ja onnettomuuteen. Luovilla ja hyväntahtoisilla on kivempaa ja sitä rataa - ihan positiivinen, mutta aika pinnalliseksi ja yksiulotteiseksi jäävä viesti.

Kirjan juonesta tulee jotenkin erittäin vahvasti mieleen Rowlingin romaani Paikka vapaana: kummassakin on tiivis kyläyhteisö, joka on täynnä salaisuuksia, itseään etsiviä nuoria ja omalaatuisia persoonia. Keskiössä on salaperäisesti kuollut kyläläinen, jonka kohtaloa Gwenni selvittää saaden samalla selville aika paljon muutakin. Keskeisenä aiheena olivat juuri ne salaisuudet. Salaisuuksia käsitellään melko suoraviivaisesti siten, että Gwenni ryhtyy hirveällä tarmolla selvittämään kuolemaa, vaikka ei koskaan aivan selviä, miksi ihmeessä (muuten kuin että hän haluaa olla salapoliisi). Tietyltä Viisikko- tai Neiti etsivä -tunnelmalta ei siis täysin vältytä, minkä seikan hyvyys tai huonous on täysin lukijasta kiinni. Minulle se lähinnä kevensi kirjan tunnelmaa ja tuntui melko yhdentekevältä, puhtaasti juonta kuljettamaan keksityltä kuviolta.

Vaikka kirjan yleistunnelma ei pahimmillaankaan mene kovin synkäksi kiitos Gwennin viattoman ja mielikuvituksellisen  (ja epäluotettavan) kertojanäänen, teoksessa käsitellyt aiheet eivät ole mitenkään kevyitä. Erityisen vahvaksi aiheeksi nousevat erityisesti mielenterveyden ongelmat ja se, mitä salaisuuksien paljastuminen tekee ihmismielelle. Kuvauksessa on kohtuullisesti psykologista syvyyttä, mutta tapahtumat käsitellään varsin suoraviivaisesti - osin tietysti siksi, että Gwennin näkökulma on varsin suoraviivainen.  

Minua jäi kuitenkin mietityttämään, kuinka Gwenni tuntuu jotenkin olevan tapahtumista täysin erillään. Ne eivät juurikaan vaikuta häneen, vaikka paljon erilaisia ja hyvinkin potentiaalisesti traumatisoivia asioita tapahtuu hänen perhe- ja elinpiirissään jatkuvasti. Gwenni on kuin teflonia, josta kaikki karmeudet valuvat pois, ja hän on vain jatkuvasti oma riemukas itsensä. En tosin ole lastenpsykiatri, joten en osaa sanoa, miten lapseen tällaiset asiat vaikuttavat - voivatko vaikutukset tulla kovinkin paljon myöhässä aikuisiällä ilman mitään edeltävää oireilua ja niin edespäin

Kirjan hahmot eivät tietysti ole oikeita ihmisiä, joten heitä on turha psykologisoida, mutta koska kirjassa oli huomattavissa panostusta psykologiseen uskottavuuteen, tuntuu kummalta ja teoksen sisäistä logiikkaa rikkovalta, että uskottavuuspyrkimykset pätevät vain osaan hahmoista. Voihan se logiikkahäiriö tietysti olla vihje johonkin suurempaan tulkintakuvioon (tyyppiä "Gwenniä ei ole oikeasti olemassa") tai ihan miten vain, mutta ensilukemalta se lähinnä hämmensi.

Loppuvaikutelma Hiljaisuus soi h-mollissa -teoksesta on ihan mukava lukuromaani, joka ei sen suurempia tunnejälkiä jätä. Idea on mukava ja aavistuksen epätavallinen walesilaisen paikallisvärin vuoksi, mutta pysyy kuitenkin tutussa ja turvallisessa arkkityyppisessä brittiläisessä kyläyhteisössä.  Omintakeista tunnelmaakin oli sen verran, että varmasti kymmenen vuotta sitten fantasia- ja viihdekirjallisuuden ollessa pääasiallista lukemistoani olisin pitänyt tästä paljonkin.

---

Mari Strachan 2009/2010: Hiljaisuus soi h-mollissa
Suom. Kirsi Ohrankämmen
Karisto. Hämeenlinna.
338s. 

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Timo K. Mukan (1944-1973) esikoisromaani on hätkähdyttävä, rujon kaunis balladi. Nuori Mäkelän Martta elää pienessä Siskonrannan kylässä Lapissa, jossa ihmistä repivät kiihkeä uskonnollisuus ja vahvat seksuaaliset vaistot. Martan ja saamelaisen poromiehen lyhyt rakkaustarina kuvataan yhtä aikaa ronskin naturalistisesti ja lyyrisen kauniisti. Hurjan rakkaustarinan taustalla näkyvät Lapin musertavan voimakas luonto sekä pienen kylän ahdistava elämä. 

Tässäpä jälleen kotimainen klassikko, joka on roikkunut lukulistalla vuosikaudet. Kun nyt vihdoin sitten tuli tämän teoksen vuoro lähteä mukaan kirjastosta, saatoin paikata ammottavan aukon kotimaisen kirjallisuuden yleissivistyksessäni. Mukkaa voi varmasti aivan ongelmitta luonnehtia aikansa julkkiskirjailijaksi niin hyvässä kuin pahassa, joten kiinnosti myös nähdä, millaisia ovat nämä 60-luvulla kohauttaneet teokset näin nykylukijan vinkkelistä.

Olen kuullut monen pitävän Mukan tyylistä erityisen paljon. Niinpä tavallaan odotin jotakin huomattavan omalaatuista tyyliä, joka pistäisi silmään ensimmäiseltä sivulta lähtien. Sen sijaan luin ensimmäiset 50 sivua kummastellen, että tässäkö tämä nyt on - tyyli on oikeastaan aika tavanomaista muuhun ajan suomalaiseen kirjallisuuteen verrattuna. Kuvattu aihekin, pikkuinen kylä luonnon keskellä sotien jälkeen, oli jotenkin erittäin tyypillinen. Ainoa selkeän erityinen tyyliseikka tuntuivat olevan alkuvoimaiset runot, joita oli lukujen alussa ja lopussa. Vähä vähältä teksti alkoi kuitenkin luoda omanlaistaan sävyä ja syvyyttä kuvaamiinsa tapahtumiin, ja elinvoiman sekä tiukkojen sosiaalisten odotusten ristiriita alkoi piirtyä esiin kieltämättä omalaatuisella tavalla.

En missään vaiheessa kuitenkaan jaksanut lakata hämmästelemästä sitä, kuinka Mukka alle 20-vuotiaana kirjoitti näin kypsää tekstiä. Ihmistuntemuksen vivahteikkuuden perusteella olisi voinut ennemminkin luulla, että takana on tuplasti elämänkokemusta. Käsittääkseni Mukka on muutenkin varsin erityislaatuinen hahmo kotimaisten kirjailjoiden joukossa. Hänen teksteissään kohua aiheuttivat nimenomaisesti seksuaalisuuden, uskonnon ja lähes mystiikkaan vivahtavan luontokuvauksen yhdistelmä, joka villitsi sekä iltapäiväjournalistit että kirjallisuuskriitikot riepotteluun, jota ei ilmeisesti lieventänyt edes valtionpalkinto 1966. Käsittääkseni ei ole aivan perusteetonta spekuloida - näin nimittäin kotimaisen kirjallisuuden kurssilla meille kerrottiin - että Hymy-lehden ajojahdilla ja ahdistelulla on oma roolinsa Mukan ennenaikaisessa poismenossa. Tämä tragedia lienee yksi kotimaisen kirjakentän häpeäpilkuista. 

Maa on syntinen laulu tuo lukijan eteen jylhän luonnon keskellä elävän ahtaan kyläyhteisön, jossa hahmot rimpuilevat arjessaan eteenpäin ja normeista poikkeaminen nähdään oman elämän typeränä vaikeuttamisena ja häpeän aiheena. Kuitenkin teos näyttää, että normit ja ihanteet ovat usein pelkkiä tyhjiä sääntöjä, ylhäältä annettuja sellaisia, joita sääntöjen antajat eivät itsekään seuraa. Ihanteissa kuuluu kaipuu ideaaliin ihmiseen, jollainen yksikään hahmoista ei ole: he ovat tunteidensa, halujensa ja oman tahtonsa mukaan toimivia olentoja, niin hyvässä kuin pahassa. Suhteellisen eksplisiittisistä - mutta pikemminkin arkiseen kuin myyttiseen taittavista - seksikuvauksista huolimatta epäilisin, että uskonnon sekoittaminen kuvioon on ollut se kaikista hurjin seikka julkaisuaikana.
 
Uudemman painoksen takakansitekstissä teoksen luonnehdintana käytetään sanaa "rakkaustarina". Voihan sen sellaisenakin lukea, mutta minulle teoksen teema oli jotenkin laajempi ja monitahoisempi. Ehkä päällimmäinen luonnehdinta olisi nuoren naisen kasvutarina, sillä Martta-tyttöä seurattiin varsin tiiviisti ja suhde Oulaan tuntui pikemminkin vaiheelta hänen tarinassaan kuin vuosisadan romanssilta. Eroottiset rakkausrunot lukujen lopuissa ja aluissa tosin voisivat toimia perusteena antaa lisää painoa romanssille, mutta itse en silti tulkinnut niitä liittyviksi suoraan hahmoihin vaan ehkäpä heidän sielunmaisemaansa tai kirjan tunnelmaan. Kirjan voi lukea myös kuvauksena kyläyhteisöstä, uskonnosta, ihmisen psykologiasta, pohjois-suomalaisesta syrjäseutujen kulttuurista tai - ehkä paras vaihtoehto - kuvauksena kaikista edellisistä.

Vaikka voin sanoa oppineeni vaistoamaan Mukan hienovireisen mutta karun ja samalla elävän tyylin, en voi sanoa sen suoranaisesti kolahtaneen. Toisin sanottuna voin uskoa, että tämä on jonkun juttu, mutta minulle se ei ainakaan tässä elämänvaiheessa ole omantuntuista tekstiä. Tässä samassa niteessä ovat myös romaani Tabu ja novelli Sankarihymni, joten luen ne todennäköisesti hyvin pian. Otan nyt kuitenkin pienen tauon muiden kirjojen parissa, ennen kuin palaan Mukan teosten villiin pohjolaan.

---

Timo K. Mukka 1964/2004: Maa on syntinen laulu
Gummerus. Helsinki.
199s.
Kansi: Pekka Loiri 
 

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Anu Kaipainen: Kellomorsian

Neiti Johanna Liimataiselle tapahtui merkillinen asia: Yhtenä kesäiltana hänen vatsaansa ilmestyi ilmiselvä kellon jälki. Siinä se vihoitteli violetinkarvaisena, tikitti ja soikin joskus. Ääni, vai mikä se oli, antoi Johannalle tehtävän: Paranna laululla maailma, vapauta ihmisen sisäinen kauneus. Ja taas tapahtui ihme. Kainosta, vaatimattomasta musiikinopettajasta tuli maankuulu kuoronjohtaja ja paljon muutakin. Skandaalihan siitä syntyi. Tapahtumaa jos jonkinlaista sikisi Johannan ja kellonjäljen ympärille. Naurettiin ja pilkattiin, paheksuttiin ja uskottiin, palvottiin ja ennen kaikkea markkinoitiin... 

Kellomorsian on nykyaikainen ihmetarina, kuvitelma siitä miten Johannan kaltaiselle maailman avoimesti ottavalle ihmiselle käy. Pohjimmiltaan se on hätähuuto hengen puolesta: luovuuden ja vilpittömyyden puolustus.

Jostain syystä kierrätyskirjahyllystä on osunut viimeisen puolen vuoden aikana eteeni monia 70- tai 80-luvun suomalaisia romaaneja, jotka ovat naisen kirjoittamia. Niitä yhdistää myös psykologinen, yhteiskunnallinen tai tasa-arvokysymyksiin keskittyvä näkökulma. Anu Kaipainen on tietysti tässä joukossa ihan oma lukunsa: hänen maagiseen realismiin paikoin kallistuva tyylinsä on syystä antanut hänelle paikan kotimaisten klassikkokirjailijoiden joukossa. 

En ollut ennemmin lukenut Kaipaiselta mitään siitä huolimatta, että Arkkienkeli Oulussa on ollut lukulistallani jo vuosikaudet. Vanhojen ja edelleen erinomaisen hyödyllisten luentomuistiinpanojeni perusteella Kaipainen on ollut aina erittäin ajan hermolla oleva kirjailija - eikä vain kirjailija, vaan myös kunnallispoliitikko, joka osallistui ahkerasti julkiseen keskusteluun. Tähän nähden yhdistelmä juuri maagisen realismin tai myyttisten kehysten kanssa tuntuu erikoisen kiinnostavalta: Kaipaisen tuotanto on yhdistelmä jalat tukevasti maassa seisomista samalla, kun käsittelytavat taittavat fantastiseen.

Kellomorsiamen tapauksessa myyttinen tai maaginen elementti on takakansitekstissä mainittu kellonkuva. Aluksi ajattelin, että koska teos on monessa paikassa luokiteltu psykologiseksi romaaniksi, kellonkuva olisi vertauskuvallinen ja päähenkilö Johannan syvimpien ajatuksien ilmentäjä. Kun kuitenkin kirjassa olikin kohtauksia, jossa muutkin hahmot kuulevat kellon soiton tai tikityksen tai näkevät kellonjäljen muuttavan muotoaan sekunneissa, olen itse taipuvaisempi ajattelemaan teosta maagisena realismina

Toki on aina mahdollista ajatella, että kello symboloi jotakin ihmisten välillä tapahtuvaa asiaa eikä pelkästään Johannan sisäisyyttä, mutta nähdäkseni samaa voisi kysyä myös mistä tahansa maagisen realismin teoksesta. Ainakin oman käsitykseni mukaan psykologisen ja maagisen romaanin raja kulkee suunnilleen siinä, voisiko kaikki selittää yhden henkilön kuvitelmilla. Jos voi, on romaani psykologinen; jos ei, on se maagista realismia. Tästä olisi kyllä kiinnostavaa kuulla laajemminkin näkemyksiä.

Summattakoon siis, että Kellomorsian ei kerronnaltaan liene niitä tavanomaisimpia kotimaisia 70-luvun romaaneja. Tyyliltään se ei kuitenkaan nouse mitenkään erityisesti esiin. Tekstin sävy mainion jutusteleva ja arkinen, ja yhteiskunta, kunnallispolitiikka ja pikkukaupungin tunnelma on kuvattu realistiseen tapaan. Tarinan kehyksenä on kuitenkin kerrontatilanne, joka osaltaan huojuttaa näennäisen arkista ja yksilön psykologiaan tunkeutuvaa teosta. Tapahtumia ei kerrota sellaisenaan totena, ja pitkin teosta tulee esiin ajatus "näin se suunnilleen meni" sekä ne kaikki eri versiot, joita tapahtumista on liikkeellä. Realismin ja yliluonnollisen jännitteeseen sotkeutuu siten myös kerronnan epävarmuuden ja epätarkkuuden näkyväksi tekeminen.

Psykologinen ote näkyy erityisesti hahmoissa, jotka on kirjoitettu psykologisesti katsottuna hyvin uskottaviksi. Vaikka päähenkilö onkin selkeästi Johanna, näkökulmat vaihtelevat lukujen sisällä hahmosta toiseen varsin sujuvasti ja nopeastikin. Lukijalle tulee selkeä kuva paitsi Johannan myös hänen lähipiirinsä kamppailuista, ajatuksista, toiveista ja arvomaailmoista. 

Keskeinen teema kirjassa on, kuten takakansitekstikin kertoo, avoimuuden törmääminen rahaa ja ulkoista menestystä ihannoivaan yhteiskuntaan sekä arjen kovuutta pakeneviin, ihmetarinaa pakkomielteisesti etsiviin toivottomiin ihmisiin. Kirjan yleissävy on melko raskas, mikä sai myös lukutahdin varsin hitaaksi. Kellomorsian tuntuu olevan täynnä monenlaisia tasoja, joista selkein on edellä mainittu yhteiskunnallinen kommentaari. Se suhtautuu ihmiselämään armeliaasti mutta samalla jokseenkin alakuloisesti.

Kellomorsian oli ihan kiintoisa lukukokemus, jonka perusteella saatan hyvinkin lukea lisää Kaipaista. En tosin aivan heti, sillä tässäkin teoksessa oli jo sen verran paljon pureskeltavaa, että se oli melkoinen lukurupeama lyhyestä pituudestaan huolimatta. Samasta syystä en myöskään pidä kirjaa hyllyssäni, vaan vien sen takaisin kierrätyskirjahyllyyn pohdituttamaan seuraavaakin lukijaa.

---

Anu Kaipainen 1977/1978: Kellomorsian
WSOY. Helsinki.
280s.