keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Hermann Hesse: Matka aamun maahan




Viime vuosina kaikkialla maailmassa uudelleen löydetyn Nobel-kirjailijan taidokas pienoisromaani.



Hermann Hesse on varsin erikoinen kirjailija ainakin omien lukukokemusteni joukossa. Hänen kirjojaan on kuitenkin eksynyt kotihyllyyn jo kolmisen kappaletta, joten täytyyhän tällaiset klassikot ihmeessä lukea. Olen kerran aiemminkin lukenut Hesseä, mistä muistan erikoisen, mutta kiehtovan tunnelman ja jatkuvan hämmennyksen. Sellaista odotin myös Matkalta aamun maahan, enkä joutunut pettymään. Sivuhuomiona täytyy todeta, että kannen kuva on aivan valtavan kaunis.  Kyllä sitä on 70-luvullakin jotain tehty oikein kirjankansien saralla.

Tässä teoksessa oli kieltämättä upottava ja aivan omanlaisensa tunnelma. Jo lähtökohdat ovat kuin sadusta tai legendasta: päähenkilö lähtee veljeskuntansa kanssa matkalle tavoittaakseen joukon hyvin eteerisiä kaipauksen kohteita, kuten itämaisen prinsessan rakkauden. Matka kuitenkin keskeytyy erinäisistä syistä, ja siten epäonnistuu. Tarina ei kuitenkaan pääty siihen, vaan kiertyy tämän retken ympärille, sen tarkoitusten, seurausten ja syiden ytimeen. Ajallinen selittämättömyys ja odottamattomat tarunomaiset ja surrealistisetkin käänteet saavat koko kertomuksen näyttäytymään unenomaisena. Kertomuksen loppuun mennessä otsikossa oleva matka aamun maahan on osoittautunut paitsi kertomuksen myös päähenkilön elämän keskipisteeksi, jonka ympärillä kaikki kiertää.

Hessen teoksista olen sen verran oppinut, että niissä mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Tai miltä kuulostaa. Koko teksti liikkuu oikeastaan vertauskuvien tasolla. Vertauskuvallisuus ja vähintään puoliksi mytologiset tapahtumat ovat oikeastaan se kudelma, jolle tarina sitten muotoutuu. Tällaisessa tekstissä kaltaiseni kehnohko temaattisten tulkintojen muodostaja onkin sitten kiipelissä, kun keskeiset vertaukset eivät aukea. Tavallaan oli mahdollista myös mennä tarinan mukana eikä stressata sen avautumisesta, sillä Matkassa aamun maahan oli hyvin viehättäviä, erikoisia ja viihdyttäviä kohtauksia ja rakenteellisia oveluuksia - eikä vähäisimpänä se, että esipuhe kattaa huomattavan osan koko teoksesta. 

Tässä tuleekin sitten se koukku, joka sai minut lamaannutettua spekuloimasta sen suurempia vertauskuvien merkityksestä. Hessen teoksissa nimittäin on paljon filosofista sisältöä ja nimenomaan tiettyjen filosofisten teorioiden tai perinteiden käsitteistöä kaunokirjallisessa muodossa. Joku hahmo, tapahtuma tai juonenkäänne voikin olla manifestaatio jostakin tietystä filosofisesta konseptista - esimerkiksi Nietzscheläisestä yli-ihmisestä tai vaikka jonkun itämaisen filosofin tai opin tietystä ideaalista tai vaiheesta. Ja minähän olen suhteellisen surkea filosofiassa siltikin, vaikka opiskelenkin taiteen filosofiaa - se kun on silti, loppujen lopuksi, aika eri asia. Joten jos ja kun tämä niin sanottu pohjateksti tai subteksti ei ole hallussa (vaikka onkin todennäköisesti taranovskilaisittain avain tulkintaan), tuntuu uskaliaalta lähteä tekemään omia päätelmiään. Tietysti tämä on vain omaa rajoittuneisuuttani - olen jo saanut kuulla toiselta kirjan lukijalta erinomaisen ja silmiä avaavan analyysin tästä teoksesta, jota en nyt kuitenkaan tässä ryöstösaaliina esittele.

Matka aamun maahan on hyvin hessemäisellä tavalla vivahteikasta ja eriskummallista kirjallisuutta, jossa voi tapahtua käytännössä mitä tahansa. Rakenteellisestikin ne ovat taitavia ja varmasti kestävät lukukertoja lukukertojen perään. Vaikka Hessen tuotannossa on samanlaista viehätystä, jota on kaikissa todella omaäänisten kirjoittajien teksteissä, se ei ainakaan vielä ole onnistunut tavoittamaan sitä "jotain", joka napsahtaisi kohdilleen oman persoonani kanssa. Se pysyy etäisenä ja tavoittamattomana kuten romaanin matkaajien runolliset määränpäät.

---

Hermann Hesse 1932/1975: Matka aamun maahan
Suom. Kai Kaila
Kirjayhtymä. Helsinki.
88s.
Kansi: Kosti Antikainen
 

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Carl-Johan Vallgren: Herra Bachmannin esite

Suuressa eurooppalaisessa kaupungissa asuva ruotsalainen kirjailija saa kirjeen herra Bachmannilta, joka on kokoamassa esitettä kaupungissa asuvista ulkomaalaisista kirjailijoista ja pyytää siksi kirjailijaa kertomaan itsestään. Pyyntö saa kirjailijan tarttumaan kynään, ja hän alkaa suoltaa vastauskirjettä, jollaista herra Bachmann tuskin on osannut odottaa. Vastaus on yksityiskohtainen ja kiihkeä purkaus ruotsalaista kirjallisuusmaailmaa ja koko ruotsalaista yhteiskuntaa vastaan. 

Teoksen kirjailija maalaa nykypäivän Ruotsista kohtuuttoman, liioittelevan ja ilkeän kuvan. Samanaikaisesti Vallgrenin teos kuvaa armottomasti katkeroitunutta kirjailijaa, jonka ensimmäinen kirjallinen tuotos pitkän ajan jälkeen on vihaisesti ryöpsähtelevä kirje herra Bachmannille.

Kierrätyskirjahyllyn tämänkertainen saalis oli kirja, joka on jotenkin erittäin ruotsalainen. Sillä tavalla vastakulttuurimielessä. Ruotsalainen kulttuuri tuo geneerisimmillään mieleen Lindgrenin sadut ja muun söpöilyn, jolle Herra Bachmannin esite on antiteesi. Kirja ryöpyttää ruotsalaista yhteiskuntaa tökeröin ylisanoin aina kulttuurista infrastruktuuriin, mielentilasta historiaan, politiikasta takaisin kulttuuriin. Joku voisi jopa sanoa, että osa näistä liioittelevista luonnehdinnoista sopii myös stereotypiaan suomalaisesta mentaliteetista: maailman kateellisin kansa, joka ylpeilee jossain obskuurissa urheilulajissa pärjäämisellä ja rakastaa tasapäistämistä. Herra Bachmannin esite on lyhyt kirja, vain noin sata sivua, mutta näihin sivuihin sisältyy yllättävän suuri määrä masentavaa sisältöä. Takakansiteksti luonnehtii päähenkilöä sanalla "katkera", ja se onkin erittäin osuva tulkinta tekstin yleissävystä.

Teos on toki selkeä satiiri, mutta silti ensimmäinen reaktioni sukellettuani päähenkilön ryöpsähtelevään ja haukkumasanoja vilisevään tekstiin oli ahdistus. Ehkä vuonna 1998, jolloin teos on alkujaan julkaistu, on tällainen mieletön solvaaminen ollut yliampuvuudessaan jo itsessään viihdyttävää satiiria. Ajat ovat parissakymmenessä vuodessa muuttuneet, eivätkä yhtään mukavampaan suuntaan. Nykypäivänä samanlaista settiä saa lukea Hesarin keskustelupalstalta tai oikeastaan missä tahansa, jossa on keskustelumahdollisuus, ja siitä on tulossa kammottava uusi keskustelustandardi. Tällaista öyhötystä näkee joka päivä jokaisen aiheen tienoilta, joten vastaavan vuodatuksen lukeminen romaanista ei tuntunut lainkaan mukavalta. 
 
Ehkä teoksen satiiri toimii kuitenkin nykypäivänä, vaikka ei ehkä ilmestymisaikana odotetulla tavalla. Suu (tai kirjoitusväline) vaahdossa lakkaamattomia loukkauksia suoltava, ylistystä kuollakseen janoava ja henkilökohtaisen vainoamisen kohteeksi itsensä tunteva kirjailija esitetään erittäin vahvasti todellisuudesta vieraantuneena. Teosta voisi ihan hyvin perustellusti luonnehtia yhdenlaiseksi hulluuden tutkielmaksi. Vainoharhoissaan ja ilman hituakaan itsekritiikkiä kirjan päähenkilö kuvittelee, että muiden toimet, jotka eivät häntä miellytä, ovat yhtä suurta salaliittoa. Jokaisella, joka muuta väittää, täytyy olla joku salainen agenda. Nykyään vaihtoehtoisten totuuksien aikakaudella on yhä helpompi näin ajatella, ja ehkäpä siten Herra Bachmannin esitteen satiirilla on vielä paikkansa - jos se siis tulee ymmärretyksi, mikä ei ole taattua julkisen keskustelun puheenparren liukuessa lähemmäs sen ylitsevuotavan raivokasta, solvauksilla täytettyä mustavalkoista ärinää.

Kirjan rytmitys ei saanut minua puolelleen. Tavallaan se on hyvinkin laskelmoitu: alussa on kymmeniä sivuja sättimistä ja uhriutumista, siis satiiria. Keskellä tulee osuus, jossa kirjailija saa lisää vettä myllyynsä vaimonsa sanoista ja mellastaa hetken ulkomaailmassakin yhä syvemmälle harhoihinsa kaivautuen. Sen jälkeen hän palaa kirjoituspöytänsä ääreen ja vuodattaa vielä lisää. Ajatuksen tasolla rakenne toimii, mutta lukiessa se ei miellyttänyt. Olin jo suorastaan huonovointisen turtunut alun rähinöintiin, kun toinen osuus alkoi. Jos se olisi tullut aiemmin, olisin ehkä ollut vastaanottavaisempi. Ehkä turtumuskin oli sitten tavoitteena, ja vahvoja (negatiivisia) tunteita herättävä lukukokemus. Kieli tekee itsensä tyhjäksi ja jää vain solvaukseksi solvauksen perään, samoilla jatkuvasti toistuvilla haukkumasanoilla ryyditettynä. Kirjan laskelmoidun satiirin huipuksi nousee lopulta ehkä se, että tämä teos on Ruotsissa julkaistu.

Yleensä lähes minkä tahansa kirjan lukemisen jälkeen tulee sellainen olo, että vaikka teos ei aivan täydellisesti olisikaan iskenyt, on jälkikäteen ihan tyytyväinen siihen, että se tuli luettua. Tämän kirjan kohdalla en ole niin varma. Herra Bachmannin esite ei suoranaisesti herättänyt uusia ajatuksia, ja sen satiirikin on - uskoakseni - menettänyt terävintä kärkeään ajan myötä. Lisäksi sen lukeminen sai mielen matalaksi niin ylitsevuotavan solvausmäärän edessä, ettei lukukokemuksesta oikein jäänyt mitään positiivista käteen. Älykäs rakenne tai satiiri eivät kumpikaan kumoa sitä tosiasiaa, että kirja ei ollut nautinnollista luettavaa.

---

Carl-Johan Vallgren 1998/2004: Herra Bachmannin esite
Suom. Tarja Teva
Tammi. Helsinki.
128s.
Kansi: Anders Carpelan 

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Catherine Gavin: Linnoitus

Rakkautta, sotaa ja seikkailuja historiallisessa romaanissa, jonka romanttisena parina on kaunis suomalainen aatelistyttö ja amerikkalainen merikapteeni. 

Krimin sodan aikainen tarina vie lukijan vankienkuljetuslaivojen kurjuudesta pariisilaissalonkien ylellisyyteen, Helsingistä Bomarsundin taisteluihin, Tammisaaresta Pietariin, Aurora Karamsinin hilpeistä tanssiaisista englantilaisiin vankityrmiin. Ja Alexandra Gyllenlöven nuoressa sydämessä on tilaa kahdelle rakkaudelle: toinen kohdistuu Suomeen, toinen kuuluu komealle muukalaiselle Brand Endicottille.

Kuuluisa kirjailija ja historioitsija Catherine Gavin on paneutunut Suomen historiaan taiten. Hän on luonut rikkaan, runsaan romaanin ja ajankuvan.

Tavallisesti kierrätyskirjahyllyllä nuuskiessani yritän ohittaa kaikki viihdekirjallisuudelta vähänkin haiskahtavat teokset. Silmäilin hyllyllä nopeasti Wikipedian luonnehdinnan Catherine Gavinista ("Scottish academic historian, war correspondent, and historical novelist") ja ajattelin, ettei tämä teos voi ainakaan sietämättömän viihteellinen olla ottaen huomioon kirjailijan asiantuntemuksen. Otin kirjan mukaani sen enempää siitä tietämättä, ja pian sain huomata lukevani Krimin sodasta kertovaa historiallista - joskin harmillisesti melko viihteellistä - romaania. Sivuhuomiona, teoksen nimeen nostettu linnoitus on muuten Viapori.

Viihteellisyys ei silti häirinnyt niin valtavasti kuin olisi voinut olettaa, sillä historia, se se vasta Gavinilta luonnistuu. En ole lukenut mitenkään suunnattomia määriä historiallisia romaaneja, mutta sanottakoon silti, että Linnoitus oli niistä satunnaisista lukemistani historiallisesti vakuuttavin. Keskiössä eivät ole epookkipuvut, palatsit ja tanssiaiset tai vaihtoehtoisesti sodan etulinja seikkailuineen ja tragedioineen, vaikka kumpaakin Linnoitus sisältää. Sen painopisteenä on kansainvälinen politiikka, ja päähenkilöiden seuraamisen lomaan on ujutettu valtavat määrät tietoa joukkojen liikkeistä, niiden takana olevista päätöksistä, strategioista ja kansainvälisistä suhteista. Päähenkilöt onkin mitä ilmeisimmin valittu taiten, jotta tämä kaikki tieto on saatu ujutettua heidän kauttaan lukijalle ongelmitta.

Keskiössä olevaa romanssia ei ollut kuitenkaan toteutettu yhtä tyylikkäästi. Alexandra oli tietysti suurenmoisen kaunis, hyveellinen ja rohkea, Brand taas karskilla tavalla komea, urhea ja ritarillinen. Toisissaan he rakastuivat... ööh... ainakin ulkonäköön. Taisi siinä olla jotain pientä toisen osapuolen harvojen luonteenpiirteiden arvostustakin ja muutama dynamiikkayritys. Ei siis mitään todelliseen ihmissuhteeseen viittaavaakaan, joten romanssi jäi melko puisevaksi. Geneerinen suhdetta uhkaava "pahis" on saatu myös ujutettua mukaan päihitettäväksi. Hahmot olivat pikemminkin paperinukkeja, joita voitiin käyttää historian näyttämöllä.  Paperinukkeus on ollut ehkä enemmän muotia historiallisissa romaaneissa pari vuosikymmentä sitten, mutta itseäni hieman harmittaa, että tällä keinolla muuten ihan uskottavasta historiallisesta romaanista oli tehty sen verran viihteellinen, etten sen parissa voi sanoa suoranaisesti viihtyneeni, vaikka sen loppuun asti luinkin.

Erikoinen asia, johon Linnoituksessa kiinnitin huomioni, oli sen kuvaus Suomesta, joka toi aika lailla mieleen kaikki Saarijärven Paavot sun muut romantisoidut esitykset suomalaisista. Koska muuten historia oli rakennettu hyvinkin mielekkäästi, paatokselliset kuvaukset suomalaisista kirkasotsaisina, lojaaleina, puhtoisuudessaan jopa lapsen tasolla olevina joskin alkukantaisina ja karmiviin muinaisuskoihinsa takertuneina ryysyläisinä hämmensivät toisinaan. (Samoin mukaan ujutettu, varsin inhottava klisee, että kaikki venäläiset naiset ovat "luonnostaan" prostituutioon taipuvaisia.) Alexandra ajaa intohimoisesti itsenäisen Suomen aatetta, joskin hänen kosketuksensa suomalaisten arkeen tuntuu olevan hyvin vähäinen. Lisäksi aatelisneidon hurjaa lojaliteettia yksinkertaisia suomalaisia kohtaan jää hieman ihmettelemään, sillä sille ei sanota muuta syytä kuin että Alexandra "rakastaa Suomea". 

Olenpahan nyt lukenut yhden Krimin sotaan sijoittuvan romaanin. Gavinin vahvan historiallisen näkemyksen vuoksi voin sanoa lukukokemuksen jääneen - hieman yllättävästikin - juuri ja juuri plussan puolelle. Linnoitus ei kuitenkaan tyyliltään ollut lainkaan minun heiniäni, joten palatkoon kierrätyskirjahyllyyn muiden tutustuttavaksi. Ehkäpä joku nauttii enemmän teatraalisesta romanssista Itämeren tyrskyissä.

---

Catherine Gavin 1964/1965: Linnoitus
Suom. Marja Niiniluoto
WSOY. Helsinki.
433s.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Aleksandar Hemon: Kysymys Brunosta

Kysymys Brunosta on kahdeksan taitavasti yhteenpunotun kertomuksen kokoelma maailmasta, jossa mielipuolet ja tappajat sekoittuvat ystäviin. Selittämättömän väkivallan jäljet johtavat Balkanin historiaan, arkkiherttuan murhasta Titon aikakauteen, jolloin julmuus ja epäluulo kätkeytyvät pinnan alle. Poika etsii isästään vakoojan merkkejä, suuren sukujuhlan kohokohdista todistaa kulunut videonauha. 

Menneisyys ei jätä Sarajevosta paenneita edes uudella mantereella. Hanttihommia paiskovalla emigrantilla on lohtunaan vain ikävä kaupunkiin joka katoaa. Aleksandar Hemon koostaa huumorin sävyttämistä muistoista ja historian sirpaleista herkän ja kekseliään tutkielman. 

Tämänkertainen kierrätyskirjahyllyn bongaus oli minulle ennestään täysin tuntemattoman Aleksandar Hemonin teos minulle ennestään hyvin hatarasti ymmärtämästäni Bosnian sodasta. Vaistosin tilaisuuden uuden oppimiseen ja toivoin, että lukukokemus olisi vähintäänkin hyödyllinen, vaikka teksti ei muuten nappaisikaan. Sekavan takakansitekstin perusteella odotin jotakin hyvin epämääräistä ja ehkä kokeellistakin settiä, joka ei välttämättä muodostuisi kovinkaan erinomaiseksi lukukokemukseksi, mutta ainakin erikoiseksi. Kävi ilmi, että takakansiteksti on yksinkertaisesti surkea.

Kyseessä ei ollutkaan hajanaisten kuvien värittämä kertomus, vaan kokoelma kertomuksia - novellikokoelma, siis, pikemminkin. Tekstien pituus vaihteli suuresti ja pisimmissä oli omia alalukujaankin. Mikä kuitenkin erotti Kysymyksen Brunosta monista lukemistani novellikokoelmista oli se, että kokoelma todellakin oli kokeellinen, kuten aavistelinkin. Mutta millä tavalla kokeellinen! Jokainen kertomus oli tarkkaan hiottu ja mielenkiintoisella tavalla rakenteeltaan kokeellinen. Kertomuksiin tempautui aina mukaan innostuneena selvittämään, mistä on kyse. Erityisen vaikuttavana jäi mieleen kertomus, jossa kerrottiin sekä rinnakkain vakoojasta historiankirjoituksen tapaan että vakoojan lapsen arkisesta näkökulmasta. Vaikka kertomusta oli paikoin hankala lukea, tuntui se suorastaan riemastuttavalta käytännön kokeilulta ja tematisoi jo pelkällä rakenteellaan kertomisen kysymyksiä.

Kerronnasta jatkaakseni täytyy sanoa, että onneksi luin teoksen kansiliepeet vasta sen jälkeen, kun olin jo aloittanut lukemaan itse teosta. Liepeessä nimittäin verrataan Hemonia Nabokoviin, mikä olisi aivan varmasti hilannut odotukseni aivan pilviin ja ehkäpä tuottanut jonkinlaisen pettymyksen. Hemon ei nimittäin kirjoita kuin Nabokov, mutta hän kirjoittaa miltei yhtä hyvin ja jopa hieman samantyylisesti, minkä kyllä huomasin kirjasta jo ennen liepeen tietoiskuakin. Nabokovin tapaan Hemon rakentaa tekstiensä sanoman niiden rakenteeseen, josta se tihkuu innostaen ajattelemaan, selvittämään ja pohtimaan erilaisia tulkintamahdollisuuksia tavalla, joka sopii juuri kaltaiselleni liikaan kryptisyyteen ja toisaalta liikaan kädestä pitelyyn turhautuvalle lukijalle. Jokaisella tarinalla on oma tyylinsä ja omalaatuinen rakenteensa. Aivan Nabokovin mykistävään nerokkuuteen Hemon ei yllä, mutta on siitä huolimatta hyvin taitava kirjoittaja. Hemonilla on taito myös luoda kiinnostavia hahmoja, jotka tuntuvat samalla sekä yksilöiltä että tietynlaisen ihmisyyden edustajilta.

Ja sitten se sodan kuvaus. Olen kaikista eniten lukenut kuvauksia toisesta maailmansodasta, joten tämä teos aiheutti pienen itsereflektion hetken: tämän teoksen myötä Bosinan sota on lähimpänä nykypäivää oleva sota, josta olen koskaan lukenut. Jo Kysymyksessä Brunosta tuntuu hyvin konkreettisesti nykyaikaisen (tai parin vuosikymmenen takaisen) sodankäynnin raadolliseen todellisuuteen. Hemonin teoksessa se kiteytyy televisiosta nähtyihin epätodellisiin kuviin raakuuksista ja epätoivosta tai kotikaupungissa päivystäviin, siviilejä metsästäviin tarkka-ampujiin. Vaikka teoksessa kuvattiin Balkanin konflikteja pidemmältäkin aikaväliltä, Bosnian sodan osuus jäi erityisen vahvasti mieleen tavassaan repeytyä keskelle hahmojen arkea. Silloinkin kiintopisteinä pysyvät perhe ja suku, muistot ja tulevaisuuden toivo. Kysymys Brunosta on aiheeltaan samalla järkyttävä ja pysäyttävä, mutta myös armelias ja inhimillinen.
 
En odottanut tältä kirjalta paljoakaan, joten odotusten ylittyminen huimasti oli suoranainen ilon hetki. Kysymys Brunosta ei ehkä aivan lempikirjojeni joukkoon ylettänyt, mutta sillä tuntuu olevan vielä kaikenlaista annettavaa ja paljon uudelleenlukuarvoa, joten se jää hyllyyni. Harvemmin kierrätyskirjahyllystä sattuu eteen näin mielenkiintoisia lukukokemuksia, mutta toisaalta ilman kyseistä hyllyä tuskin olisin lukenut tätä teosta koskaan. Saa nähdä, mitä sieltä seuraavaksi osuu eteen.

---

Aleksandar Hemon 2000: Kysymys Brunosta
Suom. Eva Siikarla
WSOY. Helsinki. 
276s.
Kansi: Kristina Segercrantz, Sa Schloff

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Pekka Hiltunen: Iso

Anni Kantto on 37-vuotias, hyvin fiksu, hyvin lihava ja hyvin terve. Hänellä on vain yksi ongelma: muu maailma.

Pienessä tamperelaisyksiössä asuvalla isolla naisella on kaksi korkeakoulututkintoa mutta ei työtä. Hänellä on älyä ja sanavalmiutta mutta ei parisuhdetta, paljon sanottavaa mutta vähän ihmisiä joille puhua. 

Tätä kaikkea Anni miettii öisin vuoteessaan ja päivisin painonhallintaryhmässä: Miksi moniarvoisessa maailmassa lihavien syrjintä vain kiihtyy? Kuinka lihavuudesta on tullut sairaus, vaikka tilastot osoittavat muuta? Mistä lähtien vaaka on sanellut ihmisarvon? 

Kun kaikkialla julistetaan sotaa lihavuutta vastaan, Annin mitta täyttyy. Nyt on ison ihmisen hetki kasvaa kokonsa mittaiseksi. ISO on väkevä romaani lihavuudesta, häpeästä ja ihmiskunnan pakkomielteestä painoon. 

ssäpä suoranainen kirjallinen täsmäisku nyt, kun joka puolella puhutaan joulun jälkeisestä kinkunsulatuksesta jo tähyillen kesään ja siihen surullisenkuuluisaan bikinikuntoon. Vaikka aihe ei sikäli henkilökohtaisesti kosketa, että en ole koskaan elämässäni erityisesti ajatellut saati tietoisesti harrastanut painonhallintaa, lähtökohta vaikutti ihan kiinnostavalta ja hyvin todennäköisesti jotakin uutta kertovalta. Lihavuutta käsittelevä romaani Iso oli joskus - varmaankin ilmestymisvuotenaan 2013 - niin hip ja hop, että se onnistui näin monta vuotta jälkikäteenkin hihkumaan minulle kierrätyskirjahyllystä tuttuusarvonsa voimalla. Niinpä se täytyi ottaa mukaan. Lihavuus aiheena oli minulle jonkin verran tuttu sekä arjessa että tieteessä - olen kuullut elämäni aikana ihmisten kauhistelevan sekä omaa että toisten ylipainoa ja toisaalta lukenut pari vuotta sitten Harjusen ja Kyrölän toimittaman Koolla on väliä! -artikkelikokoelman.

Luin tämän kirjan kovaa vauhtia läpi. Pääsyy ahmaisuun taisi olla tyyli, joka oli hyvin nopealukuista ja sujuvaa. Erityisesti esseemäiset, kursiivilla kirjoitetut osat olivat suosikkisisältöäni, sillä niissä oli sopivasti sekoitettu dramatisointeja, faktaa ja pohdintoja tarvitsematta suoranaisesti käyttää tarinan hahmoja. Juuri hahmot nimittäin ovat se syy, joka teki loppuvaikutelmastani latteamman kuin aluksi odotin. Päähenkilö Anni oli hahmona lähtökohtaisesti melkoisen neutraali, eikä liikuttanut fiiliksiä suuntaan tai toiseen. Toisinaan hän onnistui aiheuttamaan hämmennystä epäloogisen oloisesti toimiessaan (ja juu, ihminen ei aina toimi täysin loogisesti, mutta jos tarkoitus oli päästä Annin pään sisälle, ei ole hyvä merkki, että hahmon reaktiot aina yllättävät). Anni tuntuikin toisinaan toimivan liikaa juonen ehdoilla, mikä nakersi hahmon uskottavuutta.

Muut hahmot puolestaan oli jätetty ihan suosiolla yksiulotteisiksi ja osoitteleviksi, mikä ei pamfletinomaisuuden vuoksi häirinnyt liikaa kuin paikoitellen. Etenkin Annille ilkeilevät ihmiset olivat läpikotaisin pahoja ilman pelastavia piirteitä, mistä seurannut harmaan väheneminen ja mustavalkoisuuden lisääntyminen ei maistunut kovinkaan hyvältä. Se sai tunnelman taipumaan jotenkin... tendenssiromaanimaiseksi. Ja saarnaaminen saa äkkiä aikaan vastareaktion - niin hyvä kuin tarkoitus ja aihe olisikin. Kirja antoi minulle uutta näkökulmaa lihavuuteen, sen yhteiskunnallisiin, sosiaalisiin sekä medikaalisiin syihin ja seurauksiin, mutta samalla jokin pieni ääni jäi piipittämään: ovatko nämä tutkimustulokset todella vertaisarvioituja? Millainen otos ne ovat kaikesta lihavuustutkimuksesta? Ovatko muka kaikki lihavuuden ja terveyden väliset yhteydet keinotekoisesti ja asenteellisesti tuotettuja kaikissa tutkimuksissa? Ei sillä, etteikö lihavuustutkimusten seassa voisi olla asenteellisiakin tutkimuksia, mutta olisi hassua, että kaikilta ammattitutkijoilta menisi toistuvasti ja järjestelmällisesti sekaisin näin pahasti kausaliteetti ja korrelaatio, jotka ovat heidän alansa peruskäsitteistöä. No, ainakin tämän kirjan ansiosta jatkossa syynään tarkemmin kaiken uutisoidun lihavuustutkimuksen asetelmat ja oletukset (vaikka paikoin tiedetoimittajat tekevätkin sen vaikeaksi vetämällä mutkia suoriksi).
 
Lihavuuspuhetta on mahdoton olla huomaamatta. Lihavuuden stigmatisointi on tietyillä foorumeilla muodikastakin, joten aihe on kieltämättä ajankohtainen. Mutta jäin kuitenkin kaipaamaan suurempaa kuvaa ylipäätään "normaaliuden" vaatimuksesta yhteiskunnassa. Isosta sai sen käsityksen, että likimain kaikki muu on sosiaalisesti sallittua paitsi lihavuus. En mielestäni lipsu whataboutismiin vaikka väitänkin, että kyseessä on laajempi ilmiö: normit ovat hyvin kapeat, eivätkä niihin sovi ylipaino, mielenterveysongelmat, vammaisuus tai - hyvänen aika - edes rumuus tai ujous. Kaikki näistä ulospäin näkyessään kirvoittavat ympäristöltä paineita toimenpiteisiin ja "sitten kun"-elämään: mielenterveys pitää palauttaa "normaaliksi", omaa käytöstään tai ulkomuotoaan pitää muuttaa lähemmäs normia ja niin edespäin, jotta "sitten" voisi nauttia elämästään. Lihavuus ei myöskään ole ainoa asia, jossa normit ovat hilautuneet kaiken aikaa tiukemmiksi; esimerkiksi mielenterveysdiagnosointi on sekin kytköksissä kulttuuriin ja muodissa taitavat olla erilaiset epämääräiset "kirjot". Toki lihavuuskeskustelullakin on aikansa ja paikkansa, ja sellaista aikaa ja paikkaa näytti edustavan tämä kirja. Jos ei nyt mitään muuta, niin se sai ainakin miettimään vielä monipuolisemmin sitä, miten lihavuudesta puhutaan. Mutta omaan makuuni se keskittyi liikaa yksittäiseen oireeseen (lihavien kohtaama syrjintä) kuin itse sairauteen (kaikin puolin ahtaat normit).

Iso oli sopivasti kevyen ja faktapitoisen välillä keikkuva ruumiinavaus lihavuuden olemuksesta länsimaisessa kulttuurissa. Kirja herätti paljon ajatuksia, mutta oli pamflettimaisuutensa ja suhteellisten ohuiden hahmojensa vuoksi kertakäyttökaman tuntuinen jo alkumetreillään. Vaikka ymmärrän sen olevan syväluotaus omasta kapeasta aihepiiristään ihan tarkoituksella, se alkoi ennen pitkää tuntua liian yksisilmäiseltä ja siten kääntyä milteinpä itseään vastaan. Kiikutin sen takaisin kierrätyskirjahyllyyn, ehkäpä se sieltä sitten jatkaa ajatusten herättelyä suunnassa tai toisessa. 

---

Pekka Hiltunen 2013: Iso
WSOY. Helsinki.
414s.