sunnuntai 28. elokuuta 2016

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, he näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta. 

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti. 

Tulipa sitten lainattua julkaisuaikanaan hypetetty kirja, jonka olen suunnitellut lukevani sen julkaisuvuodesta 2013 asti. Hypetys ei sinänsä ole minulle ongelma, sillä se voi johdattaa kiinnostavien kirjatuttavuuksien ääreen. Hypeillä on kuitenkin tapana laimeta ja koska jonottaminen tai minkä tahansa kirjan ostaminen eivät kuulu tapoihin, kuljen helposti parin vuoden takaisten sensaatioiden ohitse kirjastossa niiden olemassaolon jo autuaasti unohtaneena. Taivaslaulukin osui silmääni hyllystä siinä vaiheessa, kun olin jo pidemmän aikaa haeskellut kirjaston hyllystä jotakin teosta, joka olisi lukulistallani.

Sanottakoon silti, että Taivaslaulu jäi tavallista paremmin mieleen aihepiirillään, joka on sieltä sieltä mielenkiintoisimmasta päästä, mitä tulee kirjahypeihin muutaman vuoden ajalta. (Takakansiteksti ei tosin anna aiheelle oikeutta.) Minulla on ihmissuhteideni kautta jonkin verran kosketusta vanhoillislestadiolaiseen elämäntapaan ja myös sen synkkiin puoliin. Olen myös jonkin verran seurannut julkista keskustelua hengellisestä väkivallasta, jossa tulee aika ajoin esille muiden uskonnollisten yhteisöjen ohella myös lestadiolaisissa piireissä tapahtuvista vahingoittavista käytännöistä, ja sikäli Taivaslaulun henkilöhahmojen kipuilujen aiheet olivat jo ennalta tuttuja.

Teos ei siis tuntunut mitenkään sensaatiomaiselta paljastukselta, vaan arjesta ja sen haasteista kumpuavalta pohdiskelulta. Naisen osa yhteisössä on raskas ja paineet kovat. Samalla vakaumus ja yhteisö tarjoavat valoa ja turvaa elämään. Mieleeni tuli väkisinkin yhtymäkohta muutaman sukupolven takaiseen luterilaiseen ihanneperheeseen, ei niinkään teologiselta kannalta mutta arjen tasolla. Parasta Taivaslaulussa olikin arjen kuvaus hyvine ja huonoine hetkineen sekä erityisesti juuri rakkaustarina, jonka osapuolet ovat niin syvän inhimillisiä ja joiden rakkaus ei ole täynnä ylidramaattisia käänteitä, vaan ylä- ja alamäkeä, jotka rakkaus kestää. Kerrankin romanssi ei saanut kiiruhtamaan kyllästyneesti tekstissä eteenpäin, vaan kosketti aidosti.

Kieli on Taivaslaulussa varsin runollista ja runsasta, mikä varmasti jakaa mielipiteitä. Itse en ole valtavan rönsyilevien kielikuvien ystävä. Tässä tapauksessa ne kuitenkin loivat teokselle ominaisen tunnelman ja myös onnistuttiin pitämään sivuosassa. Kerronta ei alkanut tunkea lukijan ja sisällön väliin, vaan osaltaan upotti entistä perinpohjaisemmin kuvattuun maailmaan. Kirjallisia viitteitä on paljon niin uskonnollisiin teksteihin, kansanrunouteen kuin lastenlauluihinkin. Taivaslaulun kokonaisrakenne onkin muodikkaasti eri tekstilajeja sekoitteleva ja ei-lineaarinen. Kymmenen vuotta sitten vastaavaa teki lähinnä Sinisalo, mutta nyt se on selvästi suomalaisen romaanikirjallisuuden valtavirtaa. Mutta jos rakennetta osaa käyttää toimivalla tavalla, mikäs siinä. Ei ole mitään mieltä olla pitämättä rakenteesta  vain siksi, että se on muotia, jos sen kautta kerran muodostuu koskettava kirjallinen elämys.

Tämän lukukokemuksen perusteella olen niillä linjoilla, että teos on muutaman vuoden takaisen hypensä arvoinen. Takakannessa lainattu Aamulehden luonnehdinta "erilaisesta, omanlaisesta, rohkeasta" on aika lähellä omaa jälkimakuani. Taivaslaulu oli pitkästä aikaa sellainen romaani, joka tuli lukaistua aivan huomaamatta. Kolmisensataa sivua kääntyivät yhdessä vuorokaudessa. Voisin jopa harkita Taivaslaulun lisäämistä omaan hyllyyni.

---

Pauliina Rauhala 2013/2015: Taivaslaulu
Gummerus. Helsinki. 
284s.
Kansi: Tuomo Parikka

keskiviikko 24. elokuuta 2016

J. K. Rowling: Paikka vapaana

Kun Barry Fairbrother lyyhistyy hengettömänä golfklubin pihaan, Pagfordin pikkukaupunki menee sekaisin. Pidetyn ja toimeliaan paikallisvaltuutetun kuolemaa suree moni, mutta Barryn poismeno herättää myös levottomuutta. Valtuustossa on paikka vapaana - kuka siihen istuu?

Romaani marssittaa lukijan eteen suuren joukon kaupunkilaisia: nuoria ja vanhoja, onnellisia ja onnettomia, konservatiivisia ja uudistusmielisiä, kaunaisia ja hyväntahtoisia. Yhden miehen ympärille kutoutuu aikeiden, haaveiden, menetysten ja salaisuuksien tiheä verkosto. 

Paikka vapaana on mestarillisen tarinankertojan runsas, todenmakuinen ja viihdyttävän ilkikurinen romaani, josta jokainen meistä voi tunnistaa itsensä ja naapurinsa.  

Tämä teos on yksi kirjahyllyni vakioasukkeja. Aina välillä tulee olo, että haluaa lukea Rowlingin sujuvaa tekstiä ja mukavalla tavalla tyylittelyn ja realismin välillä tasapainottelevaa ihmiskuvausta. Tässä vaiheessa lienee oleellista huomauttaa, että kyseessä on tällä hetkellä hyllyni ainoa Rowling - minulla oli Harry Potter -kausi joskus ala-asteen alkupuolella (ennen kuin ihastuin ikihyviksi Tolkienin Taruun sormusten herrasta  muutama vuosi myöhemmin) ja sittemmin olen ihan kiinnostuneena seurannut sarjaa, mutta lapsuudenkotini Harry Potter -kirjat päätyivät innokkaamman perheenjäsenen hoiviin, mikä on oikein sopiva järjestely. Paikka vapaana on teos, jolla on minulle paljon enemmän uudelleenlukuarvoa.

Paikka vapaana esittelee laajan hahmokaartin ja useita päähenkilöitä, joiden seuraamisesta muodostuu tutkielma vuorovaikutuksesta sisäänpäinlämpiävässä ja kulisseja ihannoivassa brittiläisessä maalaiskylässä. Rowlingin tekstien vahvuus on nähdäkseni aina ollut hahmoissa. He ovat tarpeeksi monipuolisia yksinkertaistuksia, jotta heidän kohtalostaan kiinnostuu. Yksittäisissä sivuhahmoissakin on monensävyisiä puolia, mikä saa hahmot tuntumaan ainutlaatuisilta ja uskottavilta. Samalla etenkin tässä teoksessa hahmot ovat tavallisesti myös jonkin "tunnetun" ihmistyypin ilmentymiä, kuten takakansitekstikin ilmaisee - kaikkihan tunnistavat tuollaisen tai tällaisen ihmisen, joko naapurissa tai itsessään (ehkä rehellisyydestä riippuen). Itse en tosin tunnistanut kuin yksittäisiä piirteitä ja toimintatapoja, joita voisin liittää suoraan itseeni tai tuntemiini ihmisiin, mutta en toisaalta elä brittiläisessä yhteiskunnassa. Kaiketi tyypit ja niiden ilmeneminen ovat erilaisia eri kulttuuripiireissä

Teos rakentuu vaihtuvista näkökulmista ja luo siten varsin monipuolisen kuvan siitä, mitä kaikkea kylässä on meneillään ja miten nämä asiat suhteutuvat toisiinsa. Hyvin tehtynä tällainen hahmojen välillä vuorottelu on oikein kiinnostavaa, sillä se havainnollistaa hyvin vahvasti, kuinka erilaiselta ihmisen elämä näyttää ulospäin, läheltä seurattuna saati henkilön omasta näkökulmasta. Paikka vapaana näyttää myös ennakkoluulojen ja todellisuuden ristiriidan monen eri elämänkohtalon kautta. Kenelläkään hahmoista ei ole realistista käsitystä siitä, millaista on toisen elämä saati maisema pään sisällä, ja juuri sen huomion osuvuus antaa teokselle sen viiltävimmän kärjen.

Samalla Paikka vapaana kurottelee myös kohti yhteiskunnallisesti kantaaottavia sävyjä. Se esimerkiksi kommentoi päihdehoitoa, brittiläistä paikallispolitiikkaa ja paikoin jopa peribrittiläisen konservatiivista ajatusmaailmaa. Kirjana se on toisaalta erittäin kulttuurisidonnainen ja voi olla, että aivan kaikki kritiikin tasot eivät ole minulle auenneet, toisaalta taas yhteiskunnalliset ongelmat ja haasteet ovat samankaltaisia kuin länsimaissa laajemminkin. Esimerkiksi merkittävään osaan nouseva nimbyily ulottuu ilmiönä brittiläisiä pikkukyliä paljon laajemmalle. 

Paikka vapaana on siitä mukava oman kirjahyllyn asukki, että sen lukemiselle ei suoranaisesti tarvitse oikeata mielentilaa - kuten osalle kirjoista - vaan sen voi lukea milloin vain. Mukaansatempaavuutensa takia se on osunut käteen varsin erilaisissa tilanteissa ja ollut aina mukava lukukokemus. Jos Rowling vielä joskus kirjoittaa Potter-maailman ulkopuolelle sijoittuvia romaaneja (lukuunottamatta dekkareita), tulen ehdottomasti lisäämään ne lukulistani jatkoksi.

---

J.K. Rowling 2012: Paikka vapaana  
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava. Helsinki.
543s.
Kansi: Mario J. Pulice, Joel Holland
 

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

Amerikkalainen runoilija John Shade on kuollut, murhattu. Shaden ystävä ja toimittaja, Charles Kinbote, koostaa kirjaksi hänen viimeisen runonsa "Kalvas hehku" ja liittää siihen esipuheen sekä pitkän ja yksityiskohtaisen kommentaarin. Hänen käsittämättömän henkilökohtaiset huomautuksensa muuttuvat fantasiaksi ja paljastavat ehkä enemmän kuin olisi viisasta. 

Vladimir Nabokovin kypsän kauden mestariteos Kalvas hehku on nerokkaasti rakennettu parodia jännityskirjallisuudesta, oppinut kommentaari ja hulluuden kronikka. 

Siitä ei pääse mihinkään: Nabokov on yksi suosikkikirjailijoistani siitäkin huolimatta, että Kalvas hehku on vasta neljäs teos, jonka Nabokovilta olen lukenut. Pistäytyessäni lyhyesti kirjastossa suuntasin juurikin näistä kahdesta syystä suoraan hyllyn kohtaan N ja otin mukaani ensimmäisen silmääni osuvan Nabokovin teoksen, jota en vielä ollut lukenut. Nabokovin teksteissä on häkellyttävän syvä ja omintakeinen tunnelma, josta ei vain saa tarpeekseen. Kun ryhtyy lukemaan Nabokovia, tietää aina saavansa sitä, mitä tilaa, tai vähän vähän enemmänkin - vaikka osasin jo odottaa vaikuttavuutta, Kalvas hehku ylitti odotukseni.

Tunnelman lisäksi Nabokovin proosa kiehtoo rakenteensa vuoksi. Kalvaassa hehkussa rakenne on erityisen hienostunut, sillä teos on mahdollista lukea monessa eri järjestyksessä tai eri reittejä teoksen lävitse risteillen. Alussa on esipuhe, jota seuraa runokokoelma. Loput teoksesta käsittää kommentaarin runokokoelmaan sekä hakemiston. Runokokoelman voi lukea viitteiden kautta, hyppiä ristiviitteestä toiseen ja välillä käväistä hakemistossa, jos haluaa, ja minulle jäikin tunne, että tämä teos pitäisi joskus lukea aivan toisessa järjestyksessä. Näin ensimmäisellä kerralla luin Kalvaan hehkun varsin mielikuvituksettomasti alusta loppuun, sillä halusin saada siitä selkeän kokonaiskuvan kaikesta sisällöstä ja myös seurata kevyttä kronologiaa, joka teoksessa kaikesta huolimatta vallitsee.

Kalvaassa hehkussa, kuten kaikissa muissakin Nabokovilta lukemissani teoksissa, on pakkomielteen kourissa vääntelehtivä päähenkilö. Tosin tällä kertaa hieman erilaisen pakkomielteen - Lumooja, Lolita ja Naurua pimeässä pyörittelevät samaa kuluttavan ja tuhoavan intohimon teemaa, mutta Kalvaan hehkun Charles Kinbote on kehittänyt pakkomielteen täydellisestä hänen syvimpiä sielun liikkeitään mukailevasta runoelmasta, jonka hän haluaa suosikkirunoilijansa kirjoittavan. Kertoja loihtii esiin vaikuttavan, puistattavan ja traagisen kuvan itseriittoisesta ja toisiin ihmisiin välineinä suhtautuvasta, lievän suuruusharhaisesta tutkijasta, joka näkee oikeudekseen täyttää myös ahdistelemansa runoilijan postuumin teoksen kommentit omalla faktan ja fiktion välillä taiteilevalla vuodatuksellaan, joka lopulta jättää runoilijan ja tämän teoksen auttamattomasti sivuosaan.

En myöskään voi olla mainitsematta kielestä, joka on ehkä tärkein yksittäinen tekijä, joka tekee Nabokovin kerronnasta niin valtavan valovoimaista. Hänen kielellisistä lahjoistaan kertoo jo se, että hän hallitsi useita kieliä sujuvasti ja kirjoitti loistavasti useammalla. Lukijana erityisesti Nabokovin metaforat ovat omaa luokkaansa. Ne avaavat kokonaisia rinnakkaisia todellisuuksia yhdessä virkkeessä tai parhaimmillaan muutamalla sanalla. Tekstissä on myös huomattavia määriä ironiaa - usein epäluotettavan kertojan sävyissä, kuten Kalvaassa hehkussa ja Lolitassa - mikä varmistaa paitsi kielellisesti myös älyllisesti taitavan ja monipuolisen lukukokemuksen.

Kalvas hehku on taattua Nabokovia ja lukemaani painokseen liitettyjen kommenttien perusteella jopa "yksi loistavimmista romaaneista, joita on koskaan kirjoitettu" ja "yksi vuosisatamme suuria taideteoksia" sekä "ylittää kirjallisena voimannäytteenä kaiken, mitä Nabokov on aikaisemmin kirjoittanut". Usein suhtaudun tällaisiin ylityksiin melko skeptisesti, mutta tässä tapauksessa olisin valmis jopa varovasti nyökkäilemään. Eihän siitä mihinkään pääse, Kalvas hehku on hyvä kirja. Saa nähdä, josko se joskus päätyisi ihan hankintalistalle asti.

---

Vladimir Nabokov 1962/2014:  Kalvas hehku
Suom. Kristiina Drews
Gummerus. Helsinki. 
336s.
Kansi: Tuomo Parikka  

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Ilpo Halonen: Seitsemän piippalakkia

Ilpo Halonen kirjoittaa lujaa ja täyteläistä proosaa. Esikoisnovelleissaan hän liikkuu notkeasti ihmismielen muuttuvassa maisemassa. Hän on tarkkailja ja tutkija, ei selittäjä. 

Halosen novelleissa on usein läsnä lopun alku, kuoleman aavistus. Silti novellien henkilöt eivät jää yksityisyyteensä vaan kerronta avaa heidän kauttaan näkökulmaa ympäröivään todellisuuteen, sen erilaisiin mahdollisuuksiin. 

Tämäkin novellikokoelma asettui lukupinooni sen kierrätyskirjahyllystä kannettuani. Ilpo Halonen on kirjailija, josta en suoraan sanottuna ollut edes kuullut koskaan ennen, joten mielenkiintoni heräsi jo siinä vaiheessa, ja edelleen viihteellisyyden ilmeinen poissaolo syvensi kiinnostusta entisestään. Takakansitekstin vakuuttelut olivat kovin lupaavia eivätkä viitanneet viihteellisyyteen. Äkkiäkös sitä alle satasivuisen novellikokoelman huitaisee ja oppii samalla tuntemaan hieman uutta nurkkaa suomalaisen kirjallisuuden kentältä.

Novellikokoelmaksi Seitsemän piippalakkia on varsin yhtenäinen. Eri kertomukset ovat tapahtumiensa ja tyylinsä puolesta linjassa keskenään ja ne voisivatkin hyvin tapahtua samassa maailmassa mutta eri aikoina. Se lieneekin ollut tarkoitus: kaikki sijoittuvat tunnistettavasti suomalaiseen arkitodellisuuteen, mitä se nyt on tarkoittanut minäkin aikana. Havaittavissa on myös tiettyä kronologisuutta novellien välillä. Sain vaikutelman, että jokaisessa novellissa on siirrytty ajassa eteenpäin edelliseen novelliin nähden. Novellikokoelman alkupiste on rintamakuvaus ja se päättyy kansainvälisessä bisneksessä toimivan liikemiehen itsereflektioon. Mukaan mahtuu raksatyöläisiä, syrjäkylän kantabaariporukka ja jopa yksi naispäähenkilökin. 

Novellit keskittyvät lähinnä - kuten takakansikin luonnehtii - ihmismielen liikkeisiin ja ihmiskuvaukseen. Harmi vain, että ihmiskuvaus ei tarjoa mitään uutta tai edes kovin koskettavaa otetta ihmismieleen. Pidän kuvausta sikäli hieman epäonnistuneena, että minusta jäi tuntumaan, että en voi esimerkiksi kyseisiin 1900-luvun loppupuoliskon raksamiehiä koskaan ymmärtää, sillä elämänpiireissämme ei ole mitään yhteistä. Parhaissa ihmiskuvauksissa nimittäin inhimillisyys loistaa läpi puitteista huolimatta (vilkuilen tässä hieman Päätaloon päin), ja se yhdistää lukijaa ja hahmoja. Aiheiden jälkimaku oli tyhjäksi kalutun oloinen, jo tuhanteen kertaan käsitellyn miehen psyyken luotaaminen. Järkyttävä määrä kulttuurillisista tarinoista keskittyy nimenomaan miehisen kokemuksen välittämiseen (ja nykyään vastaiskuna myös naisen kokemukseen nimenomaan naisellisesta positiosta), mikä on väsyttävää kaltaiselleni lukijalle, joka on huomattavasti kiinnostunut yleisinhimillisestä kokemuksesta ja yhdistävistä tekijöistä erojen sijaan. Osittain tyhjyys selittyi myös sillä, että tämä lienee nyt sitä suurten ikäluokkien kirjallisuutta,  joka oli 1900-luvun puolella normi kotimaisessa kirjallisuudessa eikä nähdäkseni edusta mitään uutta tai raikasta näkökulmaa. Jälkivaikutelma novelleista on "tämä kaikki on nähty jo niin monta kertaa".

Hahmot olivat turvallisia arkkityyppejä, joissa oli maltillisia persoonallisuuden vivahteita. Tai ainakin mieshahmoissa, yhtä päähenkilöhahmoa lukuunottamatta naiset nyt vain levittelivät jalkojaan milloin missäkin yhteydessä, joko eroottisessa lavashowssa tai mieshahmojen alitajunnan ohjaamissa oudoissa unikohtauksissa. Näissä hämmentävissä, jopa psykoanalyyttiseen vivahtavissa kohtauksissa olisi varmasti paljon tulkittavaa, mutta suoraan sanottuna en ollut kiinnostunut mahdollisesta sanomasta tai hahmojen sisäisyyden muista sävyistä. Niinpä annoin olla ja siirryin seuraavan teoksen pariin. Ilmeisesti minulta joko puuttuu oikea viitekehys teoksen lukemiseen, tai sitten tässä on kaikki, mitä sillä on tarjottavana - kumpikaan ei ole kovin kannustava ajatus.

Seitsemän piippalakkia saa jatkaa matkaansa kierrätyshyllyyn. Se ei ihmiskuvauksessaan suoranaisesti tuonut mitään uutta ajatusmaailmaani ja tuntui hiihtelevän kesysti samoja latuja kuin valtavirtainen "suurten ikäluokkien kirjallisuus" ainoana poikkeavana piirteenään realismista irtoavat, jopa psykoanalyyttiseen vivahtavat unijaksot. Tulipahan lukaistua, ja tästedes nimi Ilpo Halonen sanookin jotain.

---

Ilpo Halonen 1990: Seitsemän piippalakkia
WSOY. Helsinki.
160s.
Kansi: Martti Ruokonen

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Tommi Liimatta: Jeppis

80-luvulle sijoittuva hevinkuunteluromaani, josta puuttuu jälkiviisaus.

Jeppis alkaa elokuussa 1983, jolloin Tommi aloittaa koulun. Osa uusista ystävistä muuttuu vihollisiksi, osa pysyy mukana. Tommi rakastuu KISS-yhtyeeseen, rakentaa kerrostalon pienemmille pojille ansoja, haaveilee strippisarjan saamisesta paikallislehteen ja tapailee sukkadiskoaskeleita. Tšernobylissä tapahtuu ydinvoimalaonnettomuus. 

Jeppis on jotain niin hurmaavan itestäänselvää, että sellaisen puuttuminen kirjallisuudestamme ei ole edes ihme. 

Olin jo muutaman vuoden selaillut Jeppistä eri yhteyksissä ja suunnitellut sen lukemista, ja nyt se vihdoin lähti kirjastosta mukaan. Edes takakannen luonnehdinta "hevinkuunteluromaani" ei saanut minua peloteltua, sillä paljon kiinnostavampi oli teoksen nimen paljastama miljöö. Jeppis eli Pietarsaari (lempinimihän tulee ruotsinkielisestä nimestä Jakobstad) on minulle hyvin tuttu kaupunki erinäisistä syistä. Siksi jo pelkästään se, että kyseessä on kuvaus arjesta 80-luvulla juuri Jeppiksessä, oli tarpeeksi hyvä syy lisätä kirja luettavien joukkoon.

Ehkä olen lukenut sitten liian vähän kotimaista kirjallisuutta - tai liikaa Helsinkiin ja/tai nimeltä mainitsemattomiin tai ylimalkaisesti nimettyihin perämetsiin sijoittuvaa kirjallisuutta - sillä Jeppis oli ensimmäinen romaani, jossa pikkutarkan kaupunkikuvauksen mahdollistamat syvyydet alkoivat aueta minullekin. Liimatan teksti on täynnä erisnimiä aina päivittäisistä tuotteista kadunnimiin. Mukavan konkreettisen tunnelman bonuksena oli se, että tiesin kirjan jokaisen Jeppikseen sijoittuvan tapahtumapaikan joko summittaisesti tai täsmälleen. Mieleeni hiipi väistämättä oivallus siitä, miksi Helsinkiin sijoittuva kirjallisuus on niin valtavan suosittua. Kirjallisuus auttaa näkemään tutun kaupungin uudella tavalla.

Jeppiksen kiinnostavuus ei kuitenkaan pelkistynyt ainoastaan kaupunkikuvaukseen. Liimatta kuvaa erityisen hyvin lapsenomaista innostusta tai "fanitusta" johonkin aiheeseen. Kuinka mielivaltaisesti asioista tulee tylsiä tai siistejä tai kuinka lapsena keräilee jokaisen tiedonmurun innostavasta aiheesta täysin ymmärtämättä asioiden merkityksiä ja yhteyksiä. Olen itsekin juuri ala-asteiässä ollut muutamaan aihepiiriin keskittynyt fanittaja, ja siten päähenkilö Tommin ajatuskuluissa ja tekemisissä on jotakin valtavan tuttua ja kovin nostalgista, vaikka innostuksen kohde - hard rock/heavy metal ja automerkit - ovat itselleni yhä edelleen vieraita aihepiirejä.

Valiteltuani tässä blogissa moneen otteeseen epäonnistuneita takakansitekstejä, tällä kertaa on vuorossa hieman ruusujakin ainaisten risujen sijaan. "Puuttuva jälkiviisaus" on erityisen tehokas ja täsmällinen sanapari kuvaamaan Jeppistä. Olen aina ihaillut lapsuudenkuvauksia, joista jälkiviisas tai alentuva sävy puuttuu kokonaan, ja Jeppis on juuri sellainen. Jälkiviisauden puute ulottuu ihastuttavasti kieleen asti: päähenkilö Tommille smurffit ovat strumffeja ja koulussa luokan edessä puhuu Penttiope. Pienin elein vaikutelma ekaluokkalainen Tommin maailmasta syvenee, ja kokemukseen on helppo upota. Asiassa on kuitenkin myös toinen puolensa - Tommin pitkät pohdinnat kiinnostuksenkohteistaan tai kuvaukset majanrakennuksen tai krossikisan vaiheista puuroutuivat etenkin hieman väsyneenä lukiessani yhdeksi massaksi. Leikkikokemus on ehkäpä jopa aikuisen kokemusta vaikeampi sanallistaa, ja vaikka Jeppis tavoittaakin lapsuuden tunnelman parhaimmillaan oikein hyvin, paikoitellen teos epäonnistui mielenkiintoni ylläpitämisessä.

Jeppis oli monella tavalla mukava ja kiinnostava lukukokemus, joka sai minut harkitsemaan jonkun toisenkin teoksen lukemista Liimatalta. Mikäli niissä on läheskään yhtä hyvää arkista karheutta ja aitoutta, ovat ne varmasti lukemisen arvoisia. On tosin myös mahdollista - ehkä jopa todennäköisempää - että en loppujen lopuksi Liimatalta enempää lue. Jeppiksestä puuttui kaikista hyvistä puolistaan huolimatta "se jokin", ja Jeppiksen lukukokemuksen kiinnostavuuteen vaikutti suhteettoman paljon, no, Jeppis.

---

Tommi Liimatta 2014: Jeppis
Like. Helsinki.
496s.