keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Eila Pennanen: Valitut novellit

Eila Pennanen on ensimmäisistä kokoelmistaan lähtien kuulunut novellintaitajiemme kärkijoukkoon. Hänen älyllisen terävä ja naseva ilmaisutyylinsä luontuu kuin itsestään lyhyeen kertomukseen. Kieli elää ytimekkäänä, tarkat havainnot elävöittävät kuvattavia, ihmiselämän rikkaus vähässäkin tulee helposti tajuttavaksi. 

Eila Pennanen on osoittanut taitonsa myös kriitikkona ja kääntäjänä. Hän on kääntänyt lähes neljäkymmentä teosta. Tunnustukseksi merkittävästä suomennostyöstään Pennanen sai 1962 Mikael Agricola -palkinnon. 

Kierrätyskirjahylly on parempi sivistäjä kuin voisi äkkiseltään luulla. Sieltä on tullut vastaan yllättävän usein klassikoita ja myös teoksia, jotka ovat olleet pinnalla viisi tai kymmenen vuotta sitten. Ainoa, mitä se ei tarjoa, ovat uutuudet - mutta se ei oikeastaan haittaa yhtään kaltaistani lukijaa, jolle muodin mukana kulkeminen ja päivänpolttavaan keskusteluun osallistuminen eivät ole prioriteetteja. Tällä kertaa mukaan osui Pennasen novellikokoelma, näemmä kouluille erityisesti tehtynä painoksena. En ole Eila Pennasta koskaan aiemmin lukenut, joskin nimi oli kylläkin ennalta tuttu.

Jo ensimmäisestä novellista lähtien huomioni kiinnittivät arkipäiväiset asetelmat ja hahmot, joihin kerronta puhaltaa hengen tehden niistä todella kiinnostavia ja hienovireisiä. Psykologinen uskottavuus on tasolla, joka hellii tällaista ihmisluontoon pureutumisesta nauttivaa lukijaa. Älykäs teksti viihdyttää eikä sorru missään vaiheessa aliarvioimaan lukijaansa, vaikka novellien rakenne ja kieli eivät itsessään ole mitenkään haastavia tai kokeellisia. Kerronta on vain viritetty taajuudelle, joka onnistuu rakentamaan konstailemattomasta ensivaikutelmasta huolimatta tarinoihin syvyyttä. Novellit ovat tiiviitä tutkielmia yksittäisten ihmisten heidän toiminnasta tietyissä olosuhteissa ja ihmissuhteissa - omalla tavallaan luonnekuvia, jopa.

Koska kyseessä on kokoomateos, on kirjoitustyylissä nähtävissä jonkin verran eroavaisuuksia ensimmäisten ja viimeisten novellien välillä. Loppupuolen novelleissa on selvää kokeilullisuutta ensimmäisiin, hyvin maanläheisiin kertomuksiin, vaikka tietty arjessa tiukasti kiinni pitäytyminen leimaakin kaikkia kokoelman novelleja. Omat kerronnalliset suosikkini sijoittuvat teoksen alku- ja keskivaiheille, mutta kiinnostavat asetelmat jatkuivat läpi teoksen. Toisaalta ainakin näin ensimmäisellä kerralla kyseiset kiinnostavat asetelmat ja niiden hieno toteutus veivät kaiken huomion ja tulkinnallisten seikkojen pohdinta jäi vähälle. Lisäksi kokoomateos kieltämättä hieman hämärsi tulkinnallista kehystä, sillä yksittäisillä novelleilla varmaankin olisi myös merkitystä suhteessa alkuperäisten novellikokoelmien muihin novelleihin. No, ainakin tällä teoksella - ja myös Pennasen muilla novellikokoelmilla - on uudelleenlukuarvoa.

Novellien aiheet ja teemat ovat hyvin arkisella tavalla kiehtovia. Tekstissä on aina jonkinlainen koukku, joka paikoitellen muistutti minua Castillonin Äidin pikku pyövelistä, vaikka aivan niin suoraviivaista tai groteskia sisältöä Pennasen novelleissa ei olekaan. Tunnelmassa kuitenkin oli sitä samaa hienostunutta tuntua siitä, että elämä on usein paljon ihmeellisempää ja oudompaa kuin äkkiseltään luulisi ja että ihmissuhteet muodostavat omia, pieniä todellisuuksiaan, jotka saattavat eriytyä hyvin omalaatuisiksi. Näitä todellisuustaskuja kokoelman novellit luotaavat tavalla, joka tekee näkyväksi arjen paikoittaisen absurdiuden, surumielisyyden, huvittavuuden ja kauhistuttavuuden.

Tästä novellikokoelmasta en malta vielä luopua, jääkööt hyllyyni odottamaan seuraavaa lukukertaa. Pennasta voisi olla kiinnostava lukea myös jatkossa, joten lisään tyytyväisenä uuden nimen kirjastosta haeskeltavien kirjailijoiden ja teosten listaan. Novelleja ei muutenkaan tule luettua niin paljon kuin toivoisi, joten tässä uusi luottonimi novellikirjailijoiden joukkoon. Ja koska Pennasella on myös romaanituotantoa, voi tässä olla monen uuden, mieluisan lukukokemuksen alku.

---

Eila Pennanen 1973: Valitut novellit
WSOY. Helsinki. 
210s.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

Jos talviyönä matkamies on hersyvän hauska kirja kirjasta, sen kirjoittamiseen, tuottamiseen ja vastaanottamiseen liittyvistä ilmiöistä. Teos alkaa siitä kun päähenkilö, Lukija, avaa Italo Calvinon uuden romaanin Jos talviyönä matkamies. Päästyään sivulle 17 hän huomaa että ensimmäinen painoarkki toistuu kirjassa yhä uudestaan. Hän vaihtaa viallisen kappaleen kirjakaupassa toiseen ja tutustuu samalla viehättävään Lukijattareen.

Myöhemmin osoittautuu, että uusi kirja sisältääkin kokonaan toisen kertomuksen, ja sekin katkeaa jännittävässä kohdassa. Sinnikkäästi Lukija jatkaa yrityksiään ja tulee tutustuneeksi kymmeneen romaanikatkelmaan, joiden tyylilaji vaihtelee poliittisesta tendenssiromaanista eroottiseen japanilaiseen perhedraamaan.

Kirja osui käteen kirjastosta, kun haeskelin jotakinkaiken muun lukemiston oheen sopivasti solahtavaa teosta, joka olisi myös lukulistallani. Calvinon teos oli odotellut jo vuoden jos toisenkin lukemista, mutta en ollut lainkaan perehtynyt ennalta siihen, mistä koko kirjassa on kyse. Niinpä sain huomata näin yli vuoden blogia pidettyäni, että koko vuoden ajan joku on saattanut luulla, että blogini nimi on nimenomaan Jos talviyönä matkamies -romaanin inspiroima. Voin vakuuttaa: ei ole. Kyseessä on täysi yhteensattuma, joskin ihan hauska sellainen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun luen tämän romaanin - itse asiassa myös ensimmäinen kerta koskaan, kun luen Calvinoa. Mutta se alkuhuomioista ja asiaan.

Lukukokemus alkoi pienellä kauhistuksella, kun tajusin kirjan kertovan lukemisesta ja kirjoittamisesta. Eteeni ei oikeastaan ole koskaan tullut lukemista käsittelevää romaania, josta olisin pitänyt, koska ne ovat sisällöltään jotenkin osoittelevia ja kosiskelevat yleisöään sitä lainkaan salailematta. Toisin sanottuna ne harvoin tuottavat mitään uutta. Siksi jäinkin aluksi harmittelemaan, josko tosiaan tämä kirja on saanut klassikkoaseman nokkelan rakenteensa ja liehittelevän aiheensa vuoksi, ja siten minun oli vaikea päästä vauhtiin kirjassa. Pian kuitenkin aloin jo hieman lämmetä, sillä Jos talviyönä matkamies on varsin tunnelmallinen ja rakennekin - joka tuntui ja oikeastaan tuntuu edelleen kikkailulta - osoittautui miellyttäväksi lukea.

Teoksen rakennehan tosiaan siis on varsin ovela. Kehyskertomuksia ja "romaanikatkelmia" on teoksessa sykleittäin siten, että tuloksena on suorastaan sipulimainen rakenne. Kun sen sisäisti, oli kirjaan hyvin helppo päästä sisälle. Ehkäpä juuri siksi teoksesta on tullut varsin suosittu, sillä sen kompleksisuus on oikeastaan melko näennäistä ja syvällisyys mukautuu helposti sille tasolle, jota lukija siltä kaipaa. Toisin sanottuna teoksesta voi saada irti kaikenlaista syventymättä sen filosofisiin aineksiin, mutta ilmeisesti niissäkin on pureskeltavaa jos sellaista kaipaa. Vaikka ensin pidin hieman halpana lukemisen ja kirjoittamisen dynamiikan pohdiskelua, muutamassa kohdassa huomasin teoksen tarjoamien ajatusten ja ajatusleikkien olevan ihan kiinnostavia. Kirjan rakenne on siten mainio ja paikoin kutkuttavakin, mutta se ei kuitenkaan missään vaiheessa saanut aikaan samanlaista vau-reaktiota kuin esimerkiksi Nabokovin varsin nerokas Kalvas hehku. Täytyy tosin sanoa, että keksittyäni lukujen nimien ovelan kikkailun kirjan puolivälissä olin hieman pettynyt, kun se tuotiin lopussa niin eksplisiittisesti esille. Olisin nimittäin voinut jo mysteerin ilosta jäädä pohtimaan asiaa pidempäänkin ja selailemaan teosta selvittääkseni mahdollisia merkityksiä, mutta jutun juonen paljastaminen lässäytti kaiken innon.

Ehkä suurin syy sille, että teos ei kuitenkaan osoittautunut oman tuntuiseksi, olivat hahmot ja juoni. Molemmat tosin olivat jonkin verran absurdeja ja käsitteellisiä, joten on turha edes harkita mitään uskottavuuden punnitsemista. Hahmojen käsittellisyys olikin niissä ehkä paras ja kiinnostavin asia, jota jotenkin sotki toisen persoonan kerronta. Se tuntui turhan selittävältä ja jollakin tavalla tyhmentävältä, kuten teoksen muutama muukin ratkaisu. Jos talviyönä matkamies on haastavalla tavalla rakennettu kirja, johon on rakennettu kuitenkin niin valtava määrä apuvälineitä haastavuudesta selviämiseksi, ettei se lopulta ole yhtään haastava. Sen arvoitusten oivaltamisesta ilahtuminen on hieman kuin menisi hissillä vuoren huipulle ja katsoisi alas, että huhhuh millaisen matkan kiipesin, siellähän oli rotkoja ja kielekkeitä ja vaikka mitä vaikeaa. Lisäksi teoksen päähenkilö, Lukija, tuntui minusta erittäin etäiseltä. Tapa, jolla häntä käsitteellisyydestä huolimatta koetettiin samaistaa minuun todellisena lukijana, toi hieman jakomielisen olon: aivan kuin kirja puhuttelisi jotakin muuta minun ohitseni, eikä minun kuuluisi lukea sitä alkuunkaan. Niinpä loppuvaikutelmani on, että Jos talviyönä matkamies on ihan kiva, ihan ovela, mutta jää silti jotenkin etäiseksi ja tarinamaailmassa on paikoin vaikea pysytellä.

Olen yhtä kaikki varsin tyytyväinen että luin tämän teoksen. Calvinon tyyli ei kuitenkaan kolahtanut niin paljon, että aikoisin lukea lisää lähiaikoina - tai koskaan. Jos talviyönä matkamies tarjoaisi temaattiselta kannalta todennäköisesti kaikenlaista löydettävää ja oivallettavaa, mutta en ole kovin kiinnostunut palaamaan sen pariin. Vaikka tunnelma, rakenne ja osa filosofiasta olivat mainioita, hahmot, juoni, paikoin kerronta ja loput filosofiasta eivät olleet niin houkuttelevia, että niihin haluaisin enää perehtyä. Lisäksi osa asioista vietiin loppuun tyhjentävämmin kuin olisin toivonut. Kohti uusia seikkailuja jonkin muun kirjallisuuden parissa siis.

---

Italo Calvino 1979/2009: Jos talviyönä matkamies
Suom. Jorma Kapari
Tammi. Helsinki. 
275s.
Kansi:  Timo Mänttäri

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Francois Rabelais: Suuren Gargantuan hirmuinen elämä

Kun Rabelais'tä nyt vihdoinkin julkaistaan suomeksi kirjallisuutemme saa arvokkaan ja kaivatun lisän maailmankirjallisuuden kantateoksista, sillä Rabelais on "Ranskan kirjallisuuden kantavimpia nimiä - kokonaisen, uuden ajanjakson aloittaja", kuten Anna-Maria Tallgren sanoo 'Ranskan kirjallisuuden kultaisessa kirjassa'. Nykyaika saattaa pitää Rabelais'ta raakana, jotkut ehkä rivonakin, mutta hän oli vain aikansa lapsi. Hänen kirjallisuushistoriallinen arvonsa on kiistämätön. - Anna-Maria Tallgren jatkaa mm.: 

"Miltei yllättyneenä seuraa ainakin ensikertalainen nykyajan lukija hänen huimaa menoaan: kirjoissa on mielijohteita, havaintoja, älyn salamoita, ajankohtaisia vihjailuja, hävyttömiä kaksimielisyyksiä, paradokseja ja tietysti ensiksi ja viimeiseksi - ihmisiä."

Blogini sadanneksi kirjoitukseksi osui sattumalta maailmankirjallisuuden klassikko. Koska huusholliini sattuneesta syystä kerääntyy Rabelaisin teoksia erilaisten juhla- ja merkkipäivien yhteydessä, tartun tilaisuuteen ja luen myös itse näitä yleissivistäviä maailmankirjallisuuden klassikoita, riemastuttavan absurdia huumoria keskiajalta. Tämänkertainen tuttavuus on komea laitos 40-luvulta, jossa on Gustave Dorén kuvitukset, todellista herkkua siis. Odotukseni olivat aika lailla Pantagruelin luokkaa tarttuessani Suuren Gargantuan hirmuiseen elämään ja miettiessäni, että mitähän tällä kertaa Rabelais-veijarilla on hihassaan.

Koska kyseessä on Rabelais, voi olla varma, että kieli on täynnä oppineita vitsejä. Ja aivan säädyttömiä vitsejä. Ja aivan absurdeja vitsejä. Teksti on itsessään suorastaan vallatonta satiiria joka suuntaan, joten sen jokaisen virkkeen voi nähdä olevan jollakin enemmän tai vähemmän salatulla tavalla jonkinmallinen vitsi, hieman Sternen Tristram Shandyn tapaan. Itse asiassa Rabelaisin kertomukset ovat myös Tristram Shandyn - kuten niin monen muunkin kirjallisuuden klassikon - esikuvia. Tristram Shandyssa tätä nimenomaista Gargantuan seikkailuista kertovaa teosta on lainattu itse asiassa suoraan ja sanatarkasti miltei kokonaisen luvun verran. (Siellä Trim pitää aina mukanaan katkelmaa, jossa kuvataan Gymnasten hämmästyttävää taisteluvoittoa.) Karnevalismin perintö juontuukin hyvin pitkälle läpi vuosisatojen, ja Rabelaisin tuotannolla on monia ihailijoita eri aikakausien merkittävissä kirjailijoissa. Kyseessä ei siten ole mikään keskiaikainen vitsikirja, vaan oikea merkkiteos.

Rabelaisin tuotanto - ja siinä kenties kuuluisimpana Gargantuan hirmuinen elämä - on kirjallisuushistoriallisia kulmakiviä ja ranskan kirjakieltä merkittävällä tavalla muokannut ja luonut tekstien joukko. Ihmettelen oikeastaan hieman, miksei Rabelaista käytetä enempää esimerkiksi kouluopetuksessa; hupsuttelu voisi motivoida teini-ikäisiä esimerkiksi retoristen keinojen pariin ja lukujen lyhyys auttaisi niidenkin kohdalla, jotka eivät paljon lue. Sotajuonikin ehkä vetoaisi (sarkasmivaroitus) väkivaltaviihteessä marinoituun nykynuorisoon, sillä Rabelaisin lääkäritaustan vuoksi taisteluvammojen kuvaukset kävisivät Mortal Kombatin esi-isästä. Harmi vain, että teinit ovat usein turhan viehättyneitä kirjojen ulkoasuun, ja tämän nimenomaisen teoksen edellinen (ja harmillisesti supistettu) laitos on 60-luvulta varsin vaatimattomin kansin. Noh, teos ehkä voisi olla edukseen kouluopetuksessa, mutta nuoret eivät ole ensisijainen kohderyhmä. Mikäli haluaa sivistää itseään kirjallisuushistorian - ja erityisesti karnevalismin historian - sekä keskiaikaisen kirjallisuuden suhteen, Rabelaisin tuotannosta kannattaa lukea erityisesti tämä. Se tuntuu olevan laajimmin siteerattu ja viitattu teos hänen tuotannossaan. Etenkin tässä teoksessa lanseeratut telemiitit vilahtelevat siellä täällä kirjallisuudessa.

Luin teosta iltapuhteina ennen nukkumaanmenoa, mihin muutaman sivun mittaiset luvut ja mainio kuvitus soveltuivat erinomaisesti. Lukujen lyhyys oli oikeastaan edellytys teoksesta nauttimiselle ainakin omalla kohdallani, sillä satiirilla kuorrutetut viitteet antiikkiin, keskiaikaisiin henkilöihin, teoksiin ja erilaisiin instituutioihin absurdin huumorin alla vaativat paneutumista. Kaikkia viitteitä en tietenkään tunnistanut vajavaisella 1500-luvun päivittäisasioiden tuntemuksellani, mutta kaikeksi onneksi suomentaja on sisällyttänyt loppuun viitteistön, jossa näitä hienostuneita viitteitä avataan. Jossakin vaiheessa tosin luistelin vain eteenpäin lukematta viitteitä, mutta ainakin ne takaavat uudelleenlukuarvon - onhan Suuren Gargantuan hirmuinen elämä tullut tähän talouteen jäädäkseen. Epäilemättä ennemmin tai myöhemmin tulee hetki, kun jälleen tekee mieli lukea, kuinka mahtava valloitussota alkoi kakuista tai miten urhea munkki puolusti viinitarhaa raivokkaasti tuhansilta ja taas tuhansilta hyökkääjiltä. Tai kuinka Gargantua tyynesti otti Notre Damen kirkonkellot hevosensa tiu'uiksi. Tai sivukaupalla kestävää listaa siitä, mitä pelejä Gargantua pelasi (olen muuten nähnyt tämän kohdan mainittuna lautapelien historiaa selvittävässä tutkimuksessa yhtenä aikaisimmista lähteistä, joissa jokin tietty peli tai pelityyppi on mainittu) tai kuinka Gymnaste todella sanoinkuvaamattoman kummallisin kääntein voitti taistelun - mitä tarkalleen tapahtui, se jääköön jokaisen itse luettavaksi.

Epäilen, että jatkossa tulen lukemaan vielä lisääkin Rabelaista, kuten myös Rabelaisin innoittamaa kirjallisuutta (yksi onkin jo lukujonossani). Kaiken kaikkiaan se on paitsi varsin sivistävää myös viihdyttävää kirjallisuutta. Kuvitukset taitavat viedä voiton sikäli, että Gargantua meni omissa kirjoissani Pantagruelin ohitse mukavuudessa. Vaikka Rabelais ei ehkä osu täsmälleen siihen mainioimpaan lukuhermoon, on sen pariin mukava palata aina uudelleen oikeassa mielentilassa.

---

Francois Rabelais 1534/1947: Suuren Gargantuan hirmuinen elämä
Suom. Erkki Ahti, V. Arti
Gummerus. Jyväskylä.  
278s.
Kuvitus: Gustave Doré

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Stephen King: Bag of Bones

When Mike Noonan's wife dies unexpectedly, the bestselling author suffers from writer's block. Until he is drawn to his summer home, the beautiful lakeside retreat called Sara Laughs.

Here, Mike finds the once familiar town in the tyrannical grip of millionaire Max Devore. Devore is hellbent to getting custody of his deceased son's daughter and is twisting the fabric of the community to this purpose. 

Three-year-old Kyra and her young mother turn to Mike for help. And Mike finds them increasingly irresistible. But there are other forces at Sara Laughs. Kyra can feel them too...

Kauhuviihde ei ole koskaan ollut minulle sellainen oma juttu, mutta kirjallisuuden opinnot vaativat joskus omalta mukavuusalueelta poistumista. Päädyin lukemaan Kingiä, jolta olen aiemmin lukenut muutaman teoksen - Christine tappaja-auton sekä Tapahtumapaikkana Duma Keyn - mutta Bag of Bones (suomennettu muuten nimellä Kalpea aavistus) on ensimmäinen, johon tuli tartuttua alkukielellä, käytännön syistä tosin. Minulla on mainiot muistot Christinestä, hieman laimeammat Duma Keysta, joten Kingin lukeminen ei suoranaisesti tuntunut ikävältä ajatukselta, jos ei nyt valtavan innostavaltakaan. Täytyy kylläkin myöntää, että vaikka olin pituutta osannut teokselta odottaa, sen liki 700 sivun pituus hätkähdytti hakiessani sen kirjastosta. 

Heti alkuun myönnän, että luin teoksen hieman harppomalla. Koska luin sen opintoihin, lukemisella oli deadline, johon yritin ylettää. Pitkä sivumäärä ja suoraan sanottuna hieman puiseva huoltajuuskiistajuoni eivät olleet omiaan pitämään tarkkaavaisuutta yllä. Jotenkin teos tuntui hieman kulahtaneelta, sillä se ei kauhistuttanut - toisaalta luin sitä päättäväisessä mielentilassani, jolloin sisällön täytyisi olla todella karmivaa, jotta se edes säväyttäisi. Kingin hienovarainen, kerta toisensa jälkeen hieman eri tavoin toistuva pelottelu kirvoittaa tässä mielentilassa lähinnä reaktion "vai niin". Kingin lukeminen englanniksi toi sekin yllätyksen: vaikka aiemmissakin lukemissani Kingin teoksissa on ollut pohjoisamerikkalainen miljöö ja tunnelmakin sen suuntainen, tuntui nyt alkukielellä lukiessa miljöön tunnelma suorastaan upottavalta ja jotenkin hyvin vieraalta - amerikkalaisuus sai heti huomattavasti suuremman saturaation ja siten melkein tarinamaailmasta ulos työntävän, sisäpiirinomaisen vaikutelman. Teksti oli ilmiselvästi kirjoitettu yleisölle, jolla on vähintään osittain samoja kulttuurillisia kokemuksia esimerkiksi brändien, viihteen ja kaupunkikuvan osalta, eli todennäköisesti keskiluokkaiselle yhdysvaltalaiselle.

Päähenkilö Michael Noonan tuntui hyvin arkkityyppiseltä viihteelliseltä päähenkilöltä: varhaisessa keski-iässä oleva komeahko ja atleettinen mies, joka on päättäväinen, menestynyt, rohkea ja älykäs. Ainoa, mikä puuttuu, on persoonallisuus. Genreen suhteuttaen päähenkilö on suorastaan klassinen mauton-hajuton-virheetön (ja surullisen epäkiinnostava) hahmona, mutta tietysti keskeisempää olisikin kokea kauhistuttava tunnelma hänen kauttaan eikä niinkään hirttäytyä siihen, ettei hahmosta saa mitään otetta. Jostain syystä myös kuvittelen hahmon täsmälleen samannäköiseksi kuin Duma Keyn päähenkilön Edgar Freemantlen, mihin on syynä kaiketi samanlainen sisäisyyden kuvaus joskin Freemantle on työtapaturmassa vammautunut rakennusurakoitsija menestyskirjailijan sijaan. Tarkemmin ajateltuna Freemantlen tarinaa oli tosin paljon kiinnostavampi seurata, kun kirjan silloin vuosia sitten luin. Bag of Bonesin lukeminen ei tosiaan sujunut kovin letkeästi, ja kun kirjaan tarttuminen oli aina välttämätön paha, alkoivat tällaisetkin pikkuseikat rasittaa kohtuuttomasti.

Vaikka aiemmissa Kingiltä lukemissani romaaneissa kauhua on rakennettu hitaan karmivalla ja siten oikein mukavalla tavalla, tässä teoksessa - varmaankin sen henkisesti poissaolevan mielentilani vuoksi - oikeastaan juuri mikään kohta ei kauhistuttanut. Minulla ei ollut kovin myönteisiä odotuksia romaanin lopun suhteen, sillä Kingillä on aiemmin lukemani perusteella ikävä tapa vesittää kaikki siihen asti toiminut kauhu loppukohtauksissa ja etenkin loppuratkaisuissa - Christinen loppu menetteli, mutta Duma Keyhin petyin varsin pahasti. Niinpä pohdin lähinnä, kummantyyppinen loppu Bag of Bonesissa saattaisi olla. Tietenkin niin laajassa tuotannossa kuin Kingillä on hieman hassua jaotella loppuratkaisut kahteen kategoriaan kahden lukemansa kirjan perusteella - edustavuus vinksallaan ja sitä rataa - mutta yhtä kaikki, ne vaikuttivat odotuksiini enemmän kuin kaikki Kingiltä lukematta olevat yhteensä. Sanottakoon, että Bag of Bonesin loppuratkaisu osoittautui jonkinasteisessa väkinäisyydessään taipuvan enemmän sinne pettymyksen puolelle.

Yhteenvetona voisin yksinkertaisesti sanoa, että nyt ei ollut oikea mielentila lukea Kingiä. Vaikka kauhukirjan luku osuikin sattumoisin lokakuun ja marraskuun taitteeseen, jolloin yleensä tuputetaan kaiken maailman kauhusysteemeitä pyhäinpäivän kaupallisen potentiaalin maksimoimiseksi, en ollut lainkaan oikeassa tunnelmassa. Tai sanotaanko, että Bag of Bones tuntui minusta samalta kuin halloween: kaavamaiselta, markkinointi edellä menevältä ja pääosin täysin yhdentekevältä. Kyseessä tuskin on millään mittapuulla huono kirja, vaan täsmälleen sellainen kirja kuin viihteellisen kauhukirjallisuuden kuuluu olla. Bag of Bones on taattua Kingiä, mutta luin sen hetkellä, jolloin en kaivannut tippaakaan taattua Kingiä.

---

Stephen King 1998/2011: Bag of Bones
Hodder & Stoughton. Lontoo. 
660s.
Kansi: Getty Images

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Fjodor Dostojevski asettaa romaanissaan Rikos ja rangaistus pohdittavaksemme ihmiselämän tarkoituksen. Koko elämän problematiikka avautuu uudelleen puntaroitavaksi. Käsitteet rikos ja rangaistus kasvavat yli rajojensa, kietoutuvat toisiinsa. Kertomus nuoresta Raskolnikovista, hänen rikoksestaan ja kasvustaan tekonsa ymmärtämiseen ja siitä puhdistautumiseen, on kirja, jonka sukupolvi toisensa jälkeen on ottanut omakseen. 

Tämäkin maailmankirjallisuuden klassikko on odottanut lukuvuoroaan turhan kauan - ja mikä harmillisinta, vieläpä omassa hyllyssäni. Rikos ja rangaistus päätyi sinne odottelemaan, kun joskus bongasin kirjan alesta ja klassikkohuumassa ostin pois. Siinä vaiheessa hyllyssäni ei tainnut odottaa venäläisistä klassikoista kuin yksi toinen Dostojevski sekä yksi Tolstoi. Nyt Dostojevskeja on yksi lisää, yksi puolestaan luettuna. Loppusaldo oli silti harmillisen huono, joten päätin tarttua toimeen. Lukemisessa tosin kesti hieman, sillä pääasiassa luin teosta illalla ennen nukkumaanmenoa luku - eli noin kymmenen sivua - kerrallaan.

Heti alkuun on sanottava, että vanha kunnon Dostojevski. Vaikka tuoreessa muistissa oli Idiootin paikoin ratkiriemukas humoristinen sävy, olin odottanut Rikokselta ja rangaistukselta jotakin vakavampaa ja siten joutunut kieltämättä klassikkoennakkoluulojen uhriksi. Rikos ja rangaistus nimittäin sisältää synkästä aiheestaan huolimatta kohtauksia, jotka ovat kuin farssista - tragikoomisesta sellaisesta. Erityisesti hautajaisissa ratkennut ilmitappelu jäi mieleen kohtauksena, jota luin silmät ymmyrkäisinä ja välillä huvittuneesti tuhahdellen. Jostain syystä myös dramaattiset cliffhanger-loput luvuissa olivat erityisen ratkiriemukkaita ja aina myhäilyn arvoisia - ne lienevät jäänne "loose baggy monster" -aikakaudesta eli toisin sanottuna 1800-luvun tavasta koostaa romaaneja lehdissä ilmestyneistä jatkosarjoista, millä tavalla ymmärtääkseni Rikos ja rangaistuskin on alkujaan kirjoitettu ja julkaistu. Päähenkilö Raskolnikoviakaan ei teoksessa aina oteta kovin vakavasti, joskin hänen tuskailujaan kyllä kuvataan tunnollisesti ja seikkaperäisesti puhumattakaan muista hahmoista, joiden mielen synkällä(kin) puolella vieraillaan. Sofja Semnovna eli Sonja taisi olla kirjan hahmoista ainoa, joka oli yksinomaan traaginen ilman mitään huvittuneita sivumakuja.

Rikoksessa ja rangaistuksessa tunnelma on keveyksistä huolimatta kauttaaltaan intensiivisempi tavalla, joka kiristyy loppua kohden rangaistuksen häälyessä aivan rikoksentekijän kantapäillä. Rikoksen ja siitä seuraavan rangaistuksen - joka oikeastaan saadaan jo ennen lain kouran puuttumista asiaan - pyörittely on paikoin psykologisesti suorastaan piinaavaa. Kuten usein käy klassikoiden lukemisen jälkeen, syntyi nytkin selvä ymmärrys siitä, miksi teos on klassikkoasemansa saavuttanut. Rikoksessa ja rangaistuksessa se on Dostojevskin miellyttävä tyyli, joka on sekoitus raskassoutuisuutta, dramatiikkaa ja huumoria, sekä ajattomat teemat yksilön asemasta suhteessa yhteisöön, ihmisluonto, moraali, etiikka ja kaikkien näiden filosofia. Dostojevskin hahmot toimivat usein odottamattomilla tavoilla, mutta heidän edesottamuksiaan on kiinnostava seurata. He eivät niinkään toimi kohteina, joihin lukijaa yritetään saada väkisin samastumaan, vaan filosofis-moraalisina toimijoina ja siten tekstissä on aina tietty teoreettinen sävy kangastelemassa pinnan alla. Lukukokemuksesta jäi osittain hieman tyytymätönkin olo - kaikkeen pohdintaan ei oikein yhdellä lukukokemuksella saanut otetta. Mutta onpahan teos hyllyssä odottamassa jonnekin hamaan tulevaisuuteen sijoittuvaa uusintalukua.

Jotain valitettavaakin on, joskaan ei sisällöstä tai käännöksestä (joka muuten oli mainio ja vaivaton). Mitä pidemmälle teosta luin, sitä vähemmän siedin painokseni kantta. Miksi siihen on valittu (ilmeisesti maalais)kunnankäräjät, kun koko teoksen tapahtumapaikkana on visusti kaupunki ja hahmot joko porvaristoa - paikoin kurjistunutta sellaista mutta kuitenkin - tai yläluokkaa? Mitä tekemistä tämän kanssa on ahavoituneilla kansanmiehillä, jotka käräjöivät puupirtissä? Nähdäkseni kyseessä on kaksi aivan erilaista maailmaa, olkoonkin, että ne molemmat olivat todellisuutta 1800-luvun Venäjällä. Ehkäpä Karistolla todettiin, että kanteen vain joku - mikä tahansa - venäläinen kuva suunnilleen oikealta aikakaudelta ja hyvä tulee. (Tulikin hieman Tolkienin Hobitin ensikannen - strutseja ja joulukuusi - tyyppinen "mitä ihmettä" -pläjäys.) Lisäksi nimikirjoituksenomainen nimi "Dostojevski" oikeassa reunassa oudoksuttaa. Kyllä, se kuuluu grafiikkaan, mutta olisiko ollut tyylikkäämpää laittaa suomenkielisen nimiväännöksen sijaan vaikkapa Dostojevskin aito nimikirjoitus? En tosin tiedä, olisiko siinä ollut jotain käyttöoikeussotkua, mutta hieman kummalta tuntuu, että kirjailijan nimi on teoksen kannessa kahdesti. No, se siitä, mutta suhteellisen epäonnistunut kansi minusta. (En nyt edes aloita siitä, että Kariston samaan klassikkosarjaan lukeutuvassa Karamazovin veljeksissä Dostojevskin etunimi on romanisoitu eri tavoin kuin tässä. Kyllä, kanteen.)

Lukukokemuksena Rikos ja rangaistus oli monella tavoin Idiootin kaltainen, mikä ei loppujen lopuksi yllättänyt niin paljon kuin voisi luulla. Molempien poljento on dostojevskilaiseen tyyliin hidas, ja tekstiin on siihen totuttuaan helppo ja mukava solahtaa. Idiootin kohdalla muistaakseni tuskailin venäläisen nimikulttuurin kanssa. Rikoksessa ja rangaistuksessa osasin kuitenkin jo olla skarppina, ja hahmon ja nimen yhdistäminen sujui tällä kertaa varsin vaivatta, korkeintaan lyhyen mietintähetken saattelemana. Nyt mmiteltyäni parilla Dostojevskin romaanilla voin jo luottavaisesti kääntää katseeni hamaan tulevaisuuteen, jossa odottaa yli tuplasti Rikosta ja rangaistusta pidempi Karamazovin veljekset - jos ei tällä harjoittelulla sekin tule ennen pitkää ahmaistuksi, niin ei sitten millään.

---

Fjodor Dostojevski 1866/2013: Rikos ja rangaistus
Hämeenlinna. Karisto. 
Suom. M. Vuori, Lea Pyykkö
516s.
Kansi: Mihail Ivanovitš Zoštšenko (1857-1907): Kunnankäräjät (1888), yksityiskohta