keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Maria Jotuni: Huojuva talo

Romaani Lean ja Eeron avioliitosta on armoton tutkielma kahden toisiinsa sopeutumattoman ihmisen yhteiselämästä. Avioliittohelvetin moitteettoman julkisivun alla kehittyvät inhimillinen pahuus, itsekkyys, väkivalta ja alistamisen monet muodot. 

Maria Jotunin (1880-1943) kriittinen avioliittoromaani Huojuva talo julkaistiin postuumina vuonna 1963. 

Jotunin Huojuva talo on odotellut lukulistallani jo vuosien takaisesta Suomen kirjallisuuden kurssista asti. Keräsin sieltä aikoinani itselleni kattavan listan kotimaisia klassikoita, jotka luettuani voisin kutsua itseäni suomalaiseen kirjallisuuteen perehtyneeksi. Surullisesti - vaan ei yllättävästi - moni teos siltä listalta on edelleen odottamassa vuoroaan. Nyt kuitenkin kirjastoreissullani Huojuva talo - listan kiinnostavimmasta päästä - osui eteeni ja päätyi yöpöydälleni.

Vasta luettuani takakansitekstin huomasin olevani entistäkin kiinnostuneempi siitä, mitä teoksella oli tarjottavanaan. Psykologisesti uskottavat vaikeiden ihmissuhteiden kuvaukset ovat suosikkiaiheitteni joukossa, ja klassikkoasemasta päätellen lähestymistapa olisi varmasti monellakin tapaa ansiokkaasti käsitelty. En joutunut pettymään. Pikemminkin Jotunin teksti oli suorastaan kipeän uskottavaa sellaisen lukijan näkökulmasta, jolla on kokemusta vallankäytölle rakentuvasta ja henkistä pahoinpitelyä sisältävästä ihmissuhteesta. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) jopa dialogin kulku oli niin tuttua, että kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään. Lean ajatukset ja tunteet oli paikoin sanoitettu niin osuvasti, että tuntui, kuin omat ajatukseni tai tunteeni olisi tiivistetty sanoiksi, mikä on sivumennen sanottuna lukijana minulle äärimmäisen harvinaista. Mutta se terapeuttisesta henkilökohtaisuudesta - teoksessa oli puistattavan realistisuuden lisäksi muitakin tasoja, jotka oli toteutettu mallikkaasti.

Dialogi on myös erityisen onnistunutta piinaavuudessaan ja uskottavuudessaan. Hahmot taas ovat riipaisevan psykologisen kuvauksen lisäksi kiinnostavasti valittuja. Etenkin Lea ja hänen siskonsa Toini edustavat tietyllä tavalla vastakohtia, joille muodostuu varsin erityyppiset kohtalot. Samalla selkeäksi tehdään se erittäin todellinen sukupolvien ketju, jossa ongelmakäyttäytyminen muuttaa muotoaan, mutta ei katoa. Lisäksi läsnä on havainto erilaisista ihmisten välisistä valtasuhteista - vaikka teemana on aviomiehen vaimoonsa kohdistama alistaminen, nähdään romaanissa myös miestään alistavia vaimoja. Teksti tuntuukin välittävän vahingollisten ihmissuhteiden yleisinhimillistä luonnetta: mikä tahansa ihmissuhde voi vääntyä epäterveeksi, eikä kyky ja halu vahingoittaa katso sukupuolta tai suhteen laatua.

Näiden kiinnostavien teemojen ja käsittelyiden lisäksi muutama kohta myös jätti mietteliääksi ja hieman tyytymättömäksi. Loppuratkaisusta en olisi varmaan pitänyt, jos se olisi ollut missään muussa kirjassa (poislukien hyvin kaavamaiset historialliset lajityypit). Koettuani Lean kanssa hyvin vahvasti koko matkan, oli loppu toki yllättävän tunteikas. Samaan aikaan kuitenkin älyllisellä tasolla olin sikäli tyytymätön, että loppuratkaisun voi tulkita myös kyseenalaisella tavalla periprotestanttisen kärsimysajattelun kautta. Samalla se oli myös tavallaan turhan helppo ja mahdollisesti väärällä tavalla voimaannuttava vastaavassa tilanteissa oleville.

Historiallisesti Huojuva talo oli (kurssimuistiinpanojeni mukaan) kuitenkin, että Jotunin ote porvarilliseen idylliin oli aikaansa nähden radikaali. Alun perin Huojuvan talon käsikirjoitus osallistuikin kirjoituskilpailuun jo vuonna 1936. Voiton jäätyä saamatta julkaistiin teos vasta postuumisti vuonna 1963. Siten miljöökin on toista maailmansotaa edeltävä, mikä kyllä välittyi tekstistä epäsuorastikin, vaikka vuotta ei koskaan suoraan mainittu. Jotunin teoksista Huojuva talo ei ole se kaikista eniten hälyä nostanut - sen tekivät hänen varhaistuotantonsa eroottisesti uskaliaat naiskuvaukset ja sittemmin karnevalistiset näytelmät - mutta on silti jäänyt käsittääkseni hänen tunnetuimmaksi teoksekseen. Tai ehkäpä näytelmä Tohvelisankarin rouva on vähintään yhtä tunnettu - sekin keikkuu lukulistallani, ja siellä myös pysyy, kunnes sen vuoro joskus koittaa. 

Huojuva talo oli vaikuttava lukukokemus monella tavalla. Sen lukemiseen vierähti silti pari viikkoa - voin kuvitella, että se olisi tullut luettua hyvinkin nopeasti, jos samalla ei olisi ollut muita velvoitteita sekä runsaasti muuta luettavaa. Ehkä lyhyissä pätkissä lukeminen oli silti hyvä, sillä Huojuva talo oli lopulta melko raskas kokemus, ja varsin syvällä tuli sen kanssa käytyäkin. Henkilökohtaisuudesta huolimatta teoksen klassikkoasemaa ei tarvitse lainkaan ihmetellä, sillä Jotuni on erittäin tukevasti kiinni ihmismielen ytimessä.

---

Maria Jotuni 1963/2012: Huojuva talo
Otava. Helsinki. 
577s.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Petri Karra: Kohtalonohjaaja

Peterin ja hänen vaimonsa elämä romahtaa, kun heidän parikymppinen poikansa katoaa kanoottiretkellä. Äsken kaikki oli hyvin, ja äkkiä kaikki on mennyttä. 
Kohtalonohjaaja on kirjallinen trilleri, psykologinen jännitysnäytelmä ja eksistentiaalinen toimintaseikkailu. Tarina yllättää niin henkilönsä kuin lukijansa kerran toisensa jälkeen. Se yhdistää taitavasti noir-estetiikkaa, korkeakirjallisuutta ja jännityskertomusta. Lopputuloksena on tummasävyinen romaani, joka on älyllinen kuin Paul Auster, alkuvoimainen kuin Jouko Turkka, surrealistinen kuin David Lynch ja piinaava kuin Alfred Hitchcock.

Useamman vuoden hyllyssäni hengaillut Kohtalonohjaaja päätyi uudelleen luettavaksi kirjahyllyni siivouksen yhteydessä. Olin jo lukemaan ryhtyessäni aika varma, että tämä uudelleenluku varmistaisi Kohtalonohjaajan paikan kierrätyskirjahyllyssä ja sitä myöten uudessa kodissa. Muistikuvani edellisestä lukukerrasta olivat luokkaa "ihan jännä", eikä se oikein millään mittapuulla riitä perusteeksi sille, että pitäisin kirjan. Vaikka en tavallisesti oikein jaksa lukea trillereitä, olin jostain syystä ostanut tämän kirjan jostain alesta suunnilleen kolmella eurolla joskus viitisen vuotta sitten. Ehkä noir-estetiikka sekä lupaillut kuumottavuus ja älykkyys olivat tarpeeksi vakuuttava myyntipuhe vastineeksi muutamasta kolikosta. Ehkä alekorissa ei ollut mitään muuta etäisestikään kiinnostavaa, mutta mökkiluettavaa oli saatava. Oli miten oli.

Kohtalonohjaaja on kieltämättä tunnelmaltaan juuri sitä, mitä luvataan. Suoranaisen piinaavaksi en voi sitä sanoa, jännittävä lienee kuvaavampi. Osittain syynä kuumotuksen puutteeseen lienee se, että muistan loppuratkaisun hyvin selvästi edelliseltä lukukerralta. Muistan, kuinka minulla oli epäilykseni siitä, kuinka kirja saattaisi päättyä, ja niinhän se sitten päättyikin. Muistan myös pettymyksen hieman halvanoloisesta lopusta. No, tällä lukukerralla tiesin jo, mitä oli tulossa, joten saatoin keskittyä välivaiheisiin jotka olivat unohtuneet aika tehokkaasti, mistä epäilin niiden olleen epämääräistä vatulointia. Sitähän ne olivatkin, osittain jännityksen rakennuksen, osittain eksistentialistisen vellomisen muodossa. Siinä tosin tulee vastaan Kohtalonohjaajan suurin ongelma.

Teos tuntuu auttamattoman venytetyltä. Tunnelmointi, todellisuutta pakenevat sisäiset monologit ja suurikontrastisissa ympäristöissä hiiviskely alkavat toistaa itseään matkan varrella, ja vaikka en ensimmäisellä kerralla muista suoranaisesti tylsistyneeni, uudelleenlukuarvo on paljon matalampi kuin voisi lähtökohtien valossa luulla. Kieli on ihan menevää, mutta osittain kokeelliseen vivahtavaa ja siten se myös paikoin hypähtelee lukijan ja tapahtumien väliin. Tavallaan kerronta sopii juuri tähän romaaniin, mutta en voi sanoa tällaisesta tyylistä suoranaisesti pitäväni - makuasioita. Temaattiselta kannalta sillisalaattimainen rakenne on mielekkäämpi, ja psykoanalyyttiset vivahteet, epäluotettavalta vaikuttava kertoja sekä klassinen kaksoisolentoteema lisäävät huomattavasti älyllisyyttä ja siten kiinnostavuutta. Omaan makuuni kokonaisuus tuntuu kuitenkin jostain syystä hitusen liian laskelmoidulta. Film noir -vaikutteista pitääkin vielä lisäämäni, että rytmitykseltään ja kerrontatavaltaan romaani toi mieleeni ennemmin elokuvan tai videopelin kuin kaunokirjallisuuden.

Parhaimmillaan etenkin surun kuvaamisen tapa on varsin vakuuttava, mutta muuten hahmot eivät aina onnistu vetoamaan. Sekä kielellinen että kerronnallinen kikkailu tuntuu välillä itsetarkoitukselliselta ja alkaa kyllästyttää, dialogi puolestaan lipsuu paikoin yhdentekeväksi vatvomiseksi ja junnaamiseksi. Toisaalta etenkin kehämäisesti tyhjää jauhavat sisäiset monologit voi nähdä uskottavana sairaan tai vahingoittuneen mielen toimintana, mutta kyseinen tehokeino on omiaan tekemään lukemisesta tahmaista. Ei se traumatisoitunut tai sairaskaan niistä omista ajatuksistaan viihdyty, saati lukija. Kieltämättä tosin jäi hämäräksi, onko Kohtalonohjaajaa edes tarkoitettu viihteelliseksi - kuten trillerit tavallisesti - vai joksikin aivan muuksi. Kunnianhimoa sillä on ainakin enemmän kuin suoranaisia napakymppejä. Kaiketi se tietoisesti väistelee kategorioita, vaikka lainaakin niistä piirteitä. 

Kohtalonohjaaja on ihan persoonallinen teos, etenkin jos pitää suhteellisen oikeaoppisesti toteutettua kauhuväritteistä noir-estetiikkaa persoonallisena. Minulla kuitenkin oli vaikeuksia perustella itselleni jo uusintalukua aloitellessani, miksi lukisin teoksen toisen kerran, saati että joskus tulevaisuudessa lukisin sen uudelleen. Siten en myöskään keksi yhtään syytä, miksi pitäisin tämän teoksen omassa hyllyssäni. Joku toinen siis fiilistelköön tämän psykologisen, synkän ja kunnianhimoisen jännärin parissa.

---

Petri Karra 2011: Kohtalonohjaaja
Gummerus. Helsinki.
346s.
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Elizabeth Kostova: Historiantutkija

Eletään vuotta 1972. Kuusitoistavuotias tyttö löytää isänsä kirjastosta lohikäärmeen kuvalla koristellun salaperäisen kirjan. Pian hän saa luettavakseen kirjeitä, joissa pahoitellaan lukijan kohtaloa: hän on astunut syvälle pimeyden ja pahuuden vaikutuspiiriin.

Kirjeet ja diplomaattina toimivan isän salaileva käyttäytyminen herättävät tytössä pelkoa ja hämmennystä. Vihdoin isä suostuu kertomaan professori Rossista, joka katosi tutkiessaan merkillistä historiallista arvoitusta.

Vähitellen, mutta vääjäämättä tyttö saa kuulla Rossin, isänsä ja Helenin jäljittäneen ihmisvereen ja pimeyteen viehtynyttä hahmoa, joka on kauan sitten jättänyt taakseen elämän ja kuoleman rajan. Ensimmäisen kerran hänestä kirjoitettiin 1400-luvulla Draculana, lohikäärmeen poikana.
Historiantutkija on Elizabeth Kostovan loistavasti menestynyt esikoisteos, joka herättää myyttisen tarinan eloon jännittävällä ja kirjallisesti ansiokkaalla tavalla. Kostova onnistuu tekemään Draculasta oman aikamme tulkinnan, joka tuo romaaniin vahvasti todellisen tunnelman.

Joskus loistavasti menestynyt kirja myydään kahdella eurolla kirjakaupasta ja seisoo kymmenen vuotta hyllyssä odottamassa (toista) lukuyritystä. Olen jo kerran, vuonna 2007, yrittänyt aloittaa Historiantutkijaa, mutta lukuyritys hiipui jo ennen sadan sivun rajapyykkiä. Teoksella alkaa olla jo suunnilleen tunnearvoa ihan vain pitkäaikaisena kirjahyllyn asukkina - olimmehan lomailleetkin yhdessä ulkomailla syksyllä 2007. (Jokainen, joka on kirjan nähnyt livenä, tietää sen massiivisen olemuksen ja lienee kanssani samaa mieltä siitä, että idea oli surkea.) Kirjahyllyn siivousprojektini on kuitenkin ulottanut lonkeronsa jo tähänkin bestselleriin.

Ensivaikutelmani Historiantutkijasta oli suoranaisen positiivinen. Hidassoutuisuus miellytti ensimmäisistä luvuista lähtien ja yksityiskohtaista kuvailua täynnä oleva kieli teki tunnelmasta mukavan sävyistä. Kieli ei ole itsessään monimutkaista, rönsyilevää tai runollista, vaan jää miellyttävästi taka-alalle. Aika pian kuitenkin alkoi käydä selväksi, että kyseessä on niin sanottu lukuromaani, jossa ei ole tarkoituskaan tuoda mitään sen syvempää ajateltavaa lukijalle. Tavallaan harmikin, sillä vuosisatojen verran itäisen Euroopan historiaa olisi varmasti antanut peilauspintaa syvemmillekin pohdinnoille. Aloin jo epäillä, ettei minkäänlaisia pohdintoja haluttu häiritsemään teoksen keskeistä seikkailujuonta. 


Teoksen faktaosuuteen uppoaa erityisen mielellään, sillä ieurooppalaiseen historiaan ei liikaa törmää. Tietoni esimerkiksi ottomaanien valtakunnasta rajoittuvat yhteen historiankurssiin vuosia sitten sekä Assassin's Creed: Revelations -pelin vaihtoehtohistoriaan. (Erityisen kiinnostunut olin, kun eräs vanha bulgarialainen kansantarina oli peruselementeiltään sama kuin yksi isonvihan Suomesta kuulemani. Nämä ovat niitä oikeasti kiinnostavia asioita.) Niinpä teoksen edetessä vampyyrijuoni alkoi pikku hiljaa maistua puulta, ylimääräiseltä häiriötekijältä. Etenkin, kun alun silmänurkasta nähtävät häivähdykset ovat jännittävämpiä kuin myöhempi vaarnojen takominen. Hahmot reagoivat aina kauhistukseen täsmälleen samoin - liki samoilla virkkeillä - ja siihen alkoi pian turtua. Draculakaan ei ole se kaikista tuorein aihe, etenkään kuin ote hahmoon ei ole kovin oivaltava, ellei nyt surkeakaan. Toistaiseksi kiinnostavin näkökulma Draculaan on ollut tämä Ylen radio-ohjelma. Historiantutkija ei siis oikein onnistu olemaan kovin kuumottava. Hyvä ensivaikutelmakin rapisi loppua kohti, missä myös juonen yllätyksettömyydellä oli osansa. Yhä useammin huomasin toivovani, ettei mitään yliluonnollista olisi tekeillä. Ilman itse Draculan häärimistä kuvioissa Historiantutkija olisi hieman kuin... paremmin  kirjoitettu Da Vinci -koodi.
 

Davincikoodimaiset fibani vahvistuivat, kun kävin tekemässä hieman taustatutkimusta. Sain selville, että kustantajat taistelivat Historiantutkijasta uuden Da Vinci -koodin toivossa, mikä ei suoranaisesti yllätä. Surullista kyllä, en ollut kuullut koko Historiantutkijasta koskaan ennen alelaaria, josta sen poimin. Hype lienee ollut suurinta rapakon takana. Samalla silmääni osui toteamus, jossa Kostova näkee itsensä viktoriaanisen tyylin perijänä. Jos katsoo ensiksi viktoriaanista tyyliä ja sitten Historiantutkijaa, yhteistä on vain goottilainen meininki ja paikoitellen kirjemuotoinen kerronta (sekin on romaanikirjallisuuden alun piirre ennemmin kuin juuri viktoriaaninen piirre), ja siihen yhtäläisyydet jäävätkin. (Ellei halua kuvailla Historiantutkijankin rakennetta sanoilla "loose baggy monster". Argumentoida voisi puolesta ja vastaan.) En itse lähtisi kutsumaan goottilaissävytteistä viihdekirjallisuutta viktoriaanisen kirjallisuuden perilliseksi - se olisi hieman sama kuin Riordanin Percy Jackson -sarjaa kutsuisi antiikin epiikan suoraksi jälkeläiseksi - mutta hyvä on. Kuka kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse.

Aion alkujani, silloin kun olin vielä ensimmäisen sadan sivun paikkeilla, kutsua Historinatutkijaa hyväksi lukuromaaniksi. Loppua kohti päätin lieventää tuomiota keskiarvoa laadukkaammaksi viihdekirjallisuudeksi, joka saa irtopisteitä esittelemästään kiinnostavasta historiasta. Historiantutkija olisi pitänyt kuulemma (kirjailijan ohjeiden mukaan) tulkita siten, että Dracula edustaa ihmisluonnon pahuutta, joka ilmenee läpi historian ja etenkin lännen ja idän konflikteissa. Voi pitääkin paikkansa - en edes väitä olevani kovin hyvä tekemään temaattisia tulkintoja - mutta kyseistä teemaa oli vaikea havaita kaiken sen "kuka tulee purruksi" -hipan ja kahden täysin ennalta-arvattavan romanssin lomassa. Ja kaikista ironistahan on, että todennäköisesti olisin pitänyt tästä kirjasta oikeinkin paljon silloin, kun sen ostin vuonna 2007. Nyt se jatkaa matkaa jonkun toisen hyllyyn.


---

Elizabeth Kostova 2005/2006: Historiantutkija

Suom. Arto Schroderus
WSOY. Helsinki.
596s.
Kansi: Sanna Sorsa

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Alexandre Dumas nuorempi: Kamelianainen

Kamelianainen on kertomus Pariisin kauneimmasta ja tavoitellummasta naisesta, kurtisaani Margueritesta, jota varakkaat ihailijat herkeämättä piirittävät ja liehittelevät. Marguerite Gautier on ulkokultaisen ja kovan aikansa kiistaton kuningatar, vanhan kreivin suojatti ja rakastajatar, mutta oikean hetken tullen hän pystyy kokemaan puhtaan ja ihanteellisen rakkauden.

Tämänkertainen kierrätyskirjahyllyn löytö on erityisen sieviä kansia kantava klassikko. Kaiketi jonkin 60-lukulaisen kirjakerhon kirjasarjan osana ollut Dumasin Kamelianainen kilkutti etäisesti kelloja, joten otin sen mukaani klassikkoelämyksen toivossa. Klassikoksi teos sitten ilmenikin - ja suosituksi sellaiseksi, ainakin erilaisten versiointien perusteella. Esipuhe paljastaa Kamelianaisen myös olevan jossakin määrin avainromaani. Margueriten esikuvana on ollut todellinen henkilö, Marie Duplessis, joka hänkin oli pariisilainen kurtisaani ja lisäksi Alexandre Dumas nuoremman rakastajatar.

Niinpä lähtöasetelma on varsin - heh - romanttinen, mutta romanttista on loputkin sisällöstä. Kamelianainen ei liene suoranaisesti romantiikan kirjallisuutta, mutta kaikuja suuntauksesta on silti nähtävissä. Kamelianainen on taattua aikansa kirjallisuutta kaikkine ominaispiirteineen: on  sisäkkäiskertomusten sirpalemainen verkosto, jossa luetaan kirjeitä ja kerrotaan tarinoita toisille hahmoille, tositarinaksi tapahtumat vakuuttava kehys sekä varsin suosittu kurtisaanin epäonneen paneutuva aihe - miehen näkökulmasta, toki. Kurtisaaniaihe tuo väkisinkin mieleen naturalistisen perinteen, jossa kyseinen ihmisryhmä oli kovin suosittu väline entropian eli ihmiselämän tärviölle ajautumisen kuvauksessa. En tosin muista nähneeni Kamelianaista missään keskeisten naturalististen teosten joukossa, mutta ainakin Kamelianainen ja naturalismi sijoittuvat historiallisesti samaan ajanjaksoon ja samalle maantieteelliselle alueelle - ehkä jo se saa minut näkemään naturalismin haamuja.

Tarinan keskiössä on romanssi, aikaansa nähden monella tavalla erittäin tyypillinen mutta toisaalta taas aivan erityinen. Tavallista on kurtisaanin ja herrasmiehen suhde, erityistä - tätä teoksessakin korostetaan - kurtisaanin pohjimmainen moraalisuus. Kirjan kuvauksessa käytetty "ihanteellinen rakkaus" edustaa tietysti kaikkia 1800-luvun rakkaudelle ja naisen neitseelliselle olemukselle asetettujen vaatimuksen täyttymistä. Margueritea ihastellaan käänteessä jos toisessakin hämmästellen, kuinka tämä onnistuu näyttämään niin siveelliseltä ja hyveelliseltä, vaikka totuus on jotakin aivan muuta. Onneksi lukija saa selityksen asiaan. Luonnollisesti Margueriten moraalinen sisin paistaa lävitse ja antaa hänelle sen neitseellisen auran, jonka perään puolet kaupungin seurapiireistä kuolaa. Kaiketi kyseessä on ainoa sopiva moraalinen rooli sikäli, että hyveellinen porvarillinen äitiys on jo Margueriten saavuttamattomissa.

Rakkausjuonen ohella Kamelianainen onkin ikkuna 1800-luvun moraali- ja naiskäsitykseen. Dumas nuorempaa arvostellaan esipuheessa "huonoksi ihmistuntijaksi, jonka päätelmistä paistaa mielivaltaisuus, vaikka hänen tapainkuvauksensa viehättävätkin". Etenkin hänen näytelmiään, joista hän oli tunnettu - Kamelianaisestakin on olemassa teatteriversio - sanotaan puuttuvan uskottavat henkilöhahmot. Olen tästä samaa mieltä. Kamelianaisen hahmot eivät ole ihmisluonnon kuvauksena häävejä, mutta ne antavat sitä suoremman näkymän kulttuurillisiin taustaoletuksiin, jotka paljastuvat juuri kyseisten mielivaltaisten päätelmien kautta. Nykykirjallisuudessa tällainen saisi kaltaiseni lukijan usein kiristelemään hampaitaan (eikä vähiten siksi, että kyseiset taustaoletukset ovat usein normatiivisia, yksisilmäisiä ja/tai naiiveja), mutta parisataa vuotta ovat tehneet ihmeitä. Minulla ei ole omakohtaista kokemusta 1800-luvun pariisilaisesta kulttuurista, joten jokainen esitys siitä saa lisäarvoa jo eksotiikan mukana tulevan kiinnostuksen vuoksi. Oman maailmankuvan vertailu vaihtuu historialliseen kiinnostukseen.

Loppuvaikutelmani Kamelianaisesta on lukuromaani, joka on ikääntynyt ihan arvokkaasti. Kamelianainen jäänee hyllyyni toistaiseksi siltä varalta, että mieleni tekee lukea jotakin ei-goottilaista 1800-luvun kirjallisuutta. Laitos on myös harvinaisen kaunis kuvituksineen ja tyylikkäine esilehtineen. (Suosikkikuvitukseni Kamelianaiselle on kuitenkin silti teatteriversion juliste vuodelta 1896, jonka on luonut yksi kaikkien aikojen lempitaiteilijoistani, Alfons Mucha.) Kamelianainen on ihan kiinnostava tuttavuus, josta lienee ammennettavaa aikakauden mielenmaiseman tarkastelussa.

---

Alexandre Dumas nuorempi 1848/1968: Kamelianainen
Suom. Kyllikki Villa
Otava. Helsinki. 
297s.
Kansi: Gaston de Vulliens

keskiviikko 31. elokuuta 2016

Arne Nevanlinna: Marie

Marie Myhrborgh on yhtä vanha kuin mennyt vuosisata. Hän jaksaa vaivoin kääntyä vanhainkodin vuoteessa mutta tottuu vuosien mittaan olemaan, syömään ja puhumaan yksin.

Marie on helsinkiläisen kirurgin leski ja ennen kaikkea strasbourgilainen. Kun hän saapuu vasta itsenäistyneeseen Suomeen, hän ei voi aloittaa keskustelua selvittämättä ensin, mikä puhuttelumuoto on comme il faut.

Tajunnanvirta kulkee huolettomasti menneen ja nykyisen ajan, keskieurooppalaisen ja suomenruotsalaisen kulttuurin väliä. Muistikuvat ryöppyävät kuin ajatus, vapaasti ja selittelemättä. Niistä syntyy hienostuneen humoristinen ja charmikas tarina suomalaisesta ja ranskalaisesta suvusta.

Kirja hypähti lukujononi kärkeen saadessani sen lainaksi suosittelujen kera. En ole koskaan aiemmin lukenut mitään Nevanlinnalta, joten tässä tarjoutui kuin ohimennen mahdollisuus jälleen laajentaa käsitystäni kotimaisen romaanikirjallisuuden kirjosta. Historiallinen aihekin vaikutti ihan lupaavalta, vaikka minulla ei olekaan ollut kovin iloisia kokemuksia historiallisista romaaneista viime aikoina. Suomen näyttäminen ulkomaalaisen silmin on omaan makuuni hieman kulahtanut aihe, mutta suosittelujen vuoksi päätin antaa Marielle mahdollisuuden.

Muistaakseni Poutasen Kotimatka oli ensimmäinen lukemani kirja, jossa suomalaisuutta tarkasteltiin ja pohdittiin suhteessa johonkin toiseen kulttuuriin. Se oli minusta, vasta fantasiahyllyltä siirtyneestä teinistä, oikein oivaltava ja jännittävä kirja. Sittemmin kävi ilmi masentava totuus: kulttuurien vertailu romaanimuodossa seuraa harvoin muita kuin ennalta määrättyjä raiteita ja että niiden raiteiden sahaaminen on kiinnostavaa korkeintaan sillä ensimmäisellä kerralla. Suomalaisen ja kulttuurin X vertailuun kuuluvat aina milloin minkäkin ikävöinti, suomalaisten jöröyden, juomakulttuurin, pöytätapojen ja kielen paheksunta ja luonnon sekä jöröyden alta paljastuvan sisukkuuden ja hyväsydämisyyden ihailu. Marie ei tarjonnut poikkeusta kaavasta. En ole vielä saanut selville, mitä muuta nämä kuvaukset palvelevat stereotypioiden lisäksi - kansallisromantiikkako siellä kolkuttelee? Itseironiana en osaa kliseiden toistelua nähdä.

Kaikeksi onneksi kaikki Mariessa on muutakin sisältöä kuin suomalaisessa hoitokodissa kärsiminen. Päähenkilö Mariella on ollut pitkä ja vaiheikas elämä, ja hänellä on aivan tunnistettava luonnekin - aina plussaa päähenkilöiden kohdalla. Takakannessa mainittu humoristisuus jää - Marielle hyvin sopivasti - varsin sovinnaiselle tasolle. Hänen elämänsä kulusta kerrotaan vyöryvällä, ajatuksenvirtaa muistuttavalla kerronnalla, joka on ihan toimivaa ja sujuvaa eikä häiritse lukemista. Paikoin teksti on jopa melko tunnelmallista, vaikkeivät tyyli tai kerronta erityisen omaperäisiä olekaan. Tällaista tekstiä lukee, mutta sen ilmaisuvoiman jäädessä vähäiseksi myös lukijana jää turhan etäälle hahmojen ja tapahtumien maailmasta. Hahmojen kohtalo ei kiinnosta niin paljon kuin toivoisi.

Parasta teoksessa onkin ajankuva. Koko 1900-luku tulee käytyä monine tyrskyineen ja vaaroineen. Pintapuolisuus ei syö näkökulmaa ihan liikaa, kun kyse on kuitenkin melko kapea-alaisesti elämää näkevän ylhäisen kotirouvan muisteloista. Poliittisten virtausten ja nationalismin liikehdinnät yltävät silti Marie-rouvan illallispöytään asti. Henkilönä Marie on sikäli uskottava, että hän jo nuorena muodostaa käsityksen maailmasta eikä liki sata vuotta myöhemminkään halua päästää irti näistä käsityksistään. Hän elää eteenpäin, yrittää selviytyä arjen, velvoitteiden ja omien unelmiensa ristiaallokossa kyseenalaistamatta koskaan juuri mitään muuta kuin välittömiä ja senhetkisiä olosuhteita ja asioiden laitoja. On omalla tavallaan hyvin tyydyttävää lukea hahmosta, joka ei ole mikään yli-ihminen. Suurin osa ihmisen elämästä menee kuitenkin pienten asioiden kanssa puuhasteluun, ei suuren kuvan pohdintaan. Taustalla historia muotoutuu milloin miksikin ja aina elämä jatkuu - ainakin jossakin muodossa, jonkun kohdalla.   

Loppuvaikutelmani Mariesta oli Downton Abbey vähemmällä sokerikuorrutuksella. Toisin sanottuna romaani oli hieman hengetön eikä oikeastaan tuonut mitään uutta ajatusmaailmaani, vaikka kertoikin ihan mukiinmenevän tarinan. Hötöksi Marieta ei voi oikein millään mittapuulla kutsua, mutta uuden näkökulman etsimisen sijaan se pyöritteli samoja palikoita, joilla niin moni muukin romaani on rakennettu. Teoksen oma ääni jäi vaimeaksi.


---

Arne Nevanlinna 2008/2012: Marie
WSOY. Helsinki. 
306s.
Kansi: Kristina Segercrantz