keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Pirjo Manninen: Pihlajan oksassa paperilyhty

Tällaista voi tapahtua vain Pirjo Mannisen romaanissa!
Tämä on aurinkoinen tarina Mirandasta ja Johanneksesta, kuumista kesäpäivistä, elokuun illasta jona Miranda ripusti pihlajan oksaan paperilyhdyn.
Hilpeä, lämmin ja vähän haikeakin tarina - rakkauskertomus, mutta virkistävän erilainen.


Tällä kertaa peruste sille, että kirja lähti mukaan kierrätyskirjahyllystä, oli kirjailijan täysin tuntematon nimi. Mieleni muttuu jatkuvasti sen suhteen, otanko mukaani vain tutulta kuulostavien kotimaisten kirjailijoiden teoksia, vai sittenkin sellaisten kotimaisten kirjailijoiden, joista en ole kuullutkaan. Nimi toi mieleen Hoffmanin Lyhtyjen yön ja ehkäpä sen mukana tuli aavistus viihteellisestä sisällöstä. Viihteelliseksi teos osoittautuikin, mutta ei karmeimmalla mahdollisella tavalla. Kuvaus "virkistävän erilainen" saattaa olla hieman yliarviointia, mutta ainakin jossain määrin omalaatuinen tunnelma Pihlajan oksassa paperilyhdyllä on. 

Voisin kuvailla teosta yleisluonnehdinnalla sympaattinen. Miljöö on sympaattinen ja nuhjuinen, kuten myös hahmot, kerronta sekä juoni. Sympaattisuus lienee jäljitettävissä hieman kömpelöön, arkiseen kieleen ja tapahtumiin, keskiluokkaiseen kesäidylliin ja karikatyyrihahmoihin, jotka eivät kuitenkaan ole niin kiiltäväpintaisia ja muovisia kuin voisivat olla. Juonen suunnattomuus on tavallaan ihan viehättävää, ja aika varmasti junan lailla etenevä draaman kaari olisi ollut pitkästyttävämpi. Erityisen mukavan silauksen tarinamaailmaan teki arkisuus, joka on usein siivottu vastaavista teoksista pitkälti pois.

Luettavanani oli versio, josta puuttuivat kansiliepeet kokonaan, ja sikäli minulla ei ollut mitään aavistusta teoksen sisällöstä ennen kirja oli jo hyllyssä odottamassa lukemista. Tein hieman tutkimuksia saadakseni jonkinlaisen ennakkovaikutelman. Sana "rakkauskertomus" nosti kieltämättä hieman karvoja pystyyn, sillä mieleeni piirtyi heti tusinaromanssi kaikkine latteuksineen. Loppujen lopuksi kirjan maailman nuhjuisuus ja kömpelyys värittivät romanssiakin, mikä teki siitä miltei siedettävän. Kliseitä ja suoranaisia tönkköyksiäkin oli silti lipsahtanut mukaan. Oli hieman osoittelevaa, että kaikki puolitutut heti ensivilkaisulla olettivat parin olevan naimisissa, vaikka romanssi oli vasta henkisellä tasolla ja osapuolien välillä toistakymmentä vuotta ikäeroa. Lisäksi - tämä lienee rakkaustarinoissa ymmärrettävämpää kuin romaanien ystävyyssuhteissa, missä yhteydessä samaa kuviota käytetään kumman usein - hahmot lähentyvät ilman mitään suoranaista syytä, ilman mitään yhteistä kiinnostuksenkohteissa, arvoissa tai luonteessa. En ole aivan päässyt selville, syntyykö kestäviä ihmissuhteita todella joissakin piireissä siten vai onko se vain naiivia toiveajattelua ja/tai juonijohtoista, tarkoituksenhakuisuudessaan kömpelöä kirjoittamista.

Vaikka ihan mukava perusmeininki teoksessa onkin, en silti oikein tuntenut sitä omakseni. Ehkäpä syy on mieltymyksestäni psykologisesti moniulotteisiin hahmoihin, joita kirjassa ei ollut edes lähdetty tavoittelemaan. Sikäli hahmojen rakenteminen yhden luonteenpiirteen ympärille mitä ilmeisimmin on tietoinen valinta, ei siitä sen enempää. Se kuitenkin sai välillä lukea huiskimaan sivuja eteenpäin pikavauhtia ja puolihuolimattomasti, etenkin vuorovaikutustilanteissa. Tietty maanläheisyys ja omassa kuplassa tiiviisti elely oli toisaalta nimenomaan kirjan tunnelman perusta, mutta toisaalta se toi mukanaan suoranaisen tyhjyyden: asianlaidat otetaan teoksessa annettuna, ja lopputulemana teos on pääsääntöiseti pelkkää fiilistelyä ilman sisältöä. Teoksessa on muutama maltillinen yritelmä sanoa jostakin jotakin, mutta nekin jäävät aika lailla sivuosaan. 

Kokonaiskuva teoksesta on pikkuporvarillinen kesäidylli 70-luvun Suomessa. Maisemat ovat kauniita, huvila on romanttinen ja tietysti järven rannalla. On kesäretkiä, hyviä aterioita ja paljon luontoa, illanvietoissa saunotaan ja grillataan. Sen lisäksi on myös nuhjuisia hahmoja, joiden arkisuus taittaa pahinta terää karikatyyriolemukselta. Verkkaisuus luo ihan sievän taustatunnelman, mutta muuten mitään sanottavaa Pihlajan oksassa paperilyhdyllä ei oikeastaan ole. Viihdekirjallisuuden malliyksilö, siis.

--- 

Pirjo Manninen 1974: Pihlajan oksassa paperilyhty
Helsinki. Kirjayhtymä. 
238s.

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Luo Lingyuan: Kiinalainen delegaatio

Saksalaistunut Song Sanya saa tehtäväkseen luotsata kiinalaista delegaatiota yhdeksäntoista päivän ajan. Kun korruptoituneista puoluepampuista ja rakennusyrittäjistä koostuva ryhmä saapuu kiertomatkalle Eurooppaan, on Sanyan käytettävä kaikki kekseliäisyytensä. Miten selviä, kun jo vääränlainen rekisterinumero saa kiinalaiset hermostumaan, puhumattakaan italialaisesta ruoasta?
Mutta Sanya ei niin vaan luovuta. Oli kyseessä sitten lompakosta kadonneet rahat, lähentelevä seurueen jäsen tai salainen vierailu Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueelle, hän pitää ryhmän koossa kadottamatta huumorintajuaan.  
Luo Lingyuanin terävässä romaanissa sekä kiinalaista että saksalaista kulttuuria tarkastellaan pilke silmäkulmassa. 

Kiinalainen delegaatio on sellainen kirja, jota en varmasti olisi koskaan tullut lukeneeksi, jos en olisi siihen kierrätyskirjahyllyssä törmännyt. (Sama pätee oikeastaan merkittävään osaan niistä kirjoista, jotka olen kyseisestä hyllystä kotiini kantanut.) En ole koskaan ollut kovinkaan innostunut matkustelusta ja vaikka vieraat kulttuurit ovat sinänsä varsin kiinnostavia, en ole koskaan oikein jaksanut lukea kirjallisuutta, jossa se keskeinen juttu on kulttuurierot. Nyytäjän Heinäpaali roihuaa -kokoelma on eräs virkistävä poikkeus, sillä siinä kulttuurierojen esiintuominen ei ylitä ihmisyyden esiintuomista. Vastakkainen esimerkki on Poutasen Kotimatka, jossa kulttuurieroilla hekumoidaan kiusallisuuteen asti ja jolla on yksittäisenä teoksena kieltämättä suuri rooli siinä, ettei tämäntyyppinen kirjallisuus ajatuksena oikein sytytä. Koska kuitenkaan Kiinalaisen delegaation aiheena ei ollut suomalainen kulttuuri verrattuna kulttuuriin x, vaan saksalaisen ja kiinalaisen kulttuurin kohtaaminen, päädyin järkeilemään, että tästä kirjasta saattaisin jopa oppia jotain. 

Tiesin etukäteen kiinalaisesta kulttuurista pintapuolista perustietoa ja muutamia knoppeja, joten toisin sanottuna olen kaukana asiantuntijasta. Saksalainenkin kulttuuri on melko etäinen niitä yleisimpiä stereotypioita lukuunottamatta. Silti etenkin muutama kohtaus, jossa kiinalaiset ja saksalaiset ovat vuorovaikutuksessa, toi esille eroja käytöksessä ja arvoissa. Kiinalaisen ja länsimaisen kulttuurin vertailu toistui myös hahmojen keskusteluissa eri näkökulmista, mikä alleviivasi kulttuurierojen pyörittelemisen keskeistä ja liki ainoaa oleellista teemaa teoksessa. Toinen oli tietysti päähenkilön ihanuus.

Tekstissä ei nimittäin unohdettu muistuttaa joka käänteessä, kuinka  kaunis Sanya on ja kuinka älykäs ja lempeä ja urhea ja haluttava hän onkaan ja kuinka kaikki hahmot ovat tästä samaa mieltä, paitsi yksi ilkeänä syntynyt ihminen. En ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi kukaan haluaisi kirjoittaa saati lukea täydellisistä ihmisistä. Toisaalta - hieman vastapainona muovisuuden sivumaulle - teoksessa on ripaus ehtaa veijariromaanin henkeä: delegaatio uiskentelee kommelluksesta toiseen ja aina neuvokas Sanya keksii kikan jos kolmannenkin, jotta tilanteesta selvitään. Vaikka välillä tapahtumissa on synkkiä sivujuonteita, yleinen tunnelma on kepeänpuoleinen. Siten teokseen ei henkilökohtaisella tasolla uppoutunut oikeastaan lainkaan, etenkään kun henkilöhahmot eivät tuntuneet kovin aidoilta eikä heidän vuorovaikutuksensa luontevalta. 

Kirjan miellyttävyystasoa laski myös tönkön oloinen kieli. En tiedä, paljonko suomentajalla tässä on näppinsä pelissä, kun monet kielikuvat oli sanoitettu sen kaikista latteimman mahdollisen fraasin kautta. Toisaalta on ihan mahdollista, että myös alkukielisessä versiossa oli käytetty niitä kaikista mielikuvituksettomimpia kielikuvia. Omaperäisempiäkin vertauksia kyllä esiintyi, mutta niiden osuvuus ontui paikka paikoin. Tekstissä ei ollut mitään erityisen hohdokasta, joten sen lukemisesta ei suoranaisesti nauttinut. Huonoimmillaan se oli kökköä, parhaimmillaan huomaamattoman sujuvaa. Teoksen vähät ansiot rajoittuvat lähinnä sisällöllisiin seikkoihin. Sivuhuomiona en tosin osaa sanoa, millä tavalla tarinankerronnan perinne on erilainen Kiinassa ja miten se on mahdollisesti vaikuttanut tekstiin ja sen vieraannuttaviin ominaisuuksiin, joten sikäli voin myöntää kulttuurisesti vajavaisen lukutaitoni tämän kirjan kohdalla.

Kiinalainen delegaatio ei oikein vakuuttanut juuri millään tasolla. Vaikka näin lukemisen jälkeen tunnen oppineeni lisää etenkin kiinalaisesta kulttuurista - saksalaisesta en niinkään, saati muista eurooppalaisista, sillä tapahtumapaikat olivat pelkkiä kulisseja - ja tieto oli puettu muutamaan otteeseen ihan kiinnostavaan asuun hahmojen taustatarinoiden kautta, en silti oikein osaa luonnehtia Kiinalaista delegaatiota kovin onnistuneeksi lukukokemukseksi. Muutama merkittävä rakenteellinen, kielellinen ja sisällöllinen lässähdys vesittivät kokonaisuuden. No, kyllä kierrätyskirjahyllystä kirjan kuin kirjan joku mukaansa ottaa, ja tästä joku vähemmän nirso voi saada ihan mukiinmenevän lukaisun.

---

Luo Lingyuan 2007/2009: Kiinalainen delegaatio
Helsinki. WSOY.
283s.
Kansi: Laura Rahinantti

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Jonathan Stroud: Samarkandin amuletti

Kun Nathaniel, maagikon oppipoika, kutsuu avukseen 5000 vuotta vanhan dzinni Bartimeuksen, Bartimeus ei arvaa mikä häntä odottaa. Nathaniel ei kaipaa niitä tavanmukaisia taikatemppuja, joita hengiltä yleensä pyydetään. Hänellä on mielessä jotain aivan muuta ja paljon vaarallisempaa: kosto.  
Samarkandin amuletti on huima, rönsyilevä tarina maagikoiden hallitsemasta Lontoosta. Kertojana on 5000 vuotta vanha henki, dzinni Bartimeus, joka tarkastelee maailmaa hilpeän purevasti. 

Jostain syystä kevään korvilla alkaa aina tehdä mieli lukea fantasiakirjallisuutta. Niinpä palasin yhden teiniaikaisen suosikkini, Bartimeus-trilogian, pariin ihan vain nostalgiamielessä. Oma vaikutuksensa oli toki silläkin, että trilogia on kokonaisuudessaan hyllyssäni vain kädenojennuksen päässä. Tässä vaiheessa, kun edellisestä lukukerrasta lienee vähintään viitisen vuotta, on ihan kiinnostavaa katsoa tuorein silmin entisiä suosikkeja ja pohtia, miksi taika on haihtunut - jos on. Toivoin erottavani nyt analyyttisemmaksi lukijaksi harjoittuneena, mikä tuolloin aikoinaan kirjassa oli niin hienoa, että tykästyin siihen ensilukemalta vallan kovasti.

Harmi kyllä en onnistunut räpiköimään vieläkään tarpeeksi kauas nostalgia-altaasta, jotta Samarkandin amuletin arviointi "nykyisin silmin" olisi ollut aivan ongelmatonta. Pistin kovalla vaivalla merkille sen, että dialogi oli paikoin muistamaani kömpelömpää eikä huumorikaan aina ihan niin nokkelaa kuin minä olin sitä pitänyt. Juuri huumoriin olin kirjassa aikoinani erityisesti tykästynyt, sillä sen läsnäolo ja tyyli ilmensi melko merkittäviltä osin sarjan nimihenkilön Bartimeuksen luonnetta. Itse asiassa kyseisen hahmon vuoksi teossarja nousi yhdeksi suosikeistani, sillä jo tuolloin pidin paljon mielenkiintoisempana antisankarityyppiä, johon Bartimeuksen lisäksi myös toinen päähenkilö Nathaniel lukeutuu. Teossarjan maailmassa toimivat hahmot liikkuvat eri harmaan sävyjen alueella, mikä on varsin kiinnostavaa genressä, jossa hyvä-paha-asettelut ovat arkipäivää.

Teoksessa myös riittää ryskettä ja rytinää, mitä en tänä päivänä oikein jaksa aina lukea. Silti monipolvisten seikkailujen lukeminen oli edelleenkin ihan viihdyttävää, etenkin Bartimeuksen ikonisten kommenttien ryydittämänä. Moneen otteeseen olen törmännyt arvioihin, joissa näitä kommentteja - etenkin alaviitemuodossa - on pidetty erittäin ärsyttävänä tai lukemista haittaavana piirteenä, mutta itse muistan verranneeni alaviitteitä Pratchettin Kiekkomaailma-sarjassa esiintyviin vastaaviin. Huumorintajuni oli varmaankin tuolloin jotenkin yksinkertaisemmalla tasolla, koska jälkikäteen ajateltuna Pratchettin huumori on yleisesti ottaen oivaltavampaa. Ehkäpä eniten yhteistä näille sarjoille on se, etteivät ne ota itseään turhan vakavasti. Yhtä kaikki Bartimeuksen höpinöitä oli edelleenkin viihdyttävä lukea, joskaan en osaa juurikaan arvioida, paljonko viihdyttävyyden takana häälyi se moneen kertaan mainittu nostalgia-arvo.

Muistan pitäneeni erityisesti myös sarjan maailmasta, jossa maagikot eivät juuri itse olleet - pääsääntöisesti - räiskäyttelemässä taikoja, vaan heidän valtansa perustui henkiolentoihin, joita he kykenivät hallitsemaan. Dynamiikka taian ja sen käyttäjien välillä on aivan toisenlainen kuin suuressa osassa genreä. Bartimeus-trilogiassa maagikkona oleminen on hengevaarallista ja monella tavalla turmiollista. Maagikkojen johtama yhteiskunta on erittäin karu niin rivikansalaiselle kuin henkiolennoillekin, jotka he kiskovat toisesta ulottuvuudesta palvelijoikseen. Maagikot eivät luo yhteiskuntaan käytännössä mitään muuta hyvää kuin yltäkylläisyyden omalle sisäpiirilleen, ja tämän asetelman vaikutukset yhteiskunnallisella tasolla tuodaan myös esille seuraavissa osissa kolmannen päähenkilön kautta. Kiinnostavasti "hyviä" maagikkoja ei tosiasiassa ole olemassakaan trilogian todellisuudessa, toisin kuin fantasiakirjoissa perinteisesti

Samarkandin amuletti on aavistuksen menettänyt säihkyvintä pintakiiltoaan silmissäni, mutta genressään sanoisin sen edelleen olevan sieltä parhaasta päästä. Koska monisataasivuisinakin Bartimeus-trilogian osat ovat aika kevyitä ja nopealukuisia, uskon hyvinkin lukaisevani parin kuukauden sisään koko sarjan. Eteenpäin siis toiseen osaan Golemin silmä, jossa mainittu kolmas päähenkilö astuu kuvaan.

Bartimeus-trilogia:
Samarkandin amuletti
Golemin silmä
Ptolemaioksen portti


---

Jonathan Stroud 2003/2004: Samarkandin amuletti
Suom. Mika Kivimäki. 
Helsinki. Tammi. 
560s.


keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Esa Mäkinen: Totuuskuutio

Tero Lilja työskentelee Celsiuksen leivissä täsmäyttäjänä. Tero ja hänen kollegansa korjailevat internetin sisältöä maksavien asiakkaiden edun mukaiseksi. Jos suuryritysten tekemästä virheestä alkaa liikkua tietoa, Celsiuksen pojat kiirehtivät vaihtamaan tilalle jotakin harmitonta. 
Sitten Liljan perhettä kohtaa tragedia, jonka Celsius pyrkii mitätöimään. Tero käy taisteluun Celsiuksen mahtia vastaan ja joutuu ensi kertaa tekemisiin yhteiskunnan marginaaliin ajettujen toisinajattelijoiden kanssa. Mutta voiko Celsiusta uhmata?

Päädyin lukemaan jälleen yhden dystopiateoksen opintojen vuoksi (dystopiat ovat kovasti muodissa, nimittäin). Tällä kertaa sain kuitenkin itse valita, minkä teoksen lukisin, ja Totuuskuutio alkoi kiinnostaa samaan aikaan eri kurssille lukemieni tenttikirjojen vuoksi. Sekä Totuuskuutiossa että tenttikirjoissani yhtenä aiheena olivat nykyisen teknologian mahdollistama valvonta sekä tietoturva. Yllättäen Totuuskuutio osoittautui varsin kiinnostavaksi luettavaksi.

Yleensä minun ja dystopioiden erimielisyydet alkavat jo heti siitä, että esitetyn dystooppisen maailman premissit ovat jotenkin harvinaisen naurettavasti poskellaan. Mikäli dystopioiden keskeinen tarkoitus kerran on pääsääntöisesti kritisoida jotakin nykyisen yhteiskuntamme ominaisuuksia, olisi mielestäni erityisen kiinnostavaa se, kuinka dystooppiseen tilanteeseen on päädytty. Juuri tätä selvitystä ei aina tarjota tai edes välttämättä ole mietitty. Mielestäni se silloin menettää myös osan uhkaavuudestaan ja varoitusvoimastaan ja on moralismiin - dystopian yleismausteeseen - yhdistettynä aika ontuva kombo. Että "näin tapahtuu, jos emme muuta toimintaamme, paitsi että tämä esitetty tapahtumasarja ei ole jatkumoa millekään olemassaolevalle kehitykselle. Kai kuitenkin näin voisi tapahtua, jos vaikka tulisi joku uusi kehitys tai jotain?" Joskus dystopia on tietenkin vain räyhäkäs ja niin sanotusti hip ja hop ympäristö räiskinnälle, romanssille, seikkailuille tai muulle pääsääntöiselle aktiviteetille ja toisinaan se taas nojaa ennemmin klassiseen ihmisluonnon synkkien puolien analyysiin, mutta nämä kaksi jälkimmäistä alakategoriaa ovat olleet toistaiseksi paljon puuduttavampaa luettavaa makuuni. Palatakseni Totuuskuutioon sen parhaita puolia on juurikin kytkös nykypäivään, jossa ainakin keskeisten elementtien kehityskulut ovat selkeästi näkyvillä. (Robottikoirat taas olivat ihan tuulesta temmatun oloisia, näin sivuhuomiona.) Kehityskulkujen esittäminen toi tekstiin mukavaa spekulaation makua.

Celsius on kieltämättä moraalittomuudessaan inhottavanpuoleinen ylikansallinen korporaatio ja keskiössä oleva täsmäyttäminen aika karua toimintaa, mutta muuten dystooppinen ympäristö vaikutti melko, noh, kesyltä. Kurjimpia vilauteltuja näkyjä olivat vartijoiden mielivaltaisen väkivallan uhrit sekä muutama laitapuolen kulkija, mutta muuten porukka oli pääasiassa vain köyhää ja kurjaa (silloinkin lähinnä mielialaltaan). Todellista epätoivoa yhteiskunnasta ei huokunut juuri missään vaiheessa; toisaalta kirjan maailman tiedonvälityksen ollessa mitä on, kaikista kammottavimpia asetelmia ei todennäköisesti edes esitelty. Edelleen päähenkilön subjektiivinen kokemus vahvistaa näkökulman rajausta. Täsmäyttämisen nostaminen keskiöön oli ihan onnistunut valinta, sillä eihän toki dystopian, taidetta kun on, tarvitse ottaa samalla volyymilla kantaa kaikkiin esittämänsä spekulaation osa-alueisiin - pikemminkin painotusten asettaminen tekee kaunokirjallisesta lukukokemuksesta todennäköisemmin miellyttävän. 

"Kiltteyteen" vielä viitaten Totuuskuutiossa oli käynyt toteen aiemmin mainitsemieni tenttikirjojen maalailemia hurjia, dystooppisia tulevaisuudennäkymiä, mutta niillä ei ollut paljoakaan suoria seurauksia. Yksi esimerkki on vaikkapa jääkaapin tarkkailu, jolla voitiin arvioida kansalaisten tulotasoa ja ruokailutottumuksia. Tietysti jälleen päähenkilön subjektiivisuus vaikuttaa siihen, kuinka maailmaa kuvataan ja on tavallaan realististakin, ettei päähenkilö pidä sitä minään - eihän tämänkään päivän keskivertokansalainen erityisesti hätäile verkkoseurantaa vaikkapa arkipäiväisen somekäytön yhteydessä. Jäin silti pohtimaan, miksi Totuuskuution esittämässä yhteiskunnassa valtava valvominen on tarpeen, mikäli kaikki tiedot ovat muokattavissa eniten tarjoavan agendaan sopiviksi. Eikö valtava tarkkailu pikemminkin vaaranna tämän toiminnan säilömällä jossakin valtavia määriä "totta" olevaa informaatiota? Tämä selittynee kuitenkin sillä, että valvontaa ja muokkausta harjoittavat ainakin osittain eriytyneet tahot, joilla on erilaisia päämääriä toiminnassaan. Ja tietysti samalla paitsi valvonta myös kontrolli on kovin äärimmäistä, toki tarkoituksella.

Vaikka kaikenlaisia juonellisia tai maailmanrakennuksellisia aukkoja jäinkin nuuskimaan kuin ne kuuluisat robottikoirat, voin sanoa Totuuskuution olleen positiivinen lukukokemus. Totuuskuutio on oivaltava, älykäs ja spekulaation kannalta pääosin tyydyttävä dystopia, jossa on ihan vetävä tarinakin ja johon pelkistetyt hahmot sopivat. Viiltävyys on paikoin turhan vaisua makuuni ja maailma kiinnostaa enemmän kuin hahmot, mutta kokonaisuus on hyvin kasassa pysyvä ja sujuvalukuinen. 

---

Esa Mäkinen 2015: Totuuskuutio
Keuruu: Otava. 
239s.
Kansi: Maria Arnell/Päivi Puustinen

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Peter Straub: Julia

Nuori kohtalon vainoama Julia Lofting pakenee epätoivoisena menneisyyttään: tyrannisoivaa aviomiestään Magnus Loftingia sekä suuresti rakastamansa lapsen, Katen, muistoa toipuakseen romahduksesta jonka tyttären äkillinen ja traaginen kuolema oli hänessä aiheuttanut.  
Mutta pako Lontoon Kensingtonissa sijaitsevaan kauniiseen taloon koituukin Julialle painajaiseksi. Vanha talo, jonka hän oli hetken päähänpistosta ostanut, ei ollutkaan  mikään tavallinen talo. 

Kun alkujaan pohdin kierrätyskirjahyllyn luona, josko ottaa Straubin Julia mukaani, epäröin ensiksi. Teos vaikutti varsin yhdentekevältä viihdepläjäykseltä, jolta tuskin oli odotettavissa minkäänlaisia taiteellisia arvoja. Kansiliepeessä kuitenkin mainostettiin muita samasta kirjakerhosta saatavissa olevia kirjoja, ja ne vaikuttivat olevan pääsääntöisesti ihan laadukasta kirjallisuutta tunnettujen kirjailijoiden perusteella. Niinpä Julia sujahti laukkuuni ja myöhemmin hieman googleteltuani sain selville, että Straub on ihan arvostettu kauhukirjailja, ainakin palkintoläjästä päätellen.

Samaa päätelmää ei kuitenkaan olisi voinut tehdä kirjasta itsestään. On toki huomattava, että Julia sijoittuu Straubin tuotannon alkupuolelle ja siten ei välttämättä laadultaan vastaa muuta tuotantoa, mutta en nyt pienellä pohdinnallakaan saa mieleeni yhtäkään onnistunutta piirrettä koko kirjassa, joten Straubin myöhemmän suosion perusta jää tällä lukemalla salaisuudeksi. Kauhu ei ole suosikkigenrejäni alun alkaenkaan. Olen kyllä lukenut muutamia ihan mukiinmeneviä kauhuteoksia, joten uskon vakaasti siihen mahdollisuuteen, että oikeasti hyviä kauhukirjoja on olemassa. Kingin Christine tappaja-auto on hyvä esimerkki kauhukirjasta, josta pidin: King osaa rakentaa tunnelmaa erinomaisesti, ja Christinessä ratkaisua ei lässäytetty tylsäksi onnelliseen loppuun johtavaksi möllinkäisten kuurupiiloksi kuten esimerkiksi Tapahtumapaikkana Duma Keyssa

Julia kuitenkin on kuin stereotyyppinen b-luokan kauhuleffa, jossa hahmot ovat vain pakollinen paha. Siinä valossa on varsin ikävää, että ensimmäiset viisikymmentä sivua keskittyvät pelkästään hahmojen välisiin, paikoitellen hämmentävänkin epäuskottaviin suhteisiin. Päähenkilö Juliankin sisäisyys on pahvinen ja hänen suhteensa narsistisilla piirteillä koristeltuun aviomieheensä Magnukseen on yksinkertaisuudessaan epäuskottava kuvaus hyväksikäyttösuhteesta. Hahmot toimivat ainoastaan juonen sanelemia, paikoin epäloogisia tarpeita seuraten, joten heillä ei ole juurikaan pysyvää persoonallisuutta muutamia ydinpiirteitä lukuun ottamatta. Toisaalta etenkin muutamat sivuhahmot ovat aivan överin tyyliteltyjä, mikä saa epäilemään tarkoituksellisuutta tai symboliikkaa, mutta koska tästäkin kuviosta poiketaan juonen niin vaatiessa, lopputulos on epätasainen ja valju.

Itse kauhu rajoittuu verellä läträämiseen, kummitusten vilahteluun peilissä ja hahmojen säikkymiseen pakollisen mörköhipan ja spiritismin muodossa. Tunnelmaa tai "suspensea" ei pahemmin edes yritetä rakentaa, vaan luotetaan väkivaltaisen ja seksuaalisen kuvaston säväyttävyyteen sinänsä. Se onkin teoksen suurin ongelma: en suoranaisesti voi sanoa lukeneeni kauhua, vaan huonolaatuista viihdekirjallisuutta, jonka kornit verimässäilyt ja eksplisiittiseksi tarkoitetu seksikuvaukset eivät jaksa herättää edes vastenmielisyyttä, ainoastaan tympääntyneisyyttä. 

Kuten ehkä jo kävi ilmi, Julia ei ollut erityisen elähdyttävä lukukokemus eikä Straub vaikuttanut palkinnoistaan huolimatta kummoiseltakaan kirjoittajalta. Toki kyse on hänen tuotantonsa alkupuolesta, mutta sikäli kun Juliasta ei ollut eriteltävissä minkäänlaista lupaavuutta millään kirjoittamisen osa-alueella, en ole kiinnostunut lukemaan sen enempää Straubia. Ymmärrän sitä henkilöä, joka jätti Julian kierrätyskirjahyllyyn ja taidan hieman myös sääliä sitä, joka kirjan sieltä seuraavaksi vie. Ellei tuo joku sitten ole suuri Straub-fani. 


---

Peter Straub 1975/1977: Julia
Suom. Marja Heinonen
Helsinki. Weilin+Göös.
308s. 
Kansi: Adam Korpak

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Kalle Päätalo: Myrskyn jälkeen

Pispalan rinteiltä Koillismaan laajoille selkosille vie Kalle Päätalo lukijansa sarjansa neljännessä romaanissa. Myrskyn jälkeen on romaani sotienjälkeisestä jälleenrakennusajasta, jota elävät yhtä hyvin rintamaiden isoiset kuin kaupunkien työmiehet, syrjäkulmien mökkiläiset kuin lentojätkätkin. 
Lämmöllä ja eläytyen Kalle Päätalo johdattelee kolmen perheen elämäntapahtumia sodan vaikeista ajoista kohti parempia elinmahdollisuuksia. Hirsisalvosten mukana kasvavat myös ne ihmiset, vähäisimmätkin, jotka Päätalo tuo kirjansa sivuille. 

Koillismaa-sarjan kolmannen osan loppu, jossa jo siirryttiin sodanjälkeiseen aikaan, sai minut sen verran Koillismaan fiiliksiin, että siirryin heti seuraavana päivänä neljännen osan Myrskyn jälkeen pariin. Oikeastaan olin jo kolmatta osaa aloittaessani haikaillut neljännen osan pariin syistä, jotka selvitin kolmatta osaa käsittelevässä postauksessa. Ei mennyt edes viikkoa, kun Myrskyn jälkeen oli luettu. Arkisuus upotti jälleen sarjan maailmaan niin syvälle, että sinne oli aina kiire takaisin. 

Sarjan alkuosan arkisuuteen nähden sävy on kuitenkin erilainen. Sekaan sotkeutuu enemmän dramatiikkaa ja suoranaisia synkkiä sävyjä, kun Myrskyn jälkeen luotaa sodan vaikutusta hahmojen psyykeen. Paikoin teos on jopa ahdistava, sen verran elävästi on rakoileva mielenterveys ja sen seuraukset kuvattu. Samalla huomaa, kuinka sydäntäsärkevää on lukea niin pitkään seuratun hahmon - tai hahmojen - romahtamisesta. Vaikka teoksessa pilkahteleekin toivoa ja onnea, tehtyä ei saa tekemättömäksi ja menneisyyttä on entistä raskaampi kantaa. Lukija näkee, että kaikki olisi voinut mennä toisin, mutta ei mennyt. Väärät valinnat johtavat uusiin vääriin valintoihin. 

Pohdin muutamaan otteeseen sitä, josko teoksessa mennään paikoin liiankin pitkälle väärien valintojen dramatiikan ehdoilla. Samaa asiaa vatvotaan viikosta toiseen, vuodesta toiseen; mutta toisaalta kuvatut ongelmatkin ovat juuri alituiseen vaivaavaa laatua ja oikeastaan tämä esitystapa tuo esille kierteen syntymekanismin ja tuskaisen, toistuvan noidankehän ja siten tavoittaa käsittelemättömien mielenterveysongelmien ahdistavuuden ytimen ja sekä sairastajan että lähipiirin näkökulmasta. Ongelmia ei selitellä eikä selvitetä. Niiden kanssa yritetään vain elää, mikä on kaiketi maailmanajan ja kulttuurin valossa ymmärrettävää, mutta nykylukijalle paikoin vieraannuttavaa. Suhtautuminen mielenterveysongelmiin on muuttunut aika merkittävästi sitten 40-luvun lopun.

Pidän periaatteessa pitkistä kirjoista tai suoranaisista sarjoista, koska niiden hahmojen kohtalosta alkaa välittää aivan eri tavalla kuin lyhyissä teksteissä - tosin kirjoittajan taitovarauksella. Hyvä kirjoittaja saa kiinnostumaan hahmoistaan ja tarinastaan lyhyessäkin sivumäärässä, heikompi ei edes kymmenosaisessa sarjassa. Mutta mikäli verrataan kahta samantasoista tekstiä, todennäköisesti sarjasta muodostuu ikimuistoisempi lukukokemus kuin yksittäisestä romaanista. Mitä elävämmäksi luotu maailma, sitä kiinnostavammaksi fiktio käy. Pitkissä sarjoissa laajentamiseen ja sivujuoniin on aivan eri tavalla mahdollisuuksia. Siten myös Koillismaan selkonen tuntuu aivan elävältä miljööltä ja sen henkilöhahmot vanhoilta tutuilta, joita alkaa suorastaan ikävöidä, jos sarjaa ei hetkeen jatka.

Koillismaa-sarja lähenee loppuaan, vaikka tuntuu kuin olisin vasta aloittanut sen. Enää yksi osa, Mustan lumen talvi, on jäljellä. En usko senkään lukemisen enempiä takkuavan, ellei jonkinlainen vakavanpuoleinen kiiresuma satu kohdalle. Koillismaan hahmojen tarinasta on kuitenkin saatava tietää kaikki loppukin ja Päätalon elävän ja tarkkasilmäisen ihmiskuvauksen tuntien sarja saanee arvoisensa lopun. 



Koillismaa-sarja: 
Myrskyn jälkeen
Mustan lumen talvi
---

Kalle Päätalo 1965/1973: Koillismaa: Myrskyn jälkeen
Jyväskylä. Gummerus. 
526s.
Kansi: Onni Vuori