keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Me pidämme huolen hulluista kun he itse itsensä hulluiksi tietävät, kuten Edwin joka mölisee ja kuolaa, mutta minkä me mahdamme suuren maailman hulluudelle, joka pukeutuu viisauden valepukuun ja johon mikään hoito ei auta.  
Herra Darwinin puutarhuria kohtalo on  koetellut. Ja miksi, sen tietää koko pieni kylä Kentissä 1870-luvun lopulla.  
Finlandia-palkitun kirjailijan romaanissa usko, tiede, pyhä ja arkinen soivat moniäänisesti, satiirin säröjä kaihtamatta. 

Herra Darwinin puutarhuri oli nimeltä etäisesti tuttu, kun opintojen yhteydessä se tänä syksynä nousi esiin ja alkoi vaikuttaa kasvavassa määrin kiinnostavalta. Kirja osui sitten pukinkonttiin ja asettui kotoisasti hyllyyni. 

Herra Darwinin puutarhurin näkyvimpiä erikoisuuksia on sen kieli ja tekstin asettelu. Kyseessä on romaani, joka toisinaan hyödyntää tavallista proosakerrontaa täydellisine virkkeineen, mutta toisinaan kerronta purkautuu virkkeiden ketjuiksi tai repaleiksi. Uusi kappale saattaa alkaa kesken lauseen. Jopa proosarunoon päin nojautuva asettelu on tulkinnallisesti kiinnostava, sillä tokihan tämänkaltainen muotoilu väistämättä vaikuttaa sävyyn ja sisältöön. Itse pidin tuosta vaikutelmasta. Sanottakoon silti, että kohdallani yleensä vie oman aikansa totutella tämäntapaiseen epätyypilliseen asetteluun kirjallisuudessa, mutta tällä kertaa aiemmin lukemani sitaatit olivat valmistelleet minua teoksen tyyliin ja solahdin siihen kerrassaan luontevasti. 

Minun tulee ehkä ryhtyä perumaan sanojani lyhyiden romaanien ongelmista; olen lähiaikoina lukenut useamman erinomaisen, lyhyen romaanin. Voin korjata sanojani siten, että lyhyt romaani on vaikea tehdä hyvin - ainakin sen perusteella, että lukemani lyhyet romaanit ovat säännönmukaisesti olleet jotenkin mitäänsanomattoman oloisia muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Yksi niistä on Herra Darwinin puutarhuri. Teokseen ei kaipaa mitään enempää.

Pintapuolisesti teoksen miljöö on 1800-luvun Britannia. En käytä sanaa "pintapuolisesti" siksi, etteikö historiallista ympäristöä olisi esitetty uskottavasti, vaan pikemminkin koska käsitellyt ilmiöt ja asiat ihmisen ja yhteisön ajattelussa ja toiminnassa eivät ole tuohon aikaan ja kulttuuriin sidottuja, vaan toistuvat kerta toisensa jälkeen läpi aikojen ja kulttuureiden vain erilaisiin muotoihin ja ideoihin verhoutuen. Näitä ilmiöitä ovat esimerkiksi yksilön ja yhteisön suhde sekä uskon ja tiedon rajat vain muutamia mainitakseni: Carlsonin teoksessa on yhtä paljon kerroksia kuin hienovaraisia sävyjäkin.

Carlson on niitä kirjailijoita, jotka osaavat kertoa paljon sanomalla vähän, mikä taito tekee aina suuren vaikutuksen. Monet käsitellyt aihepiirit ovat myös ajattomuudessaan erittäin ajankohtaisia. Herra Darwinin puutarhuri ei ainoastaan kestä vaan myös vaatii useita lukukertoja, ja niitä se jää odottelemaan hyllyyni. Poikkean lopuksi vielä tavoistani ja lainaan katkelmaa, joka hieman kylmäsi vaikuttavuudessaan.

OIKEUDENTUNTO leviää kuin kulkutauti, [--] kosto tuottaa syvää tyydytystä, onhan jokaiselle kostettavaa kertynyt, mutta uhri usein puuttuu, ja kun löytyy yhteinen käytetään se Jumalan tai kirkon tai naisen kunnian nimeen tai siksi että ei maalaiskylässä paljon huvituksia ole. 

---

Kristina Carlson 2009: Herra Darwinin puutarhuri
Otava. Keuruu.
175s.
Kansi: Anna Atkins 1854

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Nuori pitäjänkätilö Maria herättää ympäristössään epäilystä. Hankalia synnytyksiä kunnialla hoitava itsellinen nainen saa vuosien mittaan tahtomansa arvostuksen mutta ei huomaa jääneensä oman kaipuunsa vangiksi.  
Aviottomana syntynyt Lahja-tytär tahtoo kerätä elämäänsä kaiken sen, minkä äiti omastaan painolastina hylkäsi. Sodan polttamaan pohjoiseen palaava pakolainen kaipaa avioliitossaan kosketusta, kun taas sotasankarina säilynyt Onni etsii kaupunkien lyhyeksi jääviä, kiihkeitä, kiellettyjä onnenhetkiä.  
Vuosikymmeniä myöhemmin Kaarina alkaa sisustaa appensa unelmista tyhjennyttä taloa ja purkaa puhumattomuuden painostavia riippulukkoja.  
Neljäntienristeys on hienovaraisen tarkkanäköinen romaani ihmisistä, jotka rakentavat unelmansa luvattomiin harjakorkeuksiin. 
Päädyin hankkimaan Neljäntienristeyksen opintojani varten, kun olin päätymässä sitä käsittelevän kandidaatintutkielman opponentiksi, ja kirjastoissa teoksella oli kauhistuttavan pitkät varausjonot. Tutkielman tekijä kuitenkin katosi mystisesti kurssilta, ja Neljäntienristeys jäi hyllyyni sitten ihan muuten vaan uudeksi tuttavuudeksi, jonka olin valmistautunut kääräisemään vaikka joulupakettiin, jos laatu ei vakuuttaisi. Olin Kinnusen teoksesta toki kuullut ja etäisesti kiinnostunutkin, mutta juurikin varausjonojen vuoksi olin olettanut tarttuvani teokseen aikaisintaan vuoden tai parin kuluttua, jos silloin vielä muistaisin koko asiaa. Toisin siis kuitenkin kävi.  

Lukuhetkestä on jo aikaa, mutta näin jälkikäteen muistelisin, että Neljäntienristeyksen kieli on sujuvaa ja eteenpäin pehmeästi rullaavaa, kaunistakin huomaamattomuudessaan. Kielikuvat eivät olleet ylenmääräisen maalailevia, vaan arkisia kuten koko teoksen tunnelmakin. Arkisuus onkin Neljäntienristeyksen vahvuus: tavallisuus, kotoisuus ja sitä myöten helppo tarinamaailmaan tuudittautuminen ja pääsy hahmojen todellisuuteen. Kuten nimestä jo on aavistettavissa, Neljäntienristeys seuraa neljää henkilöä ja heidän selviytymistään ja rooleihin asettumistaan maailmassa. Omaksi suosikiksini muodostui Lahja, jonka kohtalon monitasoinen traagisuus oli uskottavasti ja sydäntäsärkevästi kuvattu. Myös Kaarinan näkökulma kietoutui samaan hiljaiseen onnen poissaoloon, jonka syitä on vaikea osoitella sormella. Menneisyyteen takertuvan yksinäisen anopin ja synkkyyttä ja pysähtyneisyyttä vieroksuvan ja siitä ahdistuvan miniän asetelma on myös psykologisesti kiinnostava ja ymmärtävästi kuvattu.

Äskettäin lukemani Joenpellon Ei ryppyä, ei tahraa asettuu hyvin kiinnostavaan kontrastiin Neljäntienristeyksen kanssa. Aihepiirit ja käsittelytavat ovat varsin samanlaisia, ja jotakin samaa sävyä on myös lämpimässä suhtautumisessa hahmoihin. Molemmissa seurataan usean sukupolven kautta erilaisia inhimillisiä mekanismeja ja näiden mekanismien periytyvyys tai ainakin vaikutus tuleviin sukupolviin tuodaan esille. Mielenkiintoisinta tässä on tapa, jolla teokset kiinnittyvät kumpikin omaan aikaansa: tekstin asettelusta, sananvalinnoista ja puheenparresta huomaa, että toinen teoksista on 80-luvulta ja toinen taas julkaistu 2010-luvulla. En osaa näin äkkiä suoranaisesti eritellä, mikä tuo erottava tyylillinen - ja vieläpä aikasidonnaiseksi väittämäni! - seikka tarkalleen on, joten se voi hyvinkin olla myös omaa keksintöäni. Mutta ehkäpä jäljille pääsee hieman tarkemmin, kun ajattelee eroa näkökulmaerona. Neljäntienristeys kuvaa tarkemmin esimerkiksi 80-luvun ympäristöä kuin oikeasti 80-luvulla kirjoitettu Ei ryppyä, ei tahraa, ja kokonaisuudesta voi aistia, mitä asioita pidetään itsestäänselvyyksinä ja mitä ei. Kyseessä ei suoranaisesti ole anakronismi, vaan erilainen painotus; toisaalta taas ei voi sikäli yleistää, että jokaisena aikana on ollut eri tavoin painottavia kirjoittajia. Uusintalukiessani Neljäntienristeystä sitten joskus tulevaisuudessa pitänee tarkkailla näitä hienovaraisia painotusseikkoja, niin ehkäpä mysteeriin tarjoutuu aikanaan ratkaisu. 

En kokenut missään vaiheessa houkutusta kääräistä Neljäntienristeystä joulupakettiin, kuten alun perin olin sille varasuunnitelmaksi kaavaillut. Olen varma, että teos hyvinkin kestää uusintaluvun jos toisenkin, joita se jää nyt hyllyyni odottelemaan. Kinnunen on varsin kiinnostava esikoiskirjailija Neljäntienristeyksen perusteella, ja hänen mahdollinen jatkotuotantonsakin lienee vilkaisun arvoinen, jos sitä joskus ilmaantuu. 

--- 

Tommi Kinnunen 2014: Neljäntienristeys 
WSOY. Helsinki. 
334s.
Kansi: Martti Ruokonen

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Eeva Joenpelto: Ei ryppyä, ei tahraa

Kirjan tapahtumapaikkana on vauras ja vireä uusmaalainen maatila, jonne emännän kautta heittyy menneiden sukupolvien varjo. Teoksesta kasvaa ihmisen voiman ja heikkouden mieliinpainuva kuvaus. Minkä varassa täällä jaksetaan elää, miksi tuhoudutaan? 

Joenpellon tuotanto on laajuudestaan ja lukuisista palkinnoista huolimatta ollut tähän asti minulle vierasta maaperää. Olikin jo siis aika perehtyä tähän tuotteliaaseen kotimaiseen kirjailijaan, jolla meriittejä riittää. Aloite tarttua tähän lukemaani teokseen ei tosin ollut omalta taholtani, vaan kirja päätyi minulle yllätyslainaan. 

Monen sukupolven suruihin ja iloihin kurottava Ei ryppyä, ei tahraa käsittelee takakansitekstin mukaan jaksamista ja sen rajoja. Tätä tulkintaa en toki kiellä. Oma lukukokemukseni kuitenkin johdatti minut pohtimaan laajempaakin jaksamisen kontekstia, kuten esimerkiksi perisuomalaiseksi miellettyä jaksamisen ja pärjäämisen kulttuuria. Teoksen nimeksi nostettu ilmaus esiintyy tekstissä muutamaan kertaan ja yleensä yhteyksissä, joissa kuvataan ihannetta tai pyrkimystä - yleensä naishahmojen, etenkin yhden tietyn - hoitaa asiansa hyvin ja siivosti ja esiintyä sen mukaisesti. 

Jo ilman Joenpellon profiloitumista asiallisen käytöksen ja "ihmisiksi olemisen" puolestapuhujaksi on ainakin henkilökohtainen vaikutelmani, että kulttuurillisesti kohteliaisuus, asiallisuus ja huolellisuus ovat olleet niitä hyveitä, jotka 1900-luvulla ovat olleet maassamme paitsi kansallisen identiteetin myös sosiaalisen ympäristön vaalimia. Jaksaminen onkin tässä valossa kiinnostavaa; entä sitten, kun ei sairauden tai muun vaikeuden kohdatessa pysty tai jaksa ylläpitää ihannetta tai pyrkiä siihen? Miten käy, jos on aina ollut reipas, aina jaksanut läpi raskaidenkin aikojen, mutta lopulta raja tulee vastaan muodossa tai toisessa? Ei ryppyä, ei tahraa esittää tästä teemasta hienosyisen ja tahdikkaan analyysin. Tapahtumien aikaväli kurottaa neljän sukupolven avulla läpi kaikkien keskeisten sota-aikojen alkaen ajalta ennen itsenäisyyttä ja tuo ne osaksi jaksamisen kulttuurin ylläpitoa ja ideologiaa.

Takakansitekstien kirjoittaminen on varmaankin oma taiteenlajinsa ja niitä on nähty yhden- jos toisenlaistakin, laajan laatuskaalan joka kolkalta. Ei ryppyä, ei tahraa antaa lievetekstissään kuvan kirjasta, jossa yksi monista toistensa kanssa limittyvistä juonilinjoista olisi jotenkin kaikista keskeisin. Oma kokemukseni teoksesta on miltei päinvastainen: kokonaisuus tuntuu olevan keskeisempää kuin jokin yksittäinen kuvio, mistä asetelmasta pidin erityisen paljon tämän teoksen kohdalla. Takakansiteksti on siten luonnehdittavissa hieman harhaanjohtavaksi, ja valitettavasti negatiivisessa mielessä. Jostain syystä kummallisesti sisältöä painottaville takakansiteksteille on yleisempää antaa teoksesta tarpeettoman epäedullinen kuva kuin toisin päin, vaikka on aiheettomasti ylistäviäkin kansitekstejä nähty. 

Vielä sananen Joenpellon kirjoitustyylistä. Kieli on konstailematonta, paikoitellen jopa korutonta. Se kuljettaa eteenpäin kiinnittämättä erityisemmin huomiota itseensä mutta luoden silti kauttaan vahvan tunnelman kustakin aikakaudesta ja onnistuu luonnehtimaan hahmoista erilaisia uskottavia yksilöitä inhimillisine piirteineen ja luontoineen. 

Joenpellon tuotantoon törmääminen osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi, eikä ajatus jonkin muunkin hänen teoksensa lukemisesta ole lainkaan vastenmielinen. Vaikka vinoa pinoa Joenpellon romaaneja tuskin lähiaikoina tulen kirjastosta kantamaan, ehkäpä jonakin päivänä vielä uppoudun takaisin hänen klassikkotuotantoonsa, joka on ainakin tästä ensimaistiaisesta päätellen ansainnut kaikki palkintonsa.

---

Eeva Joenpelto 1989: Ei ryppyä, ei tahraa
WSOY. Juva.
415s. 
Kansi: Raimo Raatikainen

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Francois Rabelais: Pantagruel, Dipsodien kuningas

Pantagruel, Dipsodien kuningas on hilpeän hyväntuulinen veijariromaani Pantagruel-jättiläisestä ja hänen kumppaneistaan. Se on samalla pistävä satiiri ajan teologiaa, filosofiaa ja instituutioita vastaan. Pantagruel on ahneuden ja tekopyhyyden kritiikki, inhimillisyyden ja kohtuullisuuden puolustus. Lajihistoriassaan se on vastalause kaikelle kaavoittumiselle.  
Pantagruel on François Rabelais'n pääteoksista toinen ja tähän mennessä suomentamaton. Rabelais'n kieli on täynnä vapaaseen assosisaatioon perustuvaa akrobatiaa ja sanallista ilotulitusta, sanaleikkejä, mielikuvitussanoja, kaksi- ja kolmimielisyyksiä ja väännöksiä antiikin, kirkkoisien ja Raamatun sitaateista.

Jotakin keskeistä teoksen tyylistä kertoo, että sen nimi kokonaisuudessaan alaotsikoineen kuuluu Pantagruel, Dipsodien kuningas: Totuudenmukaisesti kerrottuna, ynnä hänen hirmuiset sankarityönsä ja urotekonsa kirjoittanut herra Alcofribas-vainaa, Kvintessenssin tislaaja. Tämä maailmankirjallisuuden klassikko ranskan kirjakielen merkkivaikuttajalta François Rabelaisilta päätyi luettavaksi, kun itse hankin ja annoin sen lahjaksi, toivotuksi sellaiseksi. Samalla sain itse tilaisuuden tutustua teokseen, jonka nimi ja hullunkurinen asetelma olivat jääneet mieleni perukoille jostakin kirjallisuuden peruskurssilta. 

Palasin takaisin juurikin noiden vanhojen muistiinpanojen ääreen Pantagruelin luettuani ja nyt sivistystäni syventäneenä - tai palauttaneena, kuinka vain - voin lisätä tässä vaiheessa huomion tyylistä, jota nimitetään groteskiksi sen eri rekistereitä sotkevan rakenteen vuoksi. Toisin sanottuna ylevä klassinen ylätyyli sekoittuu iloisesti rahvaanomaisen alatyylin kanssa. Tällöin kokonaisuuden ajateltiin kirjoitusaikana olevan epäsuhtainen, suorastaan viallinen ja siten groteski. Epäilemättä satiirisessa teoksessa ratkaisu on tehty erittäin tietoisesti. Samoin aiheet vaihtelevat levottomasti, mikä on ollut toinen riemukas loukkaus ajan "hyvän kirjoittamisen" oppeja vastaan. Tyyli on saanut lisäksi vaikutteita myös myöhäiskeskiajan kirkollisesta kielestä, jotka usein lankesivat samaan tyylivaihteluun. Rabelaisin tuotantoon on myös yhdistetty karnevalismin käsite, joka kuvaa nimensä mukaisesti vallitsevan järjestyksen saattamista naurunalaiseksi ja sen päälaelleen kääntämistä.

Pantagruelilla on paljon yhteistä Erasmus Rotterdamilaisen Tyhmyyden ylistyksen kanssa. Molemmat ovat humanismin näkökulmasta kirjoitettuja, satiirisia teoksia, joilla on huikea intertekstuaalinen verkko koko aikansa länsimaisen kulttuurisivistyksen yllä. Molemmissa sekä muoto, kerrotut asiat että kieli ovat rakentamassa satiirista sävyä. Siitä huolimatta ne ovat aivan erihenkiset teokset sikäli, että Pantagruelissa keskiössä on usein räävitön ja varsin absurdi huumori, joka ei tyydy vain piikittelemään Tyhmyyden ylistyksen tavoin vaan heittää koko homman täysin lekkeriksi. Ilottelu ottaa kierroksia luku toisensa jälkeen, mikä korostuu esimerkiksi Pantagruelin koon (ja urotöiden) kasvaessa teoksen loppua kohden. 

Sanotaanpa vielä sananen lukukokemuksen siitäkin puolesta, joka ei liittynyt kirjallisuushistorialliseen merkitykseen, keinoihin, muotoihin tai yhtäläisyyksiin. Pantagruelin kieli on mutkatonta ja ilmaisuvoimaista, josta tosin merkittävä kiitos kuuluu onnistuneelle käännökselle. Esipuheessa kerrotaan tekstin hengen ja tunnelman pysyneen aina sanatarkan käännöksen edellä, mikä osoittautuu teosta lukiessa erinomaiseksi valinnaksi. Pantagruelin seikkailut eivät kompastele kielellisesti, vaikka sisältävätkin huimat määrät täysin absurdia sisältöä. Juurikin absurdi osuus huumorista viihdytti kyllä ihan ääneen hekotteluun asti, vaikka osa huumorista oli jopa kirjoitusaika ja sen kulttuuri huomioiden hieman turhan ronskia makuuni. Pantagruelin loppuvaikutelma olikin älykäs ja sivistynyt satiiri, joka on samalla keskiaikaisen karnevalismin tapaan alatyylisen huumorin sävyttämä. 


Olen jo pidemmän aikaa pitänyt Rabelaisin teoksia lukulistallani, ja ensikosketus avasi kiinnostavia kulttuurillisia näköaloja.  Tarkoituksenani olisi lukea Rabelaista myös tulevaisuudessa hänen muiden teostensa muodossa, sen verran viihdyttäväksi ja sivistäväksi Pantagrueliin tutustuminen osoittautui. Mainittakoon vielä, että postauksen alussa olevassa kuvassa esiintyvä jättiläinen on Rabelaisin tuotannosta innoittuneen Gentle Giant -yhtyeen samannimisen levyn kansikuva.

---

François Rabelais 1532/1983: Pantagruel, Dipsodien kuningas
Kustannuskiila Oy. Kuopio.
Suom. Erkki Salo
173s.
Kansi: Kaarina Nuotio