Ulrika Kärnborg: Myrrha



Sinä päivänä kun piika Hannah Cullwick kohtaa ensimmäistä kertaa Arthurin, Hannah on Myrrha. Kreikkalaisen tragedian orjatar, ylevä kärsimyksissään. Viktoriaaninen Englanti haparoi teollistumisen ensiaskeleita, yläluokka ei näe alempiaan vaikka sosialismi ja naisasialiike ovat jo alkaneet nakertaa perustuksia. Herrasmies Arthur Munby haluaa nähdä, hän tarkkailee työväenluokkaisia naisia pakonomaisesti - ja tuntee vetoa likaan. Hannah ja Arthur ajautuvat suhteeseen, joka määrittelee heidän loppuelämänsä. 

Ulrika Kärnborgin esikoisromaani kuljettaa lukijaa epäsuorasti vihjaillen kuin viktoriaaninen kertomus.

Luulin jostain syystä kierrätyskirjahyllyä tutkiessani löytäneeni varsin eriskummallisen kotimaisen romaanin, ennen kuin Myrrhaa aloittaessani vilkaisin sisäliepeeseen ja sain havaita Kärnborgin olevan ruotsalainen. No, oli kirjoittaja suomalainen tai ruotsalainen, eriskummallisuus säilyy siinä mielessä, että kirjoittaja (käsittääkseni) on sekä syntynyt että elänyt aivan toisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Teoksesta kuitenkin huokuu varsin yksityiskohtainen perehtyneisyys paitsi viktoriaanisen Iso-Britannian arjen yksityiskohtiin myös sen mielenmaisemaan uppoutuminen.

Rehellisesti sanottuna odotin Kärnborgin teokselta fiilistelevää, sievistelevää ja estetisoivaa otetta aikakauteen - nykyäänhän on muotia julkaista kaunista ja tunteisiin vetoavaa mutta sisällöllisesti hyvin ohutta ja yksipuolista romaanikirjallisuutta. Heti ensimmäisillä sivuilla kuitenkin ilahduin kohdatessani Myrrhan kertojan, jonka sävyssä oli pienehköä ilkikurisuutta ja lukijan älyyn luottava ote. Luottamukseni teokseen vahvistui heti, ja oli heti paljon helpompi odottaa positiivista lukukokemusta. Muutamat kymmenen sivua pysyin tyytyväisenä, mutta sataa sivua lähestyttäessä ja siitä edespäin alkoi vähä vähältä käydä selkeämmäksi, että tästä ei enää oteta kierroksia, vaan samalla tasolla kuljetaan loppuun asti.

Vaikka kerronta on sujuvaa ja sopii teoksen maailmaan saumattomasti, se ei silti nouse oikein hyvän tasolta "huikean" tai "nerokkaan" tasolle: se toimii hyvin, mutta ei suoranaisesti luo upean kielenkäytön tuomaa sädekehää koko teoksen sävyyn tai ole mitenkään erikoisen ilmaisuvoimaista. Pahimmillaan se jää kuvailupainotteisuudessaan jopa listaavan tasolle - erityisesti alkupuolella, kun esitellään paljon vaihtuvia ihmisiä ja ympäristöjä. Listaavuus on tietysti omalla tavallaan toimiva tehokeino. Minusta se ei oikein istunut kerronnan kokonaisuuteen, jossa tehokeinot jäävät yksittäisiksi, toisistaan irrallisiksi ja paikallisiksi. Makuasioita tämäkin, tietysti. 

Teoksen ajankuva on yksi sen ehdottomista vahvuuksista. Paitsi että joka ikinen pikku yksityiskohta on paikoillaan - hajut, puhdistusaineet ja puhdistustekniikat, kankaat, kenkien kiinnityksen tekniikat, kaikki pienet arkiset käytännöt - vielä vakuuttavampi on tapa, jolla Myrrhassa kuvataan 1800-luvun ihmisen mentaliteettia ja ajatusten rakentumista. En ole pitkään aikaan lukenut nykykirjallisuudessa näin uskottavaa kuvausta 1800-lukulaisesta mielenmaisemasta. Hahmot ovat ytimiään myöten aikansa tuotteita, mutta eivät silti mitään tusinapaperinukkeja periodiasuissa, vaan jokainen on muokannut oman persoonansa ja kehonsa kautta erilaisen tavan olla maailmassa.

Psykologiaan on selkeästi paneuduttu, mitä aina arvostan kirjallisuudessa suuresti. Tarina on rakennettu pitkästi psykologisten motiivien ja mekanismien pohjalle. Tämä on ihan toimivaa sekin, mutta nähdäkseni teoksesta olisi ollut varaa karsia parikin sataa sivua. Intensiivisemmällä ilmaisulla olisi voinut välttää tyhjäkäynnin, jota teoksessa jonkin verran on. Tietysti viktoriaaniseen romaaniin rönsyily oikeastaan kuuluu, mutta kun teos ei aivan suoranaisesti pyri olemaan pastissikaan vaan vain viktoriaanista tunnelmaa tavoitteleva teos. 

Minä tosin olen aina pitänyt hitaasta kerronnasta ja raskassoutuisuudesta, mutta en ihan tällä tavalla: yleensä hitaasti etenevissä teoksissa silti kuljetaan koko ajan eteenpäin ja rönsyistä muodostuu joku kiinnostava kudelma. Myrrhassa kierretään samaa kehää jatkuvasti pienin variaatioin. Teoksen maailmassa vuosikymmenet kuluvat ilman, että mikään suoranaisesti muuttuu. Loppupuolella aloin huomata väsähtäneeni tarinaan ja hahmojen jatkuvaan psyyken syväluotaukseen, vaikka he olivatkin edelleen yhtä psykologisesti ehyitä riipivine ristiriitoineen.

Joko tämä on hyvin nerokasta romaanikirjoittamista, jossa lukija saa jakaa hahmojen uupumuksen koko ihmissuhteeseen ja ohitse merkityksettömänä lipuvan elämän tuottaman pettymyksen, tai sitten jokin on mennyt vikaan tätä kirjaa kirjoitettaessa. Epäilen varovasti ensimmäistä vaihtoehtoa uskottavammaksi - teos on niin monella tavalla laadukas, että tällainen suuren luokan hutilointi tuntuisi hassulta. Jostain syystä teos silti uuvutti minut turhan perinpohjaisesti ja hahmotkin etääntyivät tarinan mukana niin kauas, etten oikein loppua kohti jaksanut välittää heidän kohtaloistaan. Tunnekokonaisuudesta tuli valju, vaikka teoksen ote yhteiskunnallisen ja henkilökohtaisen suhteeseen sekä ihmisluonnon ristiriitaisuuteen olikin harvinaisen kiinnostava. 

Minulle tulikin suurena yllätyksenä teoksen lopussa, että Hannah ja Arthur olivat todellisia historiallisia henkilöitä, joiden kirjeitä, kuvia ja runoutta on säilynyt. Toisin sanoen suuri osa kirjan yksityiskohdista oli todellisia historiallisia dokumentteja. Tämä käänsi teoksen silmissäni päälaelleen: olin siihen asti lukenut teosta fiktiona ja hahmoja täysin keksittyinä. Aitojen historiallisten henkilöiden elämästä jääneiden dokumenttien käyttäminen lähteenä selittää tietysti psykologisen näkökulman syvyyttä ja aikajanan arkista "mitään ei tapahdu" -tunnelmaa. 

Toisaalta tuo kiinnostavasti esille, kuinka eri tavalla itse orientoituu lukemaan fiktiota (tämä on nyt se odotushorisontti) ja kuinka suhtautuminen teokseen muuttuu, kun se paljastuukin elämäkerralliseksi. Aloin heti arvioimaan teoksen tapahtumia, kerrontaa ja näkökulmaa aivan toisenlaisten silmälasien kautta. Koska kuitenkin olin jo aika lailla jo kokenut teoksen asian paljastuessa minulle, jälkitunnelmaa kaikesta huolimatta värittivät vahvimmin ne havainnot, jotka olin tehnyt luullessani lukevani täyttä fiktiota. Todennäköisesti parin vuoden päästä olen jo unohtanut, että tämä oli elämäkerrallinen alkuunkaan.

En voi olla huomauttamatta - varsin penseä suhteeni takakansiteksteihin pakottaa minut mainitsemaan - että epäsuora vihjailu on kaukana tästä teoksesta. Totta, graafista kuvailua teos ei missään suhteessa sisällä, mutta kuitenkin se esittää esimerkiksi seksikohtauksia ja on varsin perusteellinen Arthuria puoleensa vetävän lian kuvailussa. Viktoriaanisissa kertomuksissa kokemukseni mukaan käydään yhdessä päiväkävelyllä tai vaunuajelulla, josta näytetään lähinnä katkelma sivistynyttä keskustelua ja muutama uskaliaampi tunteenosoitus (esim. käteen tarttuminen), ja pian joku onkin raskaana. Myrrhan kerronta on häveliästä vain verrattuna nykypäivän trendiin, jossa on enemmän sääntö kuin poikkeus kuvailla yksityiskohtaisesti ihan kaikki.

Myrrhan kansikuva on ihan osuva - eikä näköjään vahingossa, kiitos (aavistuksen tökerönkin) kuvamanipulaation. Paperikansien visuaalinen ilme on ihan tyylikäs, mutta ei lainkaan niin tyylikäs kuin paperikansien alta paljastuva kirja, jossa mustalle pohjalle on painettu teoksen nimi kultakirjaimin. Paperikannen toisaalle katsova, katseen kohteena oleva nainen on ihan kansikuvaston perushuttua (valitettavasti), mutta tällä kertaa se on perusteltua: valta aiheena kun liittyy kiinteästi teoksen tematiikkaan ja päähenkilöiden, Hannahin ja Arthurin, sisäisyyteen, maailmankuvaan ja keskinäiseen dynamiikkaan. Lisäksi kuva liittyy estetiikaltaan viktoriaaniseen aikakauteen, jonka jäykässä muotissa vastaava kuvasto on oireellinen merkki kaikkialla vallitsevista kaksoisstandardeista.

Yhteenvetona Myrrha oli ihan mukavaa vaihtelua muun lukuvalikoimani seassa: laadukasta, psykologista otetta painottavaa romaanikirjallisuutta, jossa on nykyajan historialliseksi romaaniksi harvinaisen tukeva historiallinen pohja. Se tarkastelee ihmissuhteita yhteiskunnallisen kehyksen ja toisaalta yksilöpsykologian ristipaineessa. Näkökulma on kiinnostava, ja teoksella on aiheesta sanottavaa. Aihe on tosin synkkä ja lohduton ja jäi tunnetasolla etäiseksi. Mutta parasta silti on, että sain hieman toivoa historiallisten nykyromaanien tilanteeseen: Myrrha todisti, että viihteeksi lipsunut lajityyppi on vielä pelastettavissa moniulotteisia ja yleisinhimillisiä teemoja pätevästi käsitteleväksi romaanikirjallisuudeksi.

---

Ulrika Kärnborg 2008/2009: Myrrha
Suom. Katriina Huttunen
Schildts. Helsinki.
461s. 
Kansi: Aino Ahtiainen

Kommentit

Viikon luetuimmat