Antti Tuuri: Pohjanmaa


Nyt on Johannes Hakalan pojanpoikien vuoro näyttää, mitä ovat miehiään. 

Aina on Pohjanmaalla helposti ja täydesti innostuttu asiaan, lähdetty ja tehty, kuoltu aatteen nimissä. Mitä siitä on opittu? Eräänä heinäkuun sunnuntaina ovat kaikki Hakalat koolla kotitilalla. Amerikkaan lähteneen vaarin olemattoman omaisuuden jakaminen on kuitenkin vain muodollisuus: varsinainen yhteinen asia on toinen. Tuvassa istuu nyt neljä pojanpoikaa vaimoineen, kaikkiaan viisitoista henkeä. Kolmekymmentäluvun puolivälissä oli vain viisi ja niistäkin kaksi meni sodassa, kuten äiti toteaa. Tänä heinäpoutaisena päivänä on Hakalan veljesten vuoro näyttää, miten tapahtunut vääryys pohjalaisittain oikaistaan. 

Vaikka minua näillä kulmilla sanotaankin "Pohjanmaan flikaksi", on pohjalaisuus minussa suhteellisen ohut, vaikkakin ilmeisen pysyvä, kerros. En ole koskaan asunut vakituisesti Etelä-Pohjanmaalla, ja puukkokin on vielä hankkimatta. Ehkäpä juuri siksi Pohjanmaan aloittaminen kutkutteli, sillä viime kesänä katsomassani Parikan elokuvaversiossa oli ollut jotakin hyvin tunnistettavaa, jota en aivan tarkalleen osannut kuvailla tai paikantaa - eivätkä tunnistettavia olleet vain maisemat. 

Oikeastaan juuri sama epämääräinen tuttuuden tunne sai minut aloittamaan koko Pohjanmaa-sarjan lukemisen. Juuri Pohjanmaa-romaanin tarttuminen kuitenkin kiehtoi erityisesti siksi, että ensimmäistä kertaa sarjan aikana (jos siis lukujärjestys on kronologinen) ollaan Etelä-Pohjanmaalla, eikä vain kaivata tai muistella sitä, ja toisekseen kuvauksen kohteena on arki eivätkä erityisolosuhteet kuten sota tai maahantulo siirtolaisena.

Kertojana Pohjanmaassa on Erkki Hakala, Talvisodan Martti Hakalan poika ja Uuden Jerusalemin sekä Maan avaruuden Johannes Hakalan pojanpoika. Erkki - jonka kertojanääni ja persoona ovat muuten jälleen hyvin identtisiä Johanneksen ja Martin kanssa - on neljästä veljeksestä nuorin. Veljessarjan elämät edustavat kukin erilaista pohjalaispolkua: Paavo jatkaa viljelyä sukutilalla, Veikko on (epäonnistunut) yrittäjä, Seppo, insinööri ja joukon ainoa korkeakoulutettu, toimii esimiesasemassa Vaasassa ja Erkki on puolestaan Pietarsaaren paperitehtailla töissä. Tapaamista varjostaa Veikon aluksi hyvin menneiden liiketoimien kariutuminen, joihin syynä on Veikon liika luotto paikalliseen alaiseensa Ketolaan - Ketola on onnistunut kampeamaan Veikon ulos yrityksestä, mikä kirvelee koko sukua edelleen.

Naishahmoja on tässä teoksessa enemmän kuin aiemmissa, mutta ei edelleenkään kovin suuressa roolissa. Erona on kuitenkin, että tässä he ovat aidosti osa sukua, kun aiemmissa sarjan osissa naiset ovat lähinnä olleet Martin ja Johanneksen matkoillaan tapaamia satunnaisia naisia. Nyt siis saadaan mukaan tarinaan Hakalan sukua laajemminkin, mikä tekee suvun kuvauksesta rikkaampaa ja vivahteikkaampaa. Naisten rooli on paljolti miesten puuhien päivittely, joten siinä mielessä heistä ei saada yhtä monipuolista kuvaa kuin mieshahmoista. Erona tähän on Saara, Erkin tapailema paikallinen nainen, jolla on ihan omia suunnitelmia elämänsä varalle.

Suurin yllätys teoksessa oli se, kuinka paljon sivutilaa annettiin Martti Hakalan menneisyydelle. Tämä yllätys tietysti pohjautui siihen, ettei Martin osuutta edes sivuttu Pohjanmaa-elokuvassa. Oli oikein hyvä valinta, ettei elokuvassa turhaan lähdetty käymään läpi Mäntsälän kapinaa - rytmitys olisi kärsinyt - mutta kirjassa monta lukua käsittävä kuvaus Martin ihanteiden ajautumisesta konfliktiin oli oikeastaan yllättävänkin tärkeä tausta ja peili hänen poikiensa kamppailuille toisenlaisessa maailmassa.

Sukupolvien aikana tapahtunut muutos on jatkuvasti läsnä: viljelysmaat, jotka Johannes Hakala hylkäsi ja joita hoitaessaan Martti Hakala kohtasi loppunsa, kannattelevat taloa ja Paavon perhettä vain miten kuten. Samalla tavoin sisällissodassa valkoisten puolella taistellut Johannes Hakala työskenteli sarjan alkuosissa lakkorikkurina Kanadan kaivoksilla, mutta pojanpoika Erkki Hakala kuuluu Pietarsaaren tehtailla työskennellessään ammattiliittoon, vaikkei siitä paljon suvulleen huutelekaan.

Yksi sarjan osissa varsin vahvasti lävitse tunkeva osa-alue on arvomaailma ja suhde ideologioihin, joista tietysti pohjalaisten päähenkilöiden mielestä järkähtämätön oikeistolaisuus on ainoa vaihtoehto. Tämä huomioon ottaen oli tavallaan yllätyskin, kuinka epäsuotuisassa valossa Lapuanliike esitettiin siihen nähden, että näkökulma oli liikkeen osallistujan. Narratiiviksi tuntui muotoutuvan se, kuinka Lapuanliike vaikuttaa ensiksi vastaukselta ongelmiin, mutta alkaa sitten vaivata osallistujia väkivaltaisuudessaan ja ideaalien murentuessa. Mäntsälän kapinaan osallistunut Martti Hakala uskoo vahvasti, että sivullisia aseilla osoittelemalla saadaan aikaan parempi valtio, mutta kapinan epäonnistuminen ja kiihtyvät muilutukset saavat hänet ennen pitkää toisiin aatoksiin - etenkin, kun vietyjen joukossa on myös sukulaismies, joka ei koskaan palaa.

Ihan kiinnostavasti olen nähnyt erinäisissä yhteyksissä Etelä-Pohjanmaalta peräisin olevissa teksteissä ilmaisuja, jonka mukaan eri henkilöt "ajautuivat" ja "tempautuivat" mukaan Lapuanliikkeeseen - näitä sanoja käytetään jopa puhuttaessa keskeisistä aktiiveista. Tarve häivyttää osallisuutta ja toimijuutta on tavallaan ymmärrettävää siksi, että Lapuanliike ei ole kovin hyvässä huudossa nykypäivänä ja ihan syystäkin. Samalla se on myös ongelmallista: aivan kuin liike ei olisi syntynyt ihmisten tietoisten tekojen kautta, vaan ollut jokin irrallaan leijuva entiteetti, joka kaappasi ihmisiä mukaansa. Tällainen hämärtäminen vaikeuttaa syntymekanismien ymmärtämistä, ja se on jo todella ongelmallista.

Pohjanmaassa parhaita asioita oli jonkinlainen syvään juurtunut melankolia, joka oli kuvattu varsin koskettavasti. En tiedä, onko tämä juuri se "tuttu jokin" tai osa siitä, mutta ainakin omasta näkökulmastani teos tuntui kertovan niin paljon kaikenlaista monesta asiasta, että voisin jopa haluta lukea sen uudestaan. En välttämättä ole kaikesta ihan samaa mieltä, mutta jotenkin luin Pohjanmaan osin jonkinlaisena selitteenä omankin suvun ajatusmaailmalle ja sielunmaisemalle. Ja ehkäpä myös sille, mitä itse on sieltä perinyt. Tuurin kuvaus on sen verran tunnistettava, että jotakin tuttua hakiessa ainakin minä sitä löysin.

Tähän mennessä Pohjanmaa on ollut - ehkäpä juuri edellä mainitsemistani syistä - ehdottomasti sarjan paras osa. Oman pienen lisänsä tähän vakuuttavuuteen tekee myös Parikan elokuva, joka oli hieno tulkinta. Kaunokirjallisena teoksenakin pidän Pohjanmaata toistaiseksi onnistuneimpana sarjan romaanina rytmityksen ja temaattisen rakentumisen kannalta. Kaikkien loppujen sarjan osien päähenkilönä onkin sitten jälleen Erkki Hakala ja tapahtuma-ajankohta hiipii hitaasti lähemmäs 2000-lukua. Ajat muuttuvat, mutta ainakaan Pohjanmaa-sarjan perusteella pohjalaisuus ei muutu.


Pohjanmaa-sarja:
Pohjanmaa
---

Antti Tuuri 1982/1997: Pohjanmaa
Otava. Helsinki.
364s.

Kommentit

Viikon luetuimmat