Vladimir Nabokov: Sebastian Knightin todellinen elämä


Sebastian Knightin todellinen elämä ilmestyi ensimmäisen kerran 1941. Se on luonteenomaisesti ’nabokovilaisen’ mielikuvituksen sävyttämä romaani, jossa tunkeudutaan hätkähdyttävän syvälle inhimillisen luonnon ominaisuuksiin. Ulkonaiselta rakenteeltaan teos muistuttaa salapoliisiromaania: kirjan minä kokoaa pala palalta niitä yksityiskohtia, joista vähitellen hahmottuu todellinen kuva hänen kuolleesta velipuolestaan, kirjailija Sebastian Knightista. Monet tiesivät Sebastianin olleen aikansa hienostuneimpia kirjailijoita, mutta vain harvat olivat perillä niistä kahdesta rakkauskokemuksesta, jotka vaikuttivat hänen uraansa – toinen erittäin kohtalokkaalla tavalla. 
Vladimir Nabokovin teokset ovat saaneet yhä laajemmin ihailevan lukijapiirin ja samalla vakiinnuttaneet käsitystä Nabokovista yhtenä aikamme erikoislaatuisimmista ja merkittävimmistä kirjailijoista.

Ryhdyin lukemaan Sebastian Knightin todellista elämää täsmälleen yhdestä syystä: totesin, että edellisestä Nabokovin teoksen lukemisesta oli jo turhan kauan aikaa.  Nabokovilta aiemmin lukemani teokset - Lolita (Lumooja-esiversioineen), Naurua pimeässä ja Kalvas hehku - olivat rakenteellisesti ja kielellisesti nerokkaita sekä sisällöllisesti suorastaan piinaavia pakkomielteisen, heikon ja tuhoutuvan ihmismielen kuvauksissaan. Aivan erityisesti Nabokovissa ovat vakuuttaneet ehkä hienoimmat kielikuvat, joita kaunokirjallisuudessa on tullut vastaan - äkkiä alkaa uskoa, että tämä tyyppihän on kiellinen nero.

Niinpä ihmetykseni olikin suuri, kun jostain syystä Sebastian Knight ei jotenkin alkanut vetää missään vaiheessa. Eikä kieli nyt ollut niin huikaisevaa kuin odotin, vaikka ihmiskuvauksissa oli edelleen se osuva nabokovmainen teränsä. Itse asiassa, jotenkin erittäin hämmentävästi, lukukokemus muistutti tunnelmaltaan vähemmän aiempia Nabokovilta lukemiani teoksia ja enemmän hiljattain lukemaani Julien Greenin Lähtöä ennen päivänkoittoa. Syynä oli ehkäpä aiheiden samantyyppisyys: keskiössä on ilmeisen briljantilla mielellä varustettu nuori mies, jonka kehitystä seurataan 1900-luvun alkuvuosikymmenillä yläluokkaisessa ympäristössä Keski-Euroopassa.

Se, että samankaltaisten aiheiden käsittely riittää tekemään teoksesta samanoloisen jonkin toisen teoksen kanssa, oli jotenkin tyrmistyttävää Nabokovilta. Nabokovin proosassa on minua tähän asti kiehtonut se, että hänen teoksensa ovat paitsi tunnelmaltaan myös kieleltään aivan jotakin muuta kuin kaikki muu, korkeintaan samankaltaista kuin 1900-luvun alkupuolen paras romaanikirjallisuus mutta vain äärimmäiseen huippuunsa hiottuna. Sebastian Knight oli "vain" hyvää 1900-luvun alun kirjallisuutta. Jotan puuttui, ja koska teoksen rakenne oli kiehtovuudessaan täyttä Nabokovia, jotenkin kielen tasolla nabokovmaisuus jäi vajaaksi.

Tämän havainnoin syitä voi vain arvailla: suomennuksen tasoa on ainakin turha epäillä, sillä Pennanen ja Jaskari ovat kääntäneet myös muita Nabokovin teoksia - erinomaisesti, huomautettakoon. Jään siis täysin neuvottomaksi. On vaikea silti kuvitella, että Nabokovin tyyli ehtisi niin valtavasti hioutua hieman yli kymmenessä vuodessa, kun 14 vuotta myöhemmin ilmestynyt Lolita oli niin ällistyttävää ilmaisujen taidetta. (Sitä paitsi minusta jotenkin hämärästi tuntuu, että Sebastian Knightia kahdeksan vuotta aiemmin ilmestynyt ja kolmisen vuotta sitten lukemani Naurua pimeässä oli myös tiheää - tai ainakin Sebastian Knightia tiheämpää - Nabokovia.)

Mutta se lukukokemuksen selittämättömästä nabokovittomuudesta ja itse teokseen. Sebastian Knightin on mainittu pelaavan salapoliisijuonella, ja johtolankojen metsästämistä se onkin. Kertojana toimii brittiläis-venäläisen Sebastian Knightin venäläinen velipuoli, joka selvittää jonkinlaisen näännyttävän pakkomielteen (olihan se siellä) vallassa Sebastianin sisäisyyttä. Veljen nimeä ei kerrota, mutta hänen nimensä ensimmäiseksi kirjaimeksi mainitaan V, sekin vain yhden kerran koko teoksen aikana.

En tiedä sitten, onko tämä minulle jotenkin liian hienostunutta kirjallisuutta, mutta jostakin syystä en oikein saanut oikein hyvää otetta teoksesta missään vaiheessa. Tavallaan ymmärsin, että Sebastian Knightin elämän käänteiden olisi pitänyt pitää minua jännityksessä, mutta niin ei vain jotenkin käynyt. Sebastian jäi jotenkin valtavan etäiseksi, eikä onnistunut hahmona lumoamaan, koukuttamaan eikä kiinnostamaan. Velikin pakoilee niin aktiivisesti teoksen valokeilaa, että jotenkin paradoksaalisesti kiinnostuin enemmän kertojahahmosta, ja päädyin salapoliiseilemaan Sebastianin sijasta V:n jäljessä.

Nabokov on mestari kuvaamaan pakkomielteisiä hahmoja, ja omilla tavoillaan sekä Sebastian että hänen veljensä sellaisia ovat. Sebastianin mieli jäi kuitenkin abstraktiksi ja V:n mieli ainoastaan hyvin luonnosmaiseksi kehykseksi, joka määrittyy pitkälti hänen vimmaisilla toimillaan. Lolitan, Naurun pimeässä ja Kalvaan hehkun hallitsevaa, intensiivistä kertojatyyppiä on lähestytty eri suunnasta: kertoja on pilkottu ikään kuin kahteen osaan, jotka jatkuvasti määrittelevät toisiaan ja ovat jännitteisessä ristiriidassa. V. on jatkuvasti läsnä, Sebastian taas poissa. V. ei kuitenkaan kerro mitään, kun Sebastianista saadaan tietää milteinpä kaikki. V. vähättelee kirjaansa, jossa samalla siteeraa pitkiä pätkiä Sebastianin teoksia. Ja niin edespäin.

Täytynee sanoa vielä sananen asiasta, jonka olen ollut aistivinani jo aiemmin, vaikka Nabokovin kielipyöritys on vienyt mennessään. Nabokov ei suoranaisesti tunnu kunnioittavan naissukupuolta. Nytkin Sebastian Knightissa todettiin, kuinka eräs kirjan naishahmoista oli "noita harvinaisia, hyvin harvinaisia naisia, jotka eivät pidä maailmaa vakiona ja jotka eivät arkielämän ilmiöissä näe pelkästään oman naisellisuutensa tuttuja kuvastimia". Tällä kohden en tietenkään voinut olla miettimättä sitä, että ylipäätään hyvin harva myös miehistä - ihmisistä ylipäätään - elää jotenkin astetta tietoisempana joutumatta kokonaan arjen vietäväksi.

Valitettavasti tämä ikävä sivusävy muuten hämmästyttävän tarkkasilmäisen ihmistuntijan kuvauksissa tuottaa sen, että en oikein osaa pitää Nabokovista niin paljon kuin saattaisin muuten pitää, vaikka kuinka luentani olisi anakronistinen. Tällaisissa kohdissa tuntuu siltä, kun kirjoittajan muuten loistava huomiokyky herpaantuisi ja saisi hänet kirjoittamaan pikkumaisesti luulojen varassa kuin ainakin arjen tasolle jumittuva keskinkertaisuus. Muuten Nabokovin tekstin loistavuus säilyy, mutta tällaiset pienet keskinkertaisuudet nahistuvat aika rumasti. Jokaisessa on tietysti vikansa, jotka aika erottamattomasti saattavat olla osa kirjoitusajan ilmapiiriä. Mutta nähdäkseni Nabokovin kirjallinen nerokkuus ei  tule kiistetyksi, vaikka vanhanaikaisista rönsyistä huomautettaisiinkin.

Nyt täytynee sanoa, että vaikka Sebastia Knightin todellinen elämä ei ole millään mittapuulla huono teos, se ei onnistunut ylettämään parhaiden Nabokov-elämysten riviin. Sen kokeellisuus on kiinnostavaa, ja saattaa hyvinkin olla - kuten kävi myös Kalvaan hehkun kanssa - että pidempi kypsyttely teoksen lukemisen jälkeen vasta täydentää lukukokemuksen. En sitten tiedä, paljonko asiaan vaikuttaa se, että Nabokovin lukeminen on minulle hieman kuin hiippailua sumussa: odotan koko ajan, että minua yritetään jekuttaa tai että silmäkulmassa vilahtaa joku. Saattaa hyvinkin olla, että vasta myöhemmin hoksaa, mitä on oikein tullut nähneeksi.

---

Vladimir Nabokov 1941/1960: Sebastian Knightin todellinen elämä
Suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari
Gummerus. Jyväskylä.
238s.

Kommentit

  1. Suhdettasi Nabokoviin rasittaa samantyyppinen painolasti kuin minun suhdettani Coetzeehen, jolta luin naisia vähättelevää tai ainakin kompleksista ja ohi aiheen häiritsevää, vaikka onkin hieno kirjailija. Kalvaan hehkun jälkeen taisin googlata ja löytää jotain Nabokovin homofobiasta. Hänen veljensä oli ilmeisesti homoseksuaali ja se oli siihen aikaan vaiettu häpeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Coetzee, toinen muuten niin hieno kirjailija! Muuten erinomaisten kirjoittajien jääminen tällaisiin aikalaismaailmankuvan ansoihin on jotenkin erityisen harmillista.

      Tuo Kalvas hehku on kyllä siitä mielenkiintoinen tapaus, että itsehän siis en lukenut sitä mitenkään homofobisena teoksena. Sellainen tuli ensimmäisen kerran edes mieleen, kun luin jonkun kirjablogin - ehkä sinun! - postausta. Jotenkin Kalvaassa hehkussa Kinbote oli niin pakkomielteinen, että näin seksuaalisuuden olevan vain yksi alue hänen elämässään, johon hän suhtautuu ylitsevuotavan fetisistisesti (muita ovat tietenkin hänen työnsä, minäkuvansa ja Shade).

      En jotenkin lukenut, että homoseksuaalisuus olisi ollut itsessään esitetty esimerkiksi samalla tavalla järkyttävässä valossa kuin Humbertin perversiot, vaan aika irrelevanttina yksityiskohtana - Kinbote ei olisi ollut yhtään vähemmän häiriintyneen oloinen, vaikka olisikin ollut heteroseksuaali.

      Mutta tietysti teos on voinut kirjoitusaikanaan vahvistaa käsityksiä homoseksuaalien "psykopaattiudesta" - olihan se vielä tautiluokituksessa tuolloin - ja voi olla siinä mielessä esityksenä ongelmallinen. Mutta näkisin itse, että teos itsessään on jonkin verran ehkä neutralisoitunut vuosien aikana; minusta jotenkin tuntuu, että siitä voisi olla tehtävissä esimerkiksi kiinnostava queer-teoreettinen luenta.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat