keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Martta Haatanen: Matara

Hilda Pirkkiö laski sokeriastian tarpeettoman kovakätisesti vilpolan pöydälle – keskelle pöytää, niin kuin hän sen aina asetti. Porsliinin helähdys pöytälevyä vasten oli kuin piste ja päätös hänen kiivaantiukoille ajatuksilleen. ”He odottavat minun aloittavan – ehkä ratkaisevan koko pulman”, hänen ajatuksensa kertasivat. Hilda Pirkkiön tällaiset ajatukset eivät koskaan olleet alakuloisia. Päinvastoin hän tunsi jälleen olevansa tärkeä ja siitä syystä mielensä sisimmässä riemastunut. Seisoessaan vilpolan puunvärisellä, öljytyllä lattialla kädet lanteilla hänestä ei ollut sopimatonta joutua perheen asioiden voimakkaimmaksi järjestäjäksi. Hän oli aina sellainen ollutkin.

Takakansitekstin sijaan kirjan esittelynä on tällä kertaa sen alku - en onnistunut edes googlettamalla löytämään yhdenkään Mataran painoksen takakansitekstiä. Tämä lukemani painos oli näemmä ensimmäistä painosta ja täysin vailla minkään valtakunnan kansilehtiä. Otin kirjan mukaani kierrätyskirjahyllystä pikaisen googletuksen jälkeen, sillä etenkin Kirjasammon sivu sai Mataran vaikuttamaan lupaavalta määreen "psykologinen romaani" vuoksi. Nimi Matara hämmensi aluksi, sillä sanana se ei ollut minulle ennestään tuttu. Syyksi paljastui tietämättömyyteni kasvimaailmasta: matarat ovat yksivuotisia, sievästi kukkivia ruohokasveja, joita Suomessa kasvaa toistakymmentä lajia.

Matara-kasvi rinnastuu kirjassa oman tulkintani mukaan Kirstin hahmoon. Hän on nuori tyttö, joka tulee osaksi leski-isä Alfredin ja kolmen keski-ikäisen tyttären, Hildan, Senjan ja Allin, yhteiselämää Alfredin uutena vaimona. Teoksen psykologinen ote keskittyy siihen, mitä muutoksia tämä tilanne tuottaa isän ja tytärten suhteeseen sekä koko talouden dynamiikkaan. Kun syvästi uskonnollinen, moraaliltaan horjumaton ja vaatimattomaan elämään jääräpäisesti hakeutuva Kirsti asettuu yltäkylläiseen sukupappilaan, alkavat sekä Alfred että hänen kolme tytärtään pohtia elämäänsä, tekojaan ja valintojaan uudesta näkökulmasta.

Suuressa osassa tätä näkökulmien analysointia on Kirstin uskonnollisuus, joka toimii hänen moraalikäsityksensä horjumattomana pohjana. Kirjassa on olemassa myös hahmo, Kirstin uuden perheen Assi-serkku, joka on olemassa paljolti vain haastaakseen Kirstin ajatusmaailman. Assi on vapaamielinen, suorapuheinen ja kaikkea muuta kuin vaatimaton, ja usein hänen ja Kirstin keskustelut töppäävät kummankin ollessa täysin kykenemätön ymmärtämään toista. Mielenkiintoista onkin, että Kirsti näytetään hyvin pyhimysmäisessä valossa: hänen hyveellisyytensä, hartautensa ja nöyryytensä saa kaikki ympärillä olevat katsomaan peiliin ja löytämään itselleen uuden suunnan - joskaan ei silti Kirstin jalanjäljissä, mikä vähentää mukavasti teoksen paatoksellisuutta. Kirsti tulee perheen elämään yllättäen ja lähtee siitä nopeasti, mutta seuraukset ovat peruuttamattomat, onneksi hyvässä mielessä. 

Haatanen kirjoittaa arkisen kaunista tekstiä, joka tuo mieleen kesäillan. Kirjan perustunnelma on jotenkin mukavan inhimillinen ja lämmin. Tapahtumat keskittyvät hyvin arkisiin ja vähäeleisiin tapahtumiin, mikä antaa teokselle myös siihen sopivaa hienovaraisuutta. Kenenkään elämää ei muuta välttämättä suuri tragedia tai valtavat elämänmuutokset: jo se, että lähistöllä on joku, jonka kautta peilata omia valintojaan ja vaikuttimiaan voi vaikuttaa ihmiseen mitä vahvimmin. Pohjasävy ei kuitenkaan ole perisuomalaiseen tapaan lohduton, vaan rauhallinen, mietiskelevä ja surujenkin keskellä jotenkin pehmoinen. 

Ehkä siksi, että hahmot on esitetty armahtavasti ja inhimillisesti ja he haluavat toisilleen pyytettömästi hyvää, vaikka oman elämän kolhut tai pelot eivät aina periksi antaisikaan. Matara on ensisijaisesti perheen tarina - perheen, joka kuitenkin koostuu ajattelevista ja tuntevista yksilöistä. Kirstin liki särötön virheettömyys hahmona ei missään vaiheessa häiritse, sillä hänen henkilökohtaisessa rauhassaan on jotakin suorastaan tuudittavaa. Muutama epäröinnin hetkikin hänellä on. Lisäksi Kirsti on kuin toisesta maailmasta: hän tulee perheen elämään yllättäen ja lähtee nopeasti omaan suljettuun elinpiiriinsä jättäen jälkeensä vain muutoksen.

Matara on psykologinen perheromaani, joka ei luotaa ihmismielen synkimpiä nurkkia vaan ihmisluonnon rajallisuutta hyvistä aikeista ja rakkaudesta huolimatta. Toisaalta se käsittelee ihmisen kykyä uudistua, vaihtaa näkökulmaa ja miettiä omia valintojaan ja asennettaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä arvioida elämäänsä uudelleen, tuntuu Matara sanovan. 

Lukukokemus oli mukava ja toisaalta piristäväkin - psykologisen romaanin ei välttämättä tarvitse olla synkkä tai traaginen ollakseen tarkkasilmäinen. Olen tyytyväinen, että luin Mataran, mutta omaan hyllyyni en taida sitä nyt jättää. En ainakaan näe itseäni kaipaamassa toista lukukertaa. Toivon mukaan siis Mataran kierrätyshyllystä poimiva saa yhtä miellyttävän lukukokemuksen kuin minä.

---

Martta Haatanen 1950: Matara
WSOY. Helsinki.
199s. 

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Lewis Carroll: Alice in Wonderland

Lewis Carroll (1832-1898) was the pseudonym of English mathematician and writer Charles Lutwidge Dogson. Alice in Wonderland (1865) is one of his most famous works, a novel filled with magic and fantasy and written especially for kids. 

In Alice in Wonderland, the world of the adults, the incomprehensible real world, boring and complex for children, quickly makes way for a more interesting and colourful landscape, full with strange characters, mesmerizing wordplay and amazing adventures for Alice and her readers.  

Tämä nonsense-kirjallisuuden klassikko päätyi hyllyyni varsin epätavallista tietä: heräteostoksena. En nykyään juurikaan osta kirjoja kuin erikoistapauksissa ja yleensä pitkällisen suunnittelun jälkeen. Olin kuitenkin lomalla, jossa minua odotti yhteensä kahdeksan tuntia matkustusta ilman virikkeitä, ja edellisestä kirjasta oli jäljellä enää sata sivua. Niinpä tutkin hetken lähintä kirjanmyyntipistettä ja mukaani valikoitui tämä teos, jonka olin aikonut lukea muutenkin ja johon olisi ehkä tarvetta palata myöhemminkin sen merkittävyyden vuoksi.

Arvoin tosin pitkän aikaa, pitäisikö valita tarjolla olevista kirjoista Alice in Wonderland, Joycen Dubliners vai Lovecraftin Necronomicon. Päätöksen sinetöi kuitenkin se, että Joyce ja Lovecraft saattaisivat olla - näin koskaan kumpaakaan lukematta - sen verran haastavia kieleltään, etten ehkä saisi tarpeeksi irti heti alkukieliseen teokseen tarttumalla. Onhan Alice myös osaltaan vaikea kaikkien sanaleikkien, uudissanojen ja yleisen nonsensen vuoksi, mutta koska kirjan sisältö oli minulle monesta yhteydestä jo tuttu, päädyin siihen. Lisäksi tämä oli kolmesta vaihtoehdosta ainoa, jonka pariin varmasti palaisin joskus, vaikka sitten vain  selailemalla ja yksittäisiä kohtia tarkastelemalla. Tämä nimenomainen painos on myös ilmeisesti suunnattu englannin oppimista varten, sillä lopussa on kysymyksiä, jotka on suunnattu luetun ymmärtämisen testaamiseen.

Tässä painoksessa ovat mukana myös ikoniset Tennielin kuvitukset - monen mielestä ne ainoat oikeat ja autenttiset. Alicen seikkailuja on kuvitettu vuosisatojen mittaan todella monella tavoin, mutta Tennielin kuvitukset toistuvat aina vain uusissakin painoksissa. Hienoja ja mustavalkoisuudestaan huolimatta sävykkäitä ne ovatkin, ja teoksen kaksijakoiseen tunnelmaan oikein hyvin sopivia. Ehkäpä syynä on se, että 1800-luvulla tehty kuvitus istuu samaan aikakauteen sijoittuvaan teokseen saumattomasti, kun jo kuvitustyyli tuo mielikuvan tapahtuma-ajasta. Tietyllä tavalla Alicen seikkailut ovat hyvin ajattomia, mutta toisaalta olemassa olleisiin henkilöihin perustuvat hahmot sitovat sen luomisaikaansa.

Lewis Carrollin suhdetta aitoon ja oikeaan Alice Liddelliin ja tämän siskoihin on spekuloitu paljon, kuten myös Alice in Wonderlandin tulkintamahdollisuuksia. Ensimmäiseen liitetään paljon suhteen viattomuuden epäilyä enemmän tai vähemmän painavin perusteluin ja jälkimmäiseen - lastenkirjaksi yllättävän paljon - puhetta hallusinaatioista ja huumeista. Alice in Wonderlandin ympärillä on siten aina häälynyt tietynlainen skandaalinkäry ja häälyy yhä edelleen, mikä tietysti hämärtää ja osaltaan myös synkentää sen jo ennestään selittämätöntä ja tulkitsijoita aina vain hämmentävää sisältöä. Tavallaan tulkintamahdollisuuksien paljous on myös pitänyt lukijat ja tutkijat kiinnostuneina Alice in Wonderlandista ja pitää vielä tänäkin päivänä.

En siis ihmettele lainkaan teoksesta tehtyjä synkkiä ja kauhuvivahteisia tulkintoja, joita kirjan sisältö tuntuu vain ruokkivan. Ihmemaa on hullunkurinen, mutta samalla kauhu, ahdistus ja mielipuolisuus eivät tunnu olevan kuin askelen päässä. Alice kohtaa painajaismaisia tilanteita ja hahmoja, kuten siaksi muuttuvan vauvan, kasvamisen valtaviin mittoihin kanin pikkuruisessa mökissä ja sinne jumittumisen, innokkaasti päiden poistamista vaativan kuningattaren ja omassa kyynellammessaan uimisen. Vinksahtaneisuus on samalla hauskaa mutta jotenkin levotonta, hieman kuin hysteeristä naurua, jota ei saa loppumaan. Tämä olisi tietysti helppo laittaa jo omaa perinnettään muodostavien synkkien tulkintakehysten piikkiin, mutta nähdäkseni teoksessa itsessäänkin on jotakin rauhattomuutta tuottavaa, vaikka siitä huokuu myös leikkisyys ja lapsuuden riemu. Yhdistelmä lienee erityisen kiehtova, sillä uusia versioita teoksesta tehdään jatkuvasti.

Tässä vaiheessa täytyy mainita suosikkiversiointini, enkä nyt puhu vuoden 1951 Disney-piirretystä, koska en ole sitä koskaan nähnyt, tai vuoden 2010 Hollywood-adaptaatiosta, joka oli keskinkertaista ja väsähtänyttä, paljolti sisällötöntä tehostetykitystä. Kyseessä on peli Alice: Madness Returns (2011), joka on alkuperäisteoksen mielikuvituksellisia ideoita ja kauhuelementtejä yhdistelevältä ilmeeltään todella mielenkiintoinen, joskin sen verran verinen ja suoranaisen groteski (ikäraja K18 kertonee tarpeeksi), että en ole sitä ikinä suoranaisesti halunnut pelata. Tämä huomio tietysti laittaa "suosikin" hieman kyseenalaiseen valoon, joten korjattakoon, että se on kiinnostavin, kekseliäin, sisällöllisesti syvällisin ja moniulotteisin sekä visuaalisesti kiehtovin tulkinta, johon olen toistaiseksi törmännyt.

En todennäköisesti olisi ikinä ollut kovin kiinnostunut lukemaan alkuperäistä Alicea ilman tuota peliä. Ihmemaa ja sen olennot ovat aina tuntuneet minusta vierailta ja tuntuvat vieläkin, mutta pelin kautta niille esiteltiin ainakin tepsivä tunnelma ja karmiva mutta kiehtova ulkoasu, joka toi aiemmin puuttunutta tehoa. (Sivuhuomiona, erityisen hienoja ja kekseliäitä ovat pelin musiikki sekä Alicen asut ja aseet.) Ehkä kirjassakin juuri episodimaisuus, levottomuus ja unenomaisuus estävät - ainakin minulta lukijana - suoranaiset tunnesiteet. Kiinnittymiseni kirjaan oli lähinnä huvittumista älyllisten kompien parissa, mutta en koskaan oikein oppinut ymmärtämään oikukkaita hahmoja.

Tavallaan olisi helppo sanoa, että tämä on nyt sitä nonsensea - kaikki tapahtumista hahmoihin on jatkuvasti altis uudelle assosiaatiolle, väännökselle tai käännökselle, ja tärkeämpää on tapahtumien kulku ja kielellinen rytmi kuin sisältö. Tapahtumat ovat melkeinpä kuin lapsen leikistä: hahmot vaihtuvat, asiat muuttuvat, tilanteet muuttuvat, tärkeintä on vauhti ja mielenkiintoiset tilanteet ja asiat. En sitten tiedä, kuinka hyvä tai huono lastenkirja Alice on, mutta jotakin lapsenmielistä ja orgaanista tarinanmuodostamista se tuntuu tavoittavan. En ihmettele lainkaan, että ensimmäinen versio kirjasta on muistaakseni ollut suullisesti kerrottu, improvisoitu tarina.

Erikseen pitää vielä mainita runot, jotka tuntuvat olevan yksi nonsensen vakiomuodoista. Alicessahan on paljon runoja, jotka ovat parodioita olemassa olevista runoista tai lauluista - valitettavasti en tuntenut alkuperäisistä kuin The Star -laulun (suomeksi Tuiki, tuiki tähtönen), mutta se olikin sitten suhteellisen hulvaton. Kiitos internetin, tosin, joku on tonkinut kaikki alkuperäiset runot vertailtaviksi satiiriversioiden kanssa, mihin voisi joskus paneutua oikein ajan kanssa.

Ehkä päällimmäinen ajatukseni tai tunteeni on tämän teoksen jäljiltä että "tulipahan luettua". Edelleenkään en sen syvemmin tunne päässeeni sisään Ihmemaahan tai oikein saanut otetta siitä, miksi se suoranaisesti viehättää. Luulen teoksen merkitsevän sen ihailijoille paluuta lapsuuteen tai lapsenmielisyyden säilyttämistä, ja sellaisena se varmasti toimiikin hyvin. En kuitenkaan jotenkin tunnista omaa lapsuuttani Alicesta, joten sen lukeminen jäi "vain" yleissivistäväksi, tunnetasolla kylmäksi jättäväksi klassikkoon tutustumiseksi.

---

Lewis Carroll 1865/2016: Alice in Wonderland
Plutón Ediciones. Barcelona. 
152s.
Kansi: Saul Rojas Blonval
Kuvitus: John Tenniel

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Terry Pratchett: Pyramids

Being trained by the Assassin's Guild in Ankh-Morpork did not fit Teppic for the task assigned to him by fate. He inherited the throne of the desert kingdom of Djelibeybi rather earlier than he expected (his father wasn't too happy about it either), but that was only the beginning of his problems...

Pyramids (The Book of Going Forth) is the seventh Discworld novel - and the most outrageously funny to date. 

Nappasin hyllystäni Pratchettiin Pyramids-romaanin matkalukemiseksi niiden yksinkertaisten perusteiden pohjalta, että se oli sopivan kokoinen käsilaukkuun sujautettavaksi ja että en ollut sitä hetkeen lukenut. Tarkemmin sanottuna en koskaan ollut tätä ennen lukenut Pyramidsia alkukielellä, eli tämä pokkarikin oli oleskellut hyllyssä vuosia ilman yhtään lukukertaa. Pyramids on itse asiassa aivan ensimmäinen romaani, jonka olen Pratchettilta lukenut. Tuolloin oli suunnilleen vuosi 2006, kun ensimmäisen kerran Kiekkomaailma-sarjaan tutustuin, suomeksi tietysti.

Takakansiteksti lupaa Pyramidsin olevan yksi hauskimpia Discworld-romaaneja - toki, sen jälkeen ilmestyneitä kymmeniä romaaneja ei väitteessä oteta lukuun - ja aluksi olin samaa mieltä. Pyramids, tai oikeammin sen käännös Pyramidit, sai minut kiinnostumaan sen verran tästä pitkästä fantasiasarjasta (34 taitaa olla täysi määrä), että aloitin sen aivan alusta ja etenin järjestyksessä. Voin allekirjoittaa kyllä väitteen, että Pyramids numerona 7 on hauskempi kuin 6 edellistä osaa, ainakin jos muistikuvani paikkansa pitävät. Jotan kertoo ehkä sekin, että se on näistä varhaisista Discworld-teoksista ainoa, jonka olen lukenut yhteensä kolmeen kertaan, vaikka kalpeneekin vertailussa sarjan huippukauden kirjoille.

Huumori on, kuten Discworld-sarjan teoksissa yleensäkin, kiertynyt jonkin laajemman ja yleensä lähtökohdiltaan vakavan ja filosofisen teeman ympärille. Pyramids käsittelee muutoksen ja pysyvyyden konfliktia monesta näkökulmasta, mutta erityisesti kulttuurin ja tapojen osalta. Tapahtumapaikkana on Dicworld-sarjalle ainutlaatuisesti Djelibeybi, muinaista Egyptiä huomattavasti muistuttava ikiaikainen valtakunta, vaikka sarjan tunnusomainen tapahtumapaikka Ankh-Morpork Teppicin koulutuksesta kertovissa jaksoissa vilahteleekin. Lisäksi sivuroolin saavat pienen Djelibeybin naapurimaat, mahtavat Efebe ja Tsort, jotka historia ja perinne velvoittavat taistelemaan keskenään - ovelien puuhevosstrategioiden soveltaminen on yksi tämän sodankäynnin toimivaksi testattu muoto - jos Djelibeybi vaikkapa yhtäkkiä häviäisi maailmankartalta.

Teoksen keskeinen juoni kulkee siten, että jumalallisen hallitsijan kengät vaihtavat yllättäen omistajaa, ja Ankh-Morporkissa salamurhaajaksi koulutettu Teppic löytää itsensä kuninkaan istuimelta. Hänen isälleen rakennettava suurista suurin pyramidi tuottaa ulottuvuusvääristymän, jonka seurauksena kaikki valtakunnan uskomusperinne konkretisoituu, ja pian kaduilla vilisee eläinpäisiä jumaluuksia ja pyramidien ovia aletaan kolkutella - sisältäpäin. Djelibeybiläiset päätyvät katsomaan perimätietoaan ja uskomuksiaan kirjaimellisesti silmästä silmään, eikä se ole ihan sama asia kuin pelkkää niihin lujasti uskominen.

Muinainen Egypti on kiehtonut lapsesta saakka, ja pidän tuota kiinnostusta näin jälkikäteen pääsyynä siihen, että valitsin juuri Pyramidsin testikappaleeksi Discworldista. (Uudelleenluku puolestaan tapahtui siinä vuoden 2010 tienoilla, kun innostuin Assassin's Creed -pelisarjasta, ja Pyramids on niitä harvoja Discworld-kirjoja, joissa seurataan yhtään lähempää salamurhaajahahmoa.) Koska sekä päähenkilö että tapahtumaympäristö poikkeavat hyvin paljon sarjan muista paikoista ja hahmoista, laajentaa Pyramids kiinnostavasti sarjan maailman niitä osia, joita on muissa osissa nähty tai mainittu vain ohimennen.

Pratchettin huumori toimi jälleen tutulla tarkkasilmäisyydellään, josta - kuten tavallisesti Discworld-kirjoissa - eniten iloa saa satiirin kohteena olevan aiheen hiemankin syvällisempi tuntija. Pinnallinenkin muinaisen Egyptin mytologian tuntemus irrottaa huomattavasti enemmän hupia kuin jos asiasta olisi täysin pihalla. Yleisesti voisi sanoa siis, että Discworld-kirjoista nauttiakseen tarvitsee vähintään erinäisten - kadonneiden ja nykyään esiintyvien - kulttuurien tuntemusta (jonka puute koitui ongelmakseni esim. The Last Continentin kohdalla), populaarikulttuurin tuntemusta, politiikan- ja historiantuntemusta ja brittiläisen yhteiskunnan tuntemusta. Näin esimerkkeinä. Toisin sanottuna laaja yleissivistys ei ole pahitteeksi, ja mitä laajempi se on, sitä useammasta kirjasta on jotakin iloa, vaikka niitä kylmäksi jättäviäkin tapauksia välillä eteen osuukin oman sivistymättömyyden ikävänä seurauksena.

Kiinnitin tällä lukukerralla huomiota asioihin, joita en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi. Toisaalta edellisestä lukukerrasta on lähemmäs kymmenen vuotta, joten lienee ihan positiivista, että ajattelu on siinä ajassa jonkin verran kehittynyt suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi en ollut ennen huomannut, kuinka paljon stereotypioita Pratchett käyttää satiirissaan. Osa niistä tosin tuntui jo hieman kulahtaneilta ja sikäli muutama satiirinen piikki jäi melko löysäksi, mutta selityksenä voi osaltaan olla kirjoitusaika eli 90-luvun taite. Tällaisetkin asiat muuttuvat yllättävän paljon parissa kymmenessä vuodessa.

Täytyy erikseen mainita Ptracin hahmo, jolla on kirjan oikeastaan ainoana merkittävänä naishahmona osin hieman ärsyttävä, osin miellyttävän yllättävä rooli. Hän näyttäytyy aluksi sellaisena edellisessä kappaleessa kuvailemanani väsähtäneen stereotypian parodiana - hieman yksinkertainen kuninkaallinen palvelijatar, joka kulkee vähissä vaatteissa, kuorii viinirypäleitä ja osaa seksioppaita ulkoa - mutta kieltämättä hänen persoonansa ja oma tahtonsa on selkeä. Erityisen ilahduttava on lopun käänne, jossa Ptraci löytää paikkansa maailmassa - vaikkakin hieman ylhäältä annettuna eikä niinkään itse saavutettuna, mutta kuitenkin - ja vieläpä tavalla, jossa hänen luonteensa pääsee oikeuksiinsa.

Nelisensataa sivua hurahtivat sujuvasti bussimatkoilla ja lentokoneessa, ja oli oikein hauskaa tutustua alkukieliseen versioon tästä pitkäaikaisesta ja henkilökohtaisesti merkittävästä Discworld-sarjan kirjasta. Pratchett on siitä mukavaa matkalukemista, että aina voi olla varma siitä, mitä saa: seikkailua, kiinnostavia filosofisia kysymyksenasetteluita, nokkelaa satiiria ja popkulttuurien kliseiden riemukkaita uudelleenkirjoittamisia. Eiköhän joku Discworld ennen pitkää päädy taas lukupinoon, oli matkaa tai ei.

---

Terry Pratchett 1989/1990: Pyramids (The Book of Going Forth)
Random House. Lontoo.
380s.
Kansi: Paul Kidby

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Timo K. Mukka: Sankarihymni

Sankarihymni on satiirinen kertomus sankaruudesta ja oman itsetunnon häilyvyydestä. Teksti herättää myös kysymyksen siitä, onko sodassa tehtyjen urotöiden jälkeen palkaksi saatu sankaruus tavoiteltavan arvoinen palkkio sotimisesta ja oman kehonsa runtelemisesta. Pääpaino on kuitenkin nuoren ihmisen epävarmuudessa ja mahdottomuudessa löytää tasapaino itsensä hyväksymiseen. 

Tulin lukeneeksi Sankarihymnin osana Mukan teoksista koottua yhteisnidettä, josta olen aiemmin lukenut romaanin Maa on syntinen laulu ja jossa on vielä tämän jälkeen odottamassa Tabu. Näiden jälkeen luulisi perustason Mukka-yleissivistyksen olevan sellaisissa kantimissa, että voisin surutta siirtyä seuraavien kotimaisten klassikoiden pariin. 

Minusta on kiinnostavaa, kuinka Mukka liittää proosansa musiikkiin. Ei tunnu oikeastaan lainkaan hämmentävältä, että hänen teoksiaan luonnehditaan "balladeiksi" niiden tietyn ylevän taustasävyn vuoksi. Tietysti jo Mukan teksti itsessään korostaa tätä yhteyttä etenkin teosten nimissä, niin tässäkin. Musiikki on kansanperinteessä ollut tapa, jolla ilmaistaan paitsi arkisia asioita myös niitä arjen ylitse meneviä, elämää suurempia asioita. Omaan kielikorvaani "sankarihymni" on vielä kunnioittavamman kuuloinen kuin "sankaritarina", jossa fiktiivisyys tuntuu olevan kiinteämpi osa sanan merkitystä. Hymni on kuin tiivistetty arvomaailma, jossa tapahtumat eivät ole yhtä keskeisiä kuin niiden ilmaisema eetos.
 
Yhtä kaikki, Sankarihymni on siis novelli, joka sijoittuu sotien jälkeiseen Norjaan. Päähenkilö Thörsten Öiesen on nuoresta iästään huolimatta jo sotasankari, ja hänen asemansa pienessä yhteisössä on muuttunut sen myötä kertaheitolla: hän on nyt jotakin enemmän kuin nuori mies. Myös hänen oma sankari-identiteettinsä on jo hyvinkin kehkeytymässä, eikä vähiten siksi, että hän saa myös ihanan kesätyttö Annikan huomion. Kun Thörsten sitten on normatiivisen miehen mitan korkeimmassa saavutuspisteessä eli Annikan iholla, ei kaikki menekään sankari-ihanteen käsikirjoituksen mukaan. Tässä vaiheessa kertomus taittaa tarinan kohti synkeää loppua. 

Mukka käsittelee novellissa melko iättömiä aiheita, jotka kytkee jälleen osaksi pientä kyläyhteisöä. Thörsteniä ympäröivät hahmot ovat luonnosmaisia - tosin Mukan ilmeikkäällä tavalla - ja osittain tarina kerrotaankin heidän kauttaan: Thörstenin kanssa ollut Annika muistaa vielä vuosien jälkeen tuon kesän tapahtumat, ja ilmeisesti Thörsten on puheenaihe myös muiden kyläläisten keskuudessa. Hänen sankaruudestaan ja elämästään kuitenkin jää jäljelle hyvin toisenlainen tarina kuin mitä novellin - varsin ironinen - nimi antaa ymmärtää.

Sankarihymni oli Mukan romaani pienoiskoossa: karu tapahtumapaikka, jossa seksi ja kuolema ovat hahmojen elämissä kaksi suurta perusvoimaa, ympäristön ja sisäisyytensä puristuksissa kamppailevia hahmoja sekä tätä kamppailua peilaava tiivis yhteisö. Yhdeltä istumalta lukaistava novelli voisi hyvinkin toimia jonkinlaisena johdatuksena tai maistiaisena Mukan proosaan. 

---

Timo K. Mukka 1965/2004: Sankarihymni
Gummerus. Helsinki.  
28s.
Lainaus: ATT - enseblen dramatisoinnin esittelyteksti