keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Timo K. Mukan (1944-1973) esikoisromaani on hätkähdyttävä, rujon kaunis balladi. Nuori Mäkelän Martta elää pienessä Siskonrannan kylässä Lapissa, jossa ihmistä repivät kiihkeä uskonnollisuus ja vahvat seksuaaliset vaistot. Martan ja saamelaisen poromiehen lyhyt rakkaustarina kuvataan yhtä aikaa ronskin naturalistisesti ja lyyrisen kauniisti. Hurjan rakkaustarinan taustalla näkyvät Lapin musertavan voimakas luonto sekä pienen kylän ahdistava elämä. 

Tässäpä jälleen kotimainen klassikko, joka on roikkunut lukulistalla vuosikaudet. Kun nyt vihdoin sitten tuli tämän teoksen vuoro lähteä mukaan kirjastosta, saatoin paikata ammottavan aukon kotimaisen kirjallisuuden yleissivistyksessäni. Mukkaa voi varmasti aivan ongelmitta luonnehtia aikansa julkkiskirjailijaksi niin hyvässä kuin pahassa, joten kiinnosti myös nähdä, millaisia ovat nämä 60-luvulla kohauttaneet teokset näin nykylukijan vinkkelistä.

Olen kuullut monen pitävän Mukan tyylistä erityisen paljon. Niinpä tavallaan odotin jotakin huomattavan omalaatuista tyyliä, joka pistäisi silmään ensimmäiseltä sivulta lähtien. Sen sijaan luin ensimmäiset 50 sivua kummastellen, että tässäkö tämä nyt on - tyyli on oikeastaan aika tavanomaista muuhun ajan suomalaiseen kirjallisuuteen verrattuna. Kuvattu aihekin, pikkuinen kylä luonnon keskellä sotien jälkeen, oli jotenkin erittäin tyypillinen. Ainoa selkeän erityinen tyyliseikka tuntuivat olevan alkuvoimaiset runot, joita oli lukujen alussa ja lopussa. Vähä vähältä teksti alkoi kuitenkin luoda omanlaistaan sävyä ja syvyyttä kuvaamiinsa tapahtumiin, ja elinvoiman sekä tiukkojen sosiaalisten odotusten ristiriita alkoi piirtyä esiin kieltämättä omalaatuisella tavalla.

En missään vaiheessa kuitenkaan jaksanut lakata hämmästelemästä sitä, kuinka Mukka alle 20-vuotiaana kirjoitti näin kypsää tekstiä. Ihmistuntemuksen vivahteikkuuden perusteella olisi voinut ennemminkin luulla, että takana on tuplasti elämänkokemusta. Käsittääkseni Mukka on muutenkin varsin erityislaatuinen hahmo kotimaisten kirjailjoiden joukossa. Hänen teksteissään kohua aiheuttivat nimenomaisesti seksuaalisuuden, uskonnon ja lähes mystiikkaan vivahtavan luontokuvauksen yhdistelmä, joka villitsi sekä iltapäiväjournalistit että kirjallisuuskriitikot riepotteluun, jota ei ilmeisesti lieventänyt edes valtionpalkinto 1966. Käsittääkseni ei ole aivan perusteetonta spekuloida - näin nimittäin kotimaisen kirjallisuuden kurssilla meille kerrottiin - että Hymy-lehden ajojahdilla ja ahdistelulla on oma roolinsa Mukan ennenaikaisessa poismenossa. Tämä tragedia lienee yksi kotimaisen kirjakentän häpeäpilkuista. 

Maa on syntinen laulu tuo lukijan eteen jylhän luonnon keskellä elävän ahtaan kyläyhteisön, jossa hahmot rimpuilevat arjessaan eteenpäin ja normeista poikkeaminen nähdään oman elämän typeränä vaikeuttamisena ja häpeän aiheena. Kuitenkin teos näyttää, että normit ja ihanteet ovat usein pelkkiä tyhjiä sääntöjä, ylhäältä annettuja sellaisia, joita sääntöjen antajat eivät itsekään seuraa. Ihanteissa kuuluu kaipuu ideaaliin ihmiseen, jollainen yksikään hahmoista ei ole: he ovat tunteidensa, halujensa ja oman tahtonsa mukaan toimivia olentoja, niin hyvässä kuin pahassa. Suhteellisen eksplisiittisistä - mutta pikemminkin arkiseen kuin myyttiseen taittavista - seksikuvauksista huolimatta epäilisin, että uskonnon sekoittaminen kuvioon on ollut se kaikista hurjin seikka julkaisuaikana.
 
Uudemman painoksen takakansitekstissä teoksen luonnehdintana käytetään sanaa "rakkaustarina". Voihan sen sellaisenakin lukea, mutta minulle teoksen teema oli jotenkin laajempi ja monitahoisempi. Ehkä päällimmäinen luonnehdinta olisi nuoren naisen kasvutarina, sillä Martta-tyttöä seurattiin varsin tiiviisti ja suhde Oulaan tuntui pikemminkin vaiheelta hänen tarinassaan kuin vuosisadan romanssilta. Eroottiset rakkausrunot lukujen lopuissa ja aluissa tosin voisivat toimia perusteena antaa lisää painoa romanssille, mutta itse en silti tulkinnut niitä liittyviksi suoraan hahmoihin vaan ehkäpä heidän sielunmaisemaansa tai kirjan tunnelmaan. Kirjan voi lukea myös kuvauksena kyläyhteisöstä, uskonnosta, ihmisen psykologiasta, pohjois-suomalaisesta syrjäseutujen kulttuurista tai - ehkä paras vaihtoehto - kuvauksena kaikista edellisistä.

Vaikka voin sanoa oppineeni vaistoamaan Mukan hienovireisen mutta karun ja samalla elävän tyylin, en voi sanoa sen suoranaisesti kolahtaneen. Toisin sanottuna voin uskoa, että tämä on jonkun juttu, mutta minulle se ei ainakaan tässä elämänvaiheessa ole omantuntuista tekstiä. Tässä samassa niteessä ovat myös romaani Tabu ja novelli Sankarihymni, joten luen ne todennäköisesti hyvin pian. Otan nyt kuitenkin pienen tauon muiden kirjojen parissa, ennen kuin palaan Mukan teosten villiin pohjolaan.

---

Timo K. Mukka 1964/2004: Maa on syntinen laulu
Gummerus. Helsinki.
199s.
Kansi: Pekka Loiri 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti