keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri

Raimundo Silva on kustantamon oikolukija, joka joutuu hallitsemattoman impulssin valtaan ja muuttaa Lissabonin piirityksestä kertovan käsikirjoituksen sisältöä. Nyt teksti väittää, että ristiretkeläiset eivät auttaneet Portugalin kuningasta kaupungin takaisinvaltauksessa maureilta 1147. Kustantaja raivostuu. Mutta potkujen sijaan Raimundo saakin toisen mahdollisuuden. Jatkossa hänen työtään on valvova tohtori Sara, jota Raimundon hairahdus kiinnostaa. Mitäpä, jos Raimundo kirjoittaisi oman versionsa Portugalin historiasta? Tämän jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Ei edes menneisyys. 

Sain tämän teoksen ilahduttavasti joululahjaksi (niitä harvoja kertoja, kun hyllyyni tulee kirjoja suoraan kaupan tiskiltä). Hankkija ei tiennyt, että olin ennenkin lukenut Saramagoa ja että se oli ollut mukava lukukokemus. Olimme siis yhteistuumin oikein tyytyväisiä lahjaan, minä ja antaja. Nyt sitten pahimpien alkuvuoden lukusumien jälkeen oli vihdoin aika tarttua tähän jo hetken odottaneeseen nobelistin teokseen. Osasin odottaa paikoin surrealistiseen vivahtavaa, vyöryvää tekstiä, mutta kävi kuin kävikin niin, että se onnistui silti yllättämään minut pahemmin kuin talvi autoilijat.

Saramagohan siis kirjoittaa tekstiä, jossa ei ole juurikaan kappalejakoja eikä repliikkejä eroteta toisistaan kuin pilkulla ja isolla alkukirjaimella. Johtolauseita on hyvin vähän. Siten - usein korkealentoisiin ja keskustelun metatasolle karkaaviin - dialogeihin tulee kieltämättä tunnelma, jossa sanat osittain irtoavat tapahtumayhteydestä ja muotoutuvat kuin filosofiseksi tai spekulatiiviseksi väittelyksi tai keskusteluksi. Tämä on ymmärtääkseni Saramagon tunnistettavan tyylin kulmakiviä. 

Lissabonin piirityksen kirjuri on kuitenkin rakenteellisesti paljon haastavampi kuin suhteellisen suoraviivainen Kertomus näkevistä. Siinä kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, Raimundo Silvan arjesta kertova ja Raimundo Silvan kirjoittama. Nämä kaksi solmiutuvat toisiinsa tavalla, joka on välillä huimankin tiivis: yhdessä virkkeessä saatetaan syöksyä maailmasta toiseen ja sitten taas takaisin, ja kun kappalejakoja ei ole, saa lukija olla tarkkana. Autopilotilla kiirehtiminen tuottaa takuuvarmasti kärryiltä putoamisen. 

Teksti ei ole haastavaa ainoastaan rakenteellisesti, vaan myös sisällöllisesti. Siinä tematisoituvat kirjoittaminen ja erityisesti historiallisten tekstien kirjoittaminen: kuinka pelottavan vähällä historiankirjoitus lipsahtaa mielivaltaisen puolelle - ja toisaalta, kuinka kirjoittamalla on mahdollista luoda myös ns. vastanarratiiveja, jollainen käsittääkseni tämäkin teos on. Se on luettavissa myös satiirina ja poliittisena teoksena, joka kyseenalaistaa vallitsevat historiantulkinnat. Toisaalta en allekirjoittaisi välttämättä arvioita siitä, että Lissabonin piirityksen kirjuri olisi "propagandaa". Pikemminkin se voisi olla provokatiivinen haaste.

Kyseessä on kuitenkin myös päähenkilö Raimundo Silvan henkilökohtaisen elämän radikaali muutos, kun hän vaihtaa roolinsa oikolukijasta, toisen työn tarkastajasta, kirjoittajaksi, joka luo itse. Samalla hänen vuosikausia pitäneet rutiininsa murtuvat ja poikamieselämä vaihtuu suhteeseen 15 vuotta nuoremman tohtori Maria Saran kanssa. Ehkä eniten teoksessa jäikin mietityttämään näiden kahden kertomuksen - vaihtoehtohistorian ja Silvan elämän - merkitys toisilleen. Myös historiallisessa kertomuksessa nähdään rakkaustarina, mutta se tuntuu jäävän yhtä pinnalliseksi kuin Saran ja Silvankin suhde. Suhdetta merkityksellisempinä näyttäytyvät esimerkiksi Saran ja Silvan keskustelut, joissa viilataan pilkkua oikein urakalla ja samalla liikutaan filosofisissa sfääreissä.

Tavallaan hahmojen epäsympaattisuus - he kun jäivät paljolti kerronnan jalkoihin - kiusasi minua ja selittämättömästi alkanut ja etenevä rakkaussuhde ei sekään oikein temmannut mukaansa. Kuitenkin kirjassa selkeästi oli menossa jotakin paljon suurempaa ja  monimutkaisempaa kuin hahmot, jotka oli jätetty luonnoksenomaiseksi. En kuitenkaan näin ensimmäisellä lukukerralla oikein hahmottanut, mitä se suurempi ja monimutkaisempi tarkalleen olisi. Aivan kuin näkisi jonkin suuren liikkuvan kaukana sumussa, eikä aivan erottaisi sen muotoa. Niinpä lopputunnelmani oli sekoitus hämmennystä ja toisaalta aavistusta, että tässä ei ollut vielä kaikki. Helppo teos tämä tuskin millään mittapuulla on.

Koska Lissabonin piirityksen kirjuri tosiaan on nyt kotihyllyni vakituinen asukki, on sillä edessä vielä joskus vähintään yksi uusintaluku. Teos on niin eriskummallinen ja täynnä kaikenlaisia tasoja, viitteitä ja piilotettuja merkityksiä, että useampi lukukerta on ihan varmasti tarpeen. Tästä paikoin hyvinkin hämmentävästä ja toisaalta ajatuksia herättävästä kirjasta on nyt otettu vasta ensimmäinen haukkaisu.
---

José Saramago 1989/2015: Lissabonin piirityksen kirjuri
Suom.  Antero Tiittula
Tammi. Helsinki.
393s.
Kansi: Markko Taina 

2 kommenttia:

  1. Hmmm, mielenkiintoiset lähtökohdat tässä teoksessa! Täytyykin laittaa kirjan nimi ylös, jotta muistaa joskus tähän kirjaan tarttua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa kyllä kokeilla, tämä on helposti sitä "aivan jotain muuta kuin mikään, mitä on ikinä lukenut" -kategoriaa.

      Poista