Anu Kaipainen: Kellomorsian

Neiti Johanna Liimataiselle tapahtui merkillinen asia: Yhtenä kesäiltana hänen vatsaansa ilmestyi ilmiselvä kellon jälki. Siinä se vihoitteli violetinkarvaisena, tikitti ja soikin joskus. Ääni, vai mikä se oli, antoi Johannalle tehtävän: Paranna laululla maailma, vapauta ihmisen sisäinen kauneus. Ja taas tapahtui ihme. Kainosta, vaatimattomasta musiikinopettajasta tuli maankuulu kuoronjohtaja ja paljon muutakin. Skandaalihan siitä syntyi. Tapahtumaa jos jonkinlaista sikisi Johannan ja kellonjäljen ympärille. Naurettiin ja pilkattiin, paheksuttiin ja uskottiin, palvottiin ja ennen kaikkea markkinoitiin... 

Kellomorsian on nykyaikainen ihmetarina, kuvitelma siitä miten Johannan kaltaiselle maailman avoimesti ottavalle ihmiselle käy. Pohjimmiltaan se on hätähuuto hengen puolesta: luovuuden ja vilpittömyyden puolustus.

Jostain syystä kierrätyskirjahyllystä on osunut viimeisen puolen vuoden aikana eteeni monia 70- tai 80-luvun suomalaisia romaaneja, jotka ovat naisen kirjoittamia. Niitä yhdistää myös psykologinen, yhteiskunnallinen tai tasa-arvokysymyksiin keskittyvä näkökulma. Anu Kaipainen on tietysti tässä joukossa ihan oma lukunsa: hänen maagiseen realismiin paikoin kallistuva tyylinsä on syystä antanut hänelle paikan kotimaisten klassikkokirjailijoiden joukossa. 

En ollut ennemmin lukenut Kaipaiselta mitään siitä huolimatta, että Arkkienkeli Oulussa on ollut lukulistallani jo vuosikaudet. Vanhojen ja edelleen erinomaisen hyödyllisten luentomuistiinpanojeni perusteella Kaipainen on ollut aina erittäin ajan hermolla oleva kirjailija - eikä vain kirjailija, vaan myös kunnallispoliitikko, joka osallistui ahkerasti julkiseen keskusteluun. Tähän nähden yhdistelmä juuri maagisen realismin tai myyttisten kehysten kanssa tuntuu erikoisen kiinnostavalta: Kaipaisen tuotanto on yhdistelmä jalat tukevasti maassa seisomista samalla, kun käsittelytavat taittavat fantastiseen.


Kellomorsiamen tapauksessa myyttinen tai maaginen elementti on takakansitekstissä mainittu kellonkuva. Aluksi ajattelin, että koska teos on monessa paikassa luokiteltu psykologiseksi romaaniksi, kellonkuva olisi vertauskuvallinen ja päähenkilö Johannan syvimpien ajatuksien ilmentäjä. Kun kuitenkin kirjassa olikin kohtauksia, jossa muutkin hahmot kuulevat kellon soiton tai tikityksen tai näkevät kellonjäljen muuttavan muotoaan sekunneissa, olen itse taipuvaisempi ajattelemaan teosta maagisena realismina

Toki on aina mahdollista ajatella, että kello symboloi jotakin ihmisten välillä tapahtuvaa asiaa eikä pelkästään Johannan sisäisyyttä, mutta nähdäkseni samaa voisi kysyä myös mistä tahansa maagisen realismin teoksesta. Ainakin oman käsitykseni mukaan psykologisen ja maagisen romaanin raja kulkee suunnilleen siinä, voisiko kaikki selittää yhden henkilön kuvitelmilla. Jos voi, on romaani psykologinen; jos ei, on se maagista realismia. Tästä olisi kyllä kiinnostavaa kuulla laajemminkin näkemyksiä.

Summattakoon siis, että Kellomorsian ei kerronnaltaan liene niitä tavanomaisimpia kotimaisia 70-luvun romaaneja. Tyyliltään se ei kuitenkaan nouse mitenkään erityisesti esiin. Tekstin sävy mainion jutusteleva ja arkinen, ja yhteiskunta, kunnallispolitiikka ja pikkukaupungin tunnelma on kuvattu realistiseen tapaan. Tarinan kehyksenä on kuitenkin kerrontatilanne, joka osaltaan huojuttaa näennäisen arkista ja yksilön psykologiaan tunkeutuvaa teosta. Tapahtumia ei kerrota sellaisenaan totena, ja pitkin teosta tulee esiin ajatus "näin se suunnilleen meni" sekä ne kaikki eri versiot, joita tapahtumista on liikkeellä. Realismin ja yliluonnollisen jännitteeseen sotkeutuu siten myös kerronnan epävarmuuden ja epätarkkuuden näkyväksi tekeminen.

Psykologinen ote näkyy erityisesti hahmoissa, jotka on kirjoitettu psykologisesti katsottuna hyvin uskottaviksi. Vaikka päähenkilö onkin selkeästi Johanna, näkökulmat vaihtelevat lukujen sisällä hahmosta toiseen varsin sujuvasti ja nopeastikin. Lukijalle tulee selkeä kuva paitsi Johannan myös hänen lähipiirinsä kamppailuista, ajatuksista, toiveista ja arvomaailmoista. 

Keskeinen teema kirjassa on, kuten takakansitekstikin kertoo, avoimuuden törmääminen rahaa ja ulkoista menestystä ihannoivaan yhteiskuntaan sekä arjen kovuutta pakeneviin, ihmetarinaa pakkomielteisesti etsiviin toivottomiin ihmisiin. Kirjan yleissävy on melko raskas, mikä sai myös lukutahdin varsin hitaaksi. Kellomorsian tuntuu olevan täynnä monenlaisia tasoja, joista selkein on edellä mainittu yhteiskunnallinen kommentaari. Se suhtautuu ihmiselämään armeliaasti mutta samalla jokseenkin alakuloisesti.

Kellomorsian oli ihan kiintoisa lukukokemus, jonka perusteella saatan hyvinkin lukea lisää Kaipaista. En tosin aivan heti, sillä tässäkin teoksessa oli jo sen verran paljon pureskeltavaa, että se oli melkoinen lukurupeama lyhyestä pituudestaan huolimatta. Samasta syystä en myöskään pidä kirjaa hyllyssäni, vaan vien sen takaisin kierrätyskirjahyllyyn pohdituttamaan seuraavaakin lukijaa.

---

Anu Kaipainen 1977/1978: Kellomorsian
WSOY. Helsinki.
280s.  

Kommentit

Viikon luetuimmat