keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

Tämä kannattaa lukea!

Kaikki eivät juorua, mutta kaikki puhuvat takana päin. Eikä kenelläkään ole niin paljon omia ongelmia, etteikö jossain välissä ehtisi vatvoa muutaman muunkin ongelmia. Takana puhuminen on taitolaji, mutta tässä kirjassa Anna-Leena Härkönen puhuu suoraan elämästään valomerkin ja vaihdevuosien välillä. 

Kierrätyskirjahyllyllä käyminen tuntuu usein hieman samalta, kuin kävisi rannalla katselemassa, mitä meri on heitellyt rannalle. Suurin osa rantautuneista asioista on tarpeetonta sälää, joihin ei katso kahdesti. Jotkut ovat ihan kiinnostavia, mutta eivät mitään erityistä. Joskus sitten tulee eteen niitä helmiäkin. Härkösen Takana puhumisen taito ei kuitenkaan helmiin kuulu. Se olisi ainakin itseni tuntien kannattanut jättää poimimatta mukaan, mutta tunnetun kirjailijan nimi - jolta en ole mitään ennen lukenut - sai ajattelemaan, että täytyyhän tämä kortti katsoa.

Härkönen tunnetaan käsittääkseni ensisijaisesti romaaneistaan Akvaariorakkautta ja Häräntappoase, sekä tietysti näyttelijän- ja ohjaajanurastaan. Siten yhden pakinakokoelman perusteella ei varmastikaan saa kovin kattavaa kuvaa Härkösen koko tuotannosta, mutta ehkäpä sen kautta on nähtävissä ainakin jotakin. Härkönen käyttää hyvin tottuneesti retorisia keinoja liioittelusta retorisiin kysymyksiin ja ironiaan. Kielellisesti tekstit ovat ihan sujuvaa pakinatyyppistä tekstiä, joka soljuu eteenpäin. Teksti esittää sanottavansa hyvin, ei siinä mitään. Pikemminkin arvomaailma oli Takana puhumisen taidossa se sisältö, joka kangerteli.
 
Minulle tuli lukiessa olo, että kokoelma on tarkoitettu sellaiselle lukijalle, joka ei koe koskaan tarvetta kyseenalaistaa ylhäältä ojennettuja normeja. Ja todennäköisesti on myös ylpeä siitä, että ei kyseenalaista - hänhän ei ole mikään radikaali ja naiivi itsensä kehittämisestä, tasa-arvosta tai muusta roskasta intoilija, vaan ihminen, joka tietää, miten asiat ovat. Ihanteellisesta lukijasta on todella hauskaa ja osuvaa kun kirjoitetaan, että mies joutuu tekemään ties mitä katumusharjoituksia ja nöyrtymisiä jos unohtaa naisen syntymäpäivän, mutta toisin päin unohdus on ihan ok, riittää kun nainen vetoaa kuukautisiin. Kuulen jo ihanteellisen lukijan naurahduksen, että hahhah mikä riemastuttava kärjistys, noinhan se menee.

Tämän kirjan kanssa teki koko ajan mieli väittää vastaan. Kuka näin muka toimii, kenestä tällainen muka on oikein, miten niin jokin "vain nyt on niin"? Yhdessäkin pakinassa aikuinen ihminen taantuu lapsen tasolle ja alkaa kiukuttelemaan puolisolleen siitä, että tekstiviesti oli liian "kylmän" kuuloinen ilman hymiöitä ja hellittelynimiä. Ratkaisuna on tietysti vaatia puolisoa lisäämään jokaiseen viestiin niitä tarpeellinen määrä, jotta vastaanottajan olo ei olisi vahingossakaan epävarma. Hassunhauskasti pariskunta alkaa sättiä toisiaan ("te naiset ootte hulluja", "te miehet ootte tyhmiä"). Juttu loppuu onnellisesti: mies jo seuraavana päivänä muistaa laittaa paljon hellittelynimiä viesteihin. Tälle manipuloivalle, itsekritiikittömälle "arkipäivän sattumukselle" joku sitten nauraa. En tiedä miksi. Kuulostaa heikolta itsetunnolta ja kontrolloinnin tarveelta minun korvaani, vaikka olisi kuinka liioiteltu ja kärjistetty tarina. Jos teoksen tarkoitus on suhtautua armahtavaisesti epävarmuuteen, hyvä on. Jos taas sen tarkoitus on antaa tekosyy itsekritiikittömälle muiden piinaamiselle epävarmuuden varjolla, ei hyvä ollenkaan. 

Tiedostan kyllä, että kirjan pointtina on naureskella lempeästi tapahtumille ja sille, kuinka nämä asiat tulevat tehtyä niiden irrationaalisuudesta huolimatta, mutta silti. Kun lukiessa jatkuvasti nämä "tavalliset" arjen tapahtuvat sotivat omaa moraalikäsitystä ja maailmankuvaa vastaan eikä lukijana tunne yhtäkään ihmistä, joka kuvatulla tavalla toimisi - saati tunnista itseään mistään tilanteesta - tulee vähän outo olo. Kenelle tämä kirja on edes kirjoitettu? Kuka oikein tunnistaa itsensä tästä tekstistä? Ketä nämä jutut naurattavat ja kenen arkipäivää ne kuvaavat? En tiedä. Sen kylläkin tiedän, että kirja on täynnä toinen toistaan ongelmallisempia stereotypioita ja esitystapoja.

Takakansiteksti kuuluttaa "kertoo suoraan elämästään" -fraasilla, että kyseessä on markkinointi julkkiskirjailijan persoonalla. Sehän ei itsessään ole mitään uutta tai ihmeellistä. Ihmiset ovat uteliaita ja haluavat päästä tirkistelemään julkisuuden henkilöiden elämään, ja tätä hinkua takakansiteksti pyrkii herättelemään. Härkönen on tottunut esiintyjä ja kirjoittaja, ja olisi kyseenalaista väittää, etteikö tämäkin teos - oikeastaan kaikkien "omaelämäkerrallisten" teosten tavoin - olisi vain yhdenlainen kertomus, jossa kirjoittajalla on rooli hyvin tarinallistetussa elämässä. Sitenhän kaunokirjallisuus toimii. Onkin kiinnostavaa, että Takana puhumisen taidon pakinat halutaan esittää suoranaisen elämäkerrallisessa valossa vain siksi, että kirjoittaja nimeää niiden aiheeksi oman elämänsä. Se itsessään ei, kuten usein tunnutaan unohtavan, tee kirjasta mitenkään dokumentaarista. (Ja, lisättäköön, tarinoitahan ne dokumentitkin lopulta ovat.)

Vasta kirjoittaessani tätä tekstiä sain tietää, että tämä kyseinen teos on ollut rajatusti saatavilla: sen sai ostosten ohessa kirjan ja ruusun päivänä vuonna 2014. Varsin ironista sikäli, että jos toivoo jotakin kyseenalaistavaa, avartavaa tai kehittävää luettavaa, tätä kirjaa ei kannata valita ensimmäiseksi käteensä. Jos oikein retoriselle linjalle lähdetään, kärjistäen voisi jopa sanoa, että tätä ei kannata lukea.

---

Anna-Leena Härkönen 2014: Takana puhumisen taito
Kirjakauppaliitto. Helsinki. 
156s.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Margareta Keskitalo: Liukuhihnaballadi

Liukuhihnaballadi on meillä harvinainen, puolidokumentaarinen aikuisnuorten romaani. Sen aihe on kipeän ajankohtainen. Keskitalo kertoo Pohjois-Suomen köyhien metsäkylien nuorista, jotka ovat hakeutuneet Ruotsiin töihin.
Kirja kuvaa kaunistelemattomasti ja osin hätkähdyttävästikin heidän kohtaloitaan hyvinvointivaltion hiostavassa työelämässä, heidän irrallisuuttaan ja orpouttaan. Mutta se puhuttelee lukijaa ja panee hänet eläytymään näiden nuorten kohtaloihin.

Tämä romaani lähti kierrätyskirjahyllystä matkaan tutun nimen vuoksi. Ei kirjailijan tutun nimen, mutta romaanin tutun nimen. En osaa sanoa, missä olen kirjasta kuullut, mutta nimi oli syystäkin tuttu. Keskitalon romaani on palkittu Topelius-palkinnolla vuonna 1972 ja muistaakseni se on joskus mainittu nuortenkirjojen klassikkona. Nuortenkirjoihin luokitteleminen on osittain turhan laajaa, osittain taas sopivaa: nähdäkseni takaknsitekstinkin mainitsema "aikuisnuorten romaani" on oikein hyvä luonnehdinta ensisijaisesta kohderyhmästä, joskin omasta mielestäni sitä vanhempienkin kannattaa pistää tämä korvan taakse.

Liukuhihnaballadi kertoo maahanmuuttajanuorten arjesta. Eikä minkä tahansa maahanmuuttajien, vaan Ruotsiin työn perässä lähteneiden suomalaisnuorten. Tulijat ovat alle parikymppisiä ja suuntaavat paremman palkan ja elämän toivossa Ruotsin liukuhihnojen ääreen. Ruusuinen tulevaisuus korkean elintason maassa ei kuitenkaan ole aivan niin helppo nakki kuin mitä nuoret toivovat. Liukuhihnaballadi onkin lopulta tarina irrallisuudesta, siitä seuraavasta sopeutumisen vaikeudesta - johon osin vaikuttaa kielitaidon puute - ja lopulta muotoutuvasta elämän päämäärättömyydestä ja epätoivosta. Toisaalta se on tarina myös periksiantamattomuudesta ja toivosta.

Kerronta muodostuu kahden hahmon näkökulmasta. Inkeri eli Inke ja Sami ovat molemmat saapuneet Ruotsiin samaan aikaan omissa seurueissaan. Teos seuraa heidän vaiheitaan ja suhdettaan. Inke edustaa elämän jatkumista, selviytymistä ja itsen löytämistä, Sami puolestaan pakan hajoamista, harhailua, kestämättömiä valintoja ja taantumista. Matkan varrella sekä Samin että Inken kaveriporukoiden kautta nähdään vilaus laajasta kirjosta erilaisia kohtaloita, niin unelmien täyttymyksiä kuin todeksi tulleita painajaisia. Kirja myös lopulta kertoo juuri nuoruudesta, sillä se on aina väistämättä osatekijä hahmojen valinnoissa, toiveissa ja toimissa. 

Nämä teemathan ovat todella ajankohtaisia nykyään, kun sodat, lamakaudet ja ilmastonmuutos saavat taas niin monia ihmisiä liikkeelle, että vastaavaa menoa on tainnut olla viimeksi lähemmäs vuosisata sitten. Liukuhihnaballadissa toivo asettuu vahvaan kontrastiin todellisuuden synkkyyden kanssa: jotain parempaa ja enemmän etsiessään nuoret ajautuvatkin prostituutioon, työttömyyteen, alkoholismiin ja moneen muuhun jamaan. vyä synkistää edelleen se, että nämä asiat tapahtuvat keskellä vierasta kieltä ja kulttuuria - ja osin niiden vuoksi. Nuoria kohdellaan toisen luokan kansalaisina ja heidät typistetään pelkiksi stereotypioiksi, joiden kustannuksella voi naureskella ja joita voi kadulla tuijottaa tai paheksua avoimesti. Osa tietysti sitten lopulta selviää, oppii kielen ja sinnittelee läpi halveksunnan. Mutta kirjan selviytyjät eivät voi olla näkemättä sitä, kuinka moni samaa kamppailua käyvä heidän ympäriltään sortuu ja katoaa hautaan, laitoksiin, kadulle tai takaisin kotimaahan.

Kirjoittaessani suosittelevani tätä romaania luettavaksi nykypäivänä tulee mieleeni kuitenkin yksi epäilys. Takakansiteksti lupaa eläytymistä nuorten kohtaloihin, mikä on varmasti pitänyt paikkansa joskus ja tietysti lukijasta riippuen nykyäänkin. Arvelisin kuitenkin, että yleisesti ottaen arvot ovat koventuneet eikä ymmärtämistä pidetä kuin "selittelynä". Nykyinen asenneilmapiirihän on vahvasti kovien arvojen ja sataprosenttisen vastuunoton kannalla - myös sellaisissa asioissa, joihin ei itse voi täysin vaikuttaa ja silloinkin, vaikka lähtökohdat antaisivat eri valmiudet kyseiseen vastuunottoon. Monet hahmot teoksessa tekevät suorastaan typeriä ratkaisuja, sitä ei käy kieltäminen. He myös mitä selkeimmin tekevät nämä ratkaisut itse. Jo tämä olisi varmasti monelle syy ärsyyntyä kirjan inhimilliseen lähestymiskulmaan, jossa kirjan traagisimmat hahmot eivät median sankaritarinoiden mukaisesti "ota itseään niskasta kiinni", vaan ajelehtivat yhtä päämäärättömästi edelleen.  

Kyseistä päämäärättömyyttä ja toivon hiipumista kuvataan erityisesti Samin hahmon kautta. Huonolla itsetuntemuksella varustettu ja vähäisistä tukiverkoistaan irrotettu nuori mies saa vähäiset onnenhetkensä johonkin kuulumisen tunteesta ja niistä hetkistä, jolloin hänen ei tarvitse ajatella omaa tilannettaan.itä pieniä onnenhetkiä jahdatessaan Sami ajautuu ohittamaan osin huomaamattaan, osin uhmakkaasti kaikki häneltä odotetut kestävät ja järkevät ratkaisut. Liukuhihnaballadi näyttää, että kyseessä on vain ja ainoastaan tragedia: sekä Samin henkilökohtainen tragedia, hänen taloudellisesti tai fyysisesti vahingoittamiensa ihmisten tragedia sekä yhteiskunnan tasolla toimiva tragedia, joka mekanismeillaan aktiivisesti tuottaa "Sameja".  

Kerronta ei osoittele eikä saarnaa; takakansitekstin "puolidokumentaarinen" on oikein hyvä sana. (Jostain muistan lukeneeni, että taustatyönä olisi hyödynnetty todellisia kokemushaastatteluita. Helppo uskoa, mikäli se paikkansa pitää.) Hahmojen näkökulmat eivät itsessään ole kovin analyyttisia, mutta jo heidän kuvaamansa tapahtumat toistavat tiettyjä yhteiskunnallisia ja kulttuurisia mekanismeja. Tekisikin mieli luonnehtia kerrontaa lievästi epäluotettavaan vivahtavaksi, sillä lukija huomaa helposti yhteyksiä, joita kertova hahmo ei mitenkään osoita huomanneensa. Hienovaraisuus onkin teoksen yksi hyvistä puolista. Aluksi luin kirjaa ainoastaan nuorison rälläysmatkana Ruotsiin ja kuvauksena hengailusta, seurustelusta ja omannäköisen elämän etsinnästä autopajoilla ja ompelimossa paiskitun työn ohessa. Sellainenkin lukukokemus lienee ihan mahdollinen, kuten myös rakkaustarinana tai kasvukertomuksena lukeminen. Tasoja siis riittää useampiakin, ja ehkä juuri siksi huomaan aina vain palaavani pohtimaan Liukuhihnaballadia.

Vaikka todennäköisesti Liukuhihnaballadi ei jääkään omaan hyllyyni, se oli oikein puhutteleva ja ajankohtainen lukukokemus. Annankin sen varmasti suositusten kera jollekin tutulle luettavaksi. Suosittelen siis kaikkia puhaltamaan pölyt tästä 70-luvun klassikosta ja palaamaan jo tuolloin hyvin uskottavasti avatun päivänpolttavan aiheen pariin. Liukuhihnaballadi on ajankohtaisin lukemani pitkään aikaan - ja sen ajankohtaisuus tuskin tulee tästä vähenemään - eivätkä vuosikymmenet ole syöneet sen terää lainkaan. Kevyttä luettavaa se ei lyhyydestään ja nopealukuisesta tekstistään huolimatta ole, sen verran painavasta asiasta on kyse.

---

Margareta Keskitalo 1971: Liukuhihnaballadi
WSOY. Helsinki.
211s. 

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

August Gailit: Toomas Nippernaati

Toomas Nippernaati – virolaisen August Gailitin riemastuttava hengenlapsi – on armoitettu velikulta ja huoleton vaeltaja. Yhdessä kesässä hän ehtii pyytää olemattomia helmiä ojan suusta, isännöidä suuressa talossa kaikessa sovussa oikean isännän kanssa, toimia häissä lukkarina ja ristiäisissä lapsen kastajana. Tänään hän on kiertävä kyläräätäli ja hänen lempensä hehkuu herttaiselle Anna-Marille, huomenissa hän on jo tilanomistaja ja muuttaa morsiamensa Katin kanssa isiensä maata viljelemään, ensi viikolla hänestä tulee huoleton satamajätkä, jonka tulinen rakkaus sytyttää nuoren Maaretin sydämen. Mutta kun kesä on kulunut, Toomas katoaa lopullisesti – minne, sen tietää vain häntä noutamaan tullut salaperäinen nainen…

Jos minulle sanoo sanaparin "virolaiset klassikot", en osaisi nimetä yhtään. Tai korjattakoon: en olisi osannut nimetä yhtään, mutta nyt osaan sanoa ainakin yhden. Toomas Nippernaati osui tielleni mistäs muualta kuin kierrätyskirjahyllystä. August Gailit on myös kirjailijana sellainen, josta en ollut koskaan kuullutkaan, joten paikatakseni tätä ilmeistä aukkoa yleissivistyksessä otin kirjan mukaani. 

Toomas Nippernaatin seikkailut ovat klassisen veijarikertomuksen lajityyppiin vahvasti nojaavia. Teos jakautuu seitsemään tarinaan, joissa Nippernaati on jälleen uudessa paikassa uusien haasteiden edessä ja uusien ihmisten keskellä. Veijariksi hänet tunnistaa uusista ja usein humoristisistakin käänteistä, joilla hän selviää mistä tahansa ansasta - omastaan tai muiden. Sekä tietysti naisennauratuksesta, vaeltajaluonteesta sekä liukkaasta kielestä, jolla hoidetaan niin talon isännöinti, lukkarin puuhat kuin kaikki muutkin maankiertäjän eteen tulevat yllättävät tilaisuudet. Yhdessä tarinassa hänellä on myös ihka aito matkakumppani uskollisen aseenkantajan tyyliin.

Vaikka tunnelma on päällisin puolin hyvinkin keveä - lukuun ottamatta Nippernaatin paikoittaisia tunnekuohuja - kirjassa tuntuu olevan jonkinlainen synkempi tai vakavampi pohjasävy. Nippernaati tuntuu hahmona alusta asti jotenkin... mystilliseltä tavalla, joka saa pohtimaan hahmon todellista olemusta. Kävipä alkupuolella mielessä sekin, että Nippernaati ei olisi lainkaan mikään muiden hahmojen joukossa tallusteleva hauska heppu, vaan edustaisi jotakin abstraktimpaa. (Tämä teoria tuli tosin epäloogisemmaksi kirjan loppupuolella.) Hahmossa tuntui olevan samaan aikaan jotakin aavistuksen ylimaallista - eikä pelkästään siksi, että hänen ikäänsä viitattiin jatkuvasti erittäin ristiriitaisesti - paikoin uhkaavaakin, ja toisaalta traagista. Mikään psykologinen tutkielmahan tämä teos ei ole, joten hahmot ovat selkeästi tyypiteltyjä, mutta Nippernaati jäi teoksen loppuessa edelleen mysteeriksi. 
 
Yksi teokselle vahvasti leimallinen piirre on luonnon kuvaus, joka on hyvin ilmaisuvoimaista ja tarkkaa. Se antaa teokselle osaltaan taustasävyn, jossa kaikki ihmisten toimet ja menot ovat vain pientä nyhertelyä luonnon väistämättömän kiertokulun ja runsauden keskellä. Tavallaan tässä tuli mieleen myös suomalainen saman aikakauden (eli 1900-luvun alkupuolen) kirjallisuus, joissa luontokuvaukset ovat yleisiä. Kirjassa kuvataan kevään kulku syksyyn, ja juuri tämän ajankohdan valinnalla onkin lopulta yllättävän paljon merkitystä Nippernaatin hahmolle.

Ehkäpä jossain hilpeän pinnan alla häälyvä synkkyys ja surumielisyys on osaltaan tulosta Gailitin kirjoitustyylistä: hänen teoksissaan käsittääkseni usein esiintyy varsin traagisia ja synkänpuoleisia hahmoja. Gailitin tuotantoa olen nähnyt kuvailtavan muun muassa uusromanttiseksi, ekspressionistiseksi ja naturalistiseksi. Sikäli kun sekä periodit että niihin "luokitellut" teokset ovat käytännössä aina sekoittuneita, on hdäkseni ihan perusteltua nähdä Toomas Nippernaatissa vivahteita kaikista näistä tyylisuunnista. Näin kirjan luettuani ja taustatietoa etsiessäni sain myös selville, että Gailitille on kuulemma tyypillistä juuri se synkän ja keveän yhdistely, minkä itsekin havaitsin lukiessani.

En oikein tiedä, pidinkö tästä teoksesta vai en. Toisaalta sen päällisin puolin kepeät seikkailut olivat ihan hauskoja asetelmiltaan, toisaalta taas Nippernaatin jäädessä etäiseksi, milteinpä luonnonvoimaan vertautuvaksi, ei teoksen maailma tuntunut aivan niin kutsuvalta kuin olisi voinut luulla. Gailitin tyyli on kieltämättä erikoinen, mutta tältä istumalta arvioisin sen olevan hieman sinne "acquired taste" -osastolle menevä. Toomas Nippernaati tuskin tulee jäämään hyllyyni, mutta ensimmäisenä tutkimusmatkana virolaiseen kirjallisuuteen se on kyllä mieleenpainuva.

---

August Gailit 1928/1955: Toomas Nippernaati
Suom. Kerttu Mustonen
WSOY. Helsinki. 
386s.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Honoré de Balzac: Leikkisiä tarinoita

Balzac (1799-1850) on maailmankirjallisuuden merkillisimpiä neroja. Leikkisien tarinoiden hillitön hilpeys ja sumeilematon suorasukaisuus sai aikalaiset kuohuksiin. Balzac ammentaa aiheensa värikkäältä ja häijyltä keskiajalta ja kujeilee hillittömästi maailman vanhimman aiheen kustannuksella. Paljastava hilpeys kohdistuu varsinkin hurskasteleviin kirkonmiehiin ja vanhoihin rahakkaisiin narreihin, joita nuori vaimo tunnonvaivoitta pettää. Naisten puolella voitonvarmat viettelijättäret ja kainostelevat mutta opinhaluiset immet vedetään estottoman leikinlaskun piiriin. Tarinoiden ympäristönä on auringon päihdyttämä Tourainen viinimaakunta.

Tässäpä teos, joka on jälleen jotakin aivan muuta. 1800-luvun kirjallisuuden jättiläiseksikin tituleerattu Honoré de Balzac (joka muuten itse lisäsi nimeensä aateliselta kuulostavan "de"-sanan) on tässä teoksessa päättänyt nousta toisen ranskalaisen kirjailijasuuruuden harteille ja samalla osoitta kunnioitustaan satiirin, pantagruelismin ja Tourainen historiallisen maakunnan vekkulin maineen luojalle, François Rabelaisille, joka myös saa cameon Balzacin kertomuksissa. Leikkis tarinoita ilmiantaa kunnianosoituksen suunnaan jo täydellisessä otsikossaan, joka kuuluu Leikkisiä tarinoita, jotka on Tourainen luostareista koonnut ja julkisuuteen toimittanut herra de Balzac pantagruelistien eikä kenenkään muun hauskutukseksi. Kirja päätyi luettavakseni, kuinkas muutenkaan, lähimmän pantagruelistin kokoelmasta.

Leikkisiä tarinoita on kunnianhimoinen yritys luoda Boccaccion Decameronen kaltainen kokoelma, jossa on kokonaista kymmenen kymmenikköä tarinoita - eikä mitä tahansa tarinoita, vaan leikkisiä tarinoita. Leikkisällä tarkoittaen tietysti eroottista ja kaikenlaisiin rakkausjuoniin, sattumuksiin ja tuhmuuksiin keskittyviä seikkailuja milloin missäkin hovissa, majatalossa tai kylässä. Balzacin lennokkaan kynän saattelemana tekstin tyyli on veitikkamaista: nasevia sutkautuksia ja mielikuvituksellisia vertauskuvia on sakeanaan ja ne ovat suoranaisen ronskeja noin 1800-luvun mittapuulla. Nykyään Leikkisiä tarinoita olisi irstaustasoltaan verrattavissa vaikkapa paljon kaksimielisyyksiä sisältävään sketsiviihteeseen, ja paljolti samaa paikkaa se onkin huvittelun ekosysteemissä aikanaan tainnut asuttaakin. Aiottujen kymmenen kymmenikön sijaan teoksessa on vain kolme kymmenikköä - sen enempää ei Balzac ehtinyt kirjoittaa. Nämä kolme kymmenikköä sisältävät kuitenkin jo satojen sivujen edestä konnankoukkuja. 

Kirjallisuushistoriallisesti Leikkisiä tarinoita on kiinnostava tapaus. Se on 1800-luvulla kirjoitettu pastissi keskiaikaisista tarinoista, mutta ei tavallisin sellainen. Yleensä näissä vastaavissa "löydetyissä" keskiakaisissa teksteissä näkyy kansallisromanttisia ja goottilaisia piirteitä, eli käytännössä loisteliaan ja ylvään keskiajan ihannointia kansallisen historian ja identiteetin tärkeänä osana. Leikkisissä tarinoissa on tavallaan tämä ulottuvuun myös läsnä - keskiajalla kaikki oli hilpeämpää ja tragediat puhtaammin traagisia - mutta lopputulos ei niinkään rakenna myyttistä menneisyyttä, vaan pikemminkin painottaa ihmisluonteen muuttumattomuutta, jolloin keskiaikainen Touraine on vain mainion pantagruelistinen miljöö kaikenlaisten hupsutusten toteutumiseen.

Kun sanon "hupsutusten", en kuitenkaan tarkoita teoksen olevan läpikotaisin niin keveä, etteikö tarinoiden lukeminen olisi tietynlainen kulttuurishokki nykylukijalle. Vaikka tapahtumat ja arvomaailma ovat erikoinen sekoitus keskiaikaa ja 1800-lukua, on kuitenkin selvää, mitkä asiat ovat olleet joko kirjoitus- tai tapahtuma-aikana (tai molempina) perustavanlaatuisesti toisin. Esimerkiksi perheväkivalta tai väkivalta alaisia/huonommassa asemassa olevia kohtaan on likipitäen institutionalisoitua eikä sitä nähty ongelmana. Seksuaalinen väkivaltakin on tarinoissa ongelma lähinnä siksi, että neitsyyden menetys huonontaa naisen asemaa avioliittomarkkinoilla. Nämä voi omantuntonsa mukaan ohittaa ajan tapana tai samanlaisena viihteellisenä väkivaltana, joihin nykykulttuurissakin toistuvasti törmää vaikkapa rikossarjoissa. Tai sitten voi vaihtoehtoisesti muistella naistenpäivän kunniaksi, kuinka paljon työtä on tehty ja tehdään, jotta raiskauksen vähättely, parisuhdeväkivallan normalisointi ja neitsyyden pitäminen yhtään minkään kelpoisuuden mittapuuna saataisiin kitkettyä kulttuurista

Nykylukija voi tuskin välttyä huomaamasta myöskään 1800-lukulaista käsitystä seksuaalisuudesta. Siveyden, neitsyyden ja selvärajaisten sukupuoliroolien korostus on hyvin voimakasta, lisänä tietysti myös katolinen kirkko ja sen konseptit "oikeanlaisesta" sukupuolisuudesta tai halujen toteuttamisesta. Balzac kuitenkin myös purkaa ja karnevalisoi näitä piirteitä, mikä on huomattavissa laajemmaltikin hänen tuotannossaan (edustavana esimerkkinä vaikkapa hänen tunnetuin novellinsa Sarrasine). Leikkisissä tarinoissa myös nainen voi olla - ja usein onkin - haluaan ilmaiseva ja toteuttava luonnostaan, eivätkä tälle luonnovoimalle mahda mitään nunnanvalat, sukujen järjestämä avioliitto tai lasten saanti

Teoksessa tällainen naisen halu on myös maailman itsestäänselvin asia, jota ei tule tukahduttaa vaan joka vie suurempaan onneen - kiinnostava kontrasti 1800-luvun  kirjallisuuden klassikkohahmoon, rappiolle joutuvaan ja tuhoutuvaan kevytkenkäiseen naiseen. Leikkisissä tarinoissa nainen pikemminkin tarvitsee vilkkaita ja tyydyttäv aktiviteetteja makuuhuoneen puolella voidakseen hyvin ja kukoistaakseen. Miehen osa on itse asiassa milteinpä karumpi, vaikka oikeuslaitos, laki ja niitä toimeenpanevat hyväveliverkostot hänen hyväkseen kallellaan ovatkin. Suurin osa kertomuksista on aviorikosjuonia, joissa nuoren naisen nainut ruma, vanha tai - mikä pahinta - asianajajana toimiva mies yrittää selvittää, kenen komean ja nuoren aatelismiehen kanssa vaimo häntä pettää. 

Leikkisiä tarinoita on kunnianosoitus Rabelaisin tuotannolle ja hilpeätunnelmainen kimara keskiaikaisia lemmenjuonia. Kannen koristekuva, sydän narrinhattuineen, on täydellinen luonnehdinta kirjan sisällöstä. Herra kirjailija oli oikeassa luonnehtiessaan, että Leikkisiä tarinoita sopii "pantagruelistien eikä kenenkään muun hauskutukseksi". Jos oma pantagruelismi epäilyttää - Rabelais'n tekstejä luettuaankin - kannattaa Balzacin tuotantoon tutustuminen aloittaa aivan toisesta päästä.

---

Honoré de Balzac 1833–37/1962: Leikkisiä tarinoita, jotka on Tourainen luostareista koonnut ja julkisuuteen toimittanut herra de Balzac pantagruelistien eikä kenenkään muun hauskutukseksi
Suom. Yrjö Kivimies, Kauko Kare
Tammi. Helsinki. 
395s.
Kuvitus: R. Westrén-Doll

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Hänen olivat linnut on Marja-Liisa Vartion rikkain ja moniulotteisin teos. Se on romaani turvattomuudesta, omistamisesta ja kuvitelmista: naisista sellaisina kuin he miesten jäljiltä ovat.
Teoksen päähenkilöinä ovat leskiruustinna Adele ja hänen verevä piikansa Alma. Naiset ovat yksinäisyydessään takertuneet toisiinsa, heidän välillään vallitsee katkera ja koominen valtataistelu, mutta he ovat toisilleen välttämättömät. 

Kumpikin nainen on elämässään pettynyt, jäänyt vaille rakkautta ja eroottista täyttymystä. Tilalle on astunut ahneus, pahansuopuus ja kateus. Ruustinnalle omaisuus on jokaista hopealusikkaa myöten ase, jota hän käyttää muita hallitakseen. Mutta tärkeämpää kuin esineet, joita ruustinna varjelee kälyiltään, on rovastivainajan lintukokoelma, täytetyt linnut, kuvitelmat, pinttymät, jotka syövät hänen elämäänsä. 

Hankin Hänen olivat linnut hyllyyni sen jälkeen, kun olin ensin lukenut sen ensimmäisenä kirjallisuudenopiskeluvuonnani kurssimateriaalina ja sitten huomannut vuosi toisensa jälkeen teoksen kummittelevan mielessäni. Harvat romaanit jättävät lähtemättömiä mielikuvia ja herättävät ajatuksia vielä vuosia jälkikäteen, joten minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin palata teoksen pariin. Vartio lienee suosikkini suomalaisista 50-luvun modernisisista prosaisteista, tai vähintäänkin jakaa paikan Tove Janssonin kanssa. Jos minulta kysyttäisiin parasta kotimaista romaania, jonka olen lukenut, saattaisin hyvinkin sanoa Hänen olivat linnut. (Tai ehkä Janssonin Kesäkirjan.) Testatakseni muistikuvieni oikeellisuutta ja päästäkseni jälleen romaanin outoon ja upottavaan maailmaan päätin, että on uudelleenluvun aika.

Hänen olivat linnut on jonkinlainen Vartion kirjoittajantaitojen kiteytymä. Se on lyhyt, alle kolmesataasivuinen teos, jossa kaksi vanhenevaa naista, leskiruustinna Adele ja hänen palvelijansa Alma, elävät pienen kaupungin laitamilla valtavan lintukokoelman kanssa ja toistavat kerrasta toiseen samoja rutiineja. Tähän yksinkertaiseen perusrakenteeseen sisältyy kuitenkin liki loputtomalta näyttävä määrä tasoja: teos on samaan aikaan tutkielma ihmisen luontosuhteesta, mielen toiminnasta, sukupuolesta ja naiseudesta, omistamisen merkityksistä, tarinoiden merkityksestä, kuolemisesta ja kuolemattomuudesta, muistin ja muistamisen mekanismeista sekä yhden ihmisyhteisön dynamiikasta. Ties mistä muustakin - teos sisältää pinnan alla niin paljon verkkomaisia merkityssuhteita, että jokainen uusintaluku tuo varmasti jotakin uutta.

Vaikka nimesin teemoja hirvittävän määrän, teoksen hienous on siinä, että se ei alleviivaa mitään. Kirja on hidastempoinen, toisteinen hienovaraisin variaatioin, paljolti dialogipainotteinen - Vartiohan on dialogin mestari. Silti, ensimmäisellä lukukerrallani monta vuotta sitten, jokin tästä kirjasta jäi mielen perukoille. Tuntui siltä, että sen pariin on väistämätöntä palata. Romaanissa ei päällisin puolin aina tapahdu paljoakaan, mutta merkitysten tasolla siinä tapahtuu valtavasti, kaiken aikaa. Ruustinnan samoille kehille juuttunut elämä saa suurimpia merkityksiään silloin, kun kaikki ei mene kuten hän toivoo. Alma huomaa joutuneensa tiukemmin kehän vangiksi kuin on ymmärtänytkään. Adelen sukulaiset toimivat omanlaisinaan heijastuspintoina menneisiin tapahtumiin, joiden kulusta kukaan ei aina ole täysin varma.

Teoksen nimessä esiintyvät linnut ovat yksi romaanin merkittävistä temaattisista tiivistymistä. Lintujen kautta Adele tutkii omaa identiteettiään, lähisuhteitaan, uskonnollisuuttaan ja elämän väistämätöntä päättymistä. Ei ole ehkä ihan väärin sanoa, että linnut toimivat omana henkilöhahmonaan, tai ehkä entiteettinä, joka vuoroin myös toimii eri henkilöhahmojen korvikkeena ja tulkinnan keinona. Adelella on myös tapana verrata toisia hahmoja lintuihin; oikeastaan hänen koko mielenmaisemansa toimii lintujen kautta. Oikein osuvasti tämän kuvitetun laitoksen kuvituksissakin lintujen ja ihmisten, omistettavan ja omistajan rajat haalenevat ja sekoittuvat. Harvoin törmää kaunokirjallisuudessa näin syvälliseen esineiden olemuksen analyysiin.

En tavallisesti osta kirjoja, mutta Hänen olivat linnut oli ehdoton hyllyn täydennys. Toisinaan tulee vastaan kirjoja, joissa on ainesta toiseenkin lukukertaan. Todella harvoin eteen tulee kuitenkaan sellaisia, jotka tietää haluavansa lukea monta, monta kertaa, ja samalla tietää saavansa evääksi aina jotakin lisää. Upottava ja osin epätodellinen tunnelma on käsinkosketeltava. Tällä kirjalla on todellakin taipumusta jäädä kummittelemaan ajatuksiin pitkäksi aikaa.

---

Marja-Liisa Vartio 1967/1975: Hänen olivat linnut
Otava. Helsinki.
255s.
Kansi ja kuvitukset: Seppo Polameri