keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Lassi Sinkkonen: Solveigin laulu

Solveigin laulu on väkevästi todentuntuinen romaani kolmesta naiskohtalosta – kolmesta sukupolvesta. Samalla se on kaunis ja herkkä kuvaus tytön kasvamisesta naiseksi keskellä kovinta suomalaista todellisuutta, sotiemme kaaoksessa, Helsingin köyhillä kaduilla. Solveig tulee tähän maailmaan kenenkään kutsumatta, huorahtavan äitinsä kiroamana, isän unohtamana. Hänestä kasvaa pelästynyt tyttö, joka alistuen ottaa vastaan kovan maailman turhat potkut, julmat sanat. Naiseksi kypsyessään hän vähitellen alkaa oppia tuntemaan oman olemuksensa, oman paikkansa elämässä.

Kierrätyskirjahylly suo jälleen antimiaan. Nähdessäni teoksen nimen ensimmäinen mielleyhtymäni oli luonnollisestikin Edvard Griegin sävellys Henrik Ibsenin näytelmään Peer Gynt, eikä takuulla sattumalta. Seuraavaksi huomasin, että teos oli jälleen samaa kirjakerhoa, jota joku näyttää tyhjentävän kyseiseen hyllyyn kirja tai pari kerrallaan. Koska haluan laventaa tietouttani kotimaisesta kirjallisuudesta ja Sinkkonen ei äkkiseltään ollut tuttu nimi, päädyin ottamaan teoksen mukaan. Pienen taustatutkimuksen jälkeen sain selville, että kyseessä on vallan arvostettu teos, josta on tehty televisiofilmatisointikin. Tuskin olisi liioittelua kutsua Solveigin laulua jonkintyyppiseksi klassikoksi, mistä kertoo sen päätyminen myös Kirjojen Suomi -projektin 101 kirjan joukkoon.

Tyylillisesti Solveigin laulu on hyvin arkista ja puhekielistä. Kertojana toimiva Solveig on puheenparreltaan varsin siloittelematon. Niin on hänen lähipiirinsäkin, isän vanhemmat ja alituiseen keskinäisessä sotatilassa olevat vanhemmat. Koska en ollut lukenut takakannen tekstiä ennen kirjan lukemista, minulle tuli valtavana yllätyksenä, että tapahtumat sijoittuivat todella sota-aikaan. Olin jostain syystä sijoittanut ne mielessäni 60-luvulle, ja tapahtumien ajallinen uudelleenkoordinoiti päässäni oli nyrjäyttävän tuntuista. Puhekielisyys sai minut liittämään tämän teoksen siihen kotimaiseen sotakirjallisuuden virtaukseen, joka 1900-luvun jälkipuolella ja 2000-luvun alussa toi uusia näkökulmia sotakuvaukseen: oli naisten, seksuaalivähemmistöjen tai, kuten tässä teoksessa, työväenluokkaisen kaupunkilaistytön kokemus sota-ajasta turvattomissa perhekuvioissa ja keskellä pommituksia. Vaikka aihe tuntuu varsin raskaalta - ja sitä onkin - tekstin ironialla ja osin epäluotettavalla kertojalla väritetty oma ääni on selvä ja ehdottomasti teosta kantava voima. Epäluotettavuus lieneekin jälkirealismin keskeisiä tunnusmerkkejä, ja jälkirealistiseksi tämä teos käsittääkseni mielletäänkin.
 
Kuunneltuani Griegin kappaleen teoksen lukemisen päälle olin huomaavinani - tai ainakin kuvittelevinani - rakenteellisia yhteneväisyyksiä. Solveigin laulu -romaani on kuitenkin jaettu useampiin lauluihin, mitä käsittääkseni Griegin kappale ei sisällä ainakaan omien muistikuvieni mukaan. Siinä on kylläkin useita erisävyisiä teemoja, jotka on mahdollista tietysti tulkita "laulun" vaihdoksiksi. Sanoituksiakin tarkasteltaessa Solveigs sang sisältää vain kaksi suoranaista säkeistöä. Tiedä sitten, onko liiallista väkisin tulkitsemista hirttäytyä selkeään vertailukohtaan, joka on kuitenkin voinut olla vain kevyt inspiraatio suoranaisen subtekstin sijaan. Minua jäi siitä huolimatta yllättävän kovasti häiritsemään, etten hahmottanut selkeää yhteyttä edes Sinkkosen Solveigin ja Ibsenin Solveigin välillä. Toisaalta he ovat selkeässä kontrastissa keskenään, mikä on mahdollista nähdä kommentoivana elementtinä. 
 
Ibsenin Solveig on ymmärtääkseni ikiuskollinen ja hyveellinen nuori naishahmo. Koska en ole Ibsenin Peer Gyntiä lukenut, en osaa tehdä tämän syvällisempiä analyyseja kyseisestä hahmosta, mutta Ibsenin naishahmot tuntien olisi varmaankin hätäistä pitää suoralta kädeltä Solveigia yhtä arveluttavana roolimallina kuin mitä mielikuvani antaa ymmärtää. Sinkkosen Solveig puolestaan on uskomaton selviytyjä, määrätietoinen, työteliäs ja älykäs nuori nainen, joka kiipeää jokaisen esteensä ylitse hyvällä asenteella, vaikka hirvittäisikin. Osittain Solveigin menestys jäikin mietityttämään - eikö todella äidin taholta toistunut karmea ja jatkuva kaltoinkohtelu, jolta isä sulki silmänsä, todella jättänyt mitään jälkiä? Loppu on toivoa antava, mutta samalla jättää pohtimaan, että meneeköhän se siltikään ihan näin. Solveigin aikuisikä olisikin ollut todella kiinnostavaa luettavaa.
 
Solveigin laulu oli ihan mukava lukukokemus, joskaan ei aivan niin sykähdyttävä, ettenkö veisi kirjaa takaisin kierrätyskirjahyllyyn jonkun toisen mainioksi löydöksi. Näkökulma oli ihan mieleenpainuva, Solveig oli sympaattinen tuttavuus ja sodanaikainen Helsinki sellainen miljöö, josta ei ole tullut luettua oman kirjahistoriani aikana vielä toistaiseksi liikaa. Toisaalta taas sotakuvaukset ja sodan aikana eletyn nuoruuden kuvauksia on tullut luettua paljon, mutta vastikään lukemani Vartion Tunteiden lisäksi Solveigin laulu erottuvat edukseen. Kuten kaikessa kirjallisuudessa, myös suomalaisessa kirjallisuudessa klassikot ovat aivan syystä klassikoita.

---

Lassi Sinkkonen 1970/1974: Solveigin laulu
WSOY. Helsinki. 
248s. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti