keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Pekka Hiltunen: Iso

Anni Kantto on 37-vuotias, hyvin fiksu, hyvin lihava ja hyvin terve. Hänellä on vain yksi ongelma: muu maailma.

Pienessä tamperelaisyksiössä asuvalla isolla naisella on kaksi korkeakoulututkintoa mutta ei työtä. Hänellä on älyä ja sanavalmiutta mutta ei parisuhdetta, paljon sanottavaa mutta vähän ihmisiä joille puhua. 

Tätä kaikkea Anni miettii öisin vuoteessaan ja päivisin painonhallintaryhmässä: Miksi moniarvoisessa maailmassa lihavien syrjintä vain kiihtyy? Kuinka lihavuudesta on tullut sairaus, vaikka tilastot osoittavat muuta? Mistä lähtien vaaka on sanellut ihmisarvon? 

Kun kaikkialla julistetaan sotaa lihavuutta vastaan, Annin mitta täyttyy. Nyt on ison ihmisen hetki kasvaa kokonsa mittaiseksi. ISO on väkevä romaani lihavuudesta, häpeästä ja ihmiskunnan pakkomielteestä painoon. 

ssäpä suoranainen kirjallinen täsmäisku nyt, kun joka puolella puhutaan joulun jälkeisestä kinkunsulatuksesta jo tähyillen kesään ja siihen surullisenkuuluisaan bikinikuntoon. Vaikka aihe ei sikäli henkilökohtaisesti kosketa, että en ole koskaan elämässäni erityisesti ajatellut saati tietoisesti harrastanut painonhallintaa, lähtökohta vaikutti ihan kiinnostavalta ja hyvin todennäköisesti jotakin uutta kertovalta. Lihavuutta käsittelevä romaani Iso oli joskus - varmaankin ilmestymisvuotenaan 2013 - niin hip ja hop, että se onnistui näin monta vuotta jälkikäteenkin hihkumaan minulle kierrätyskirjahyllystä tuttuusarvonsa voimalla. Niinpä se täytyi ottaa mukaan. Lihavuus aiheena oli minulle jonkin verran tuttu sekä arjessa että tieteessä - olen kuullut elämäni aikana ihmisten kauhistelevan sekä omaa että toisten ylipainoa ja toisaalta lukenut pari vuotta sitten Harjusen ja Kyrölän toimittaman Koolla on väliä! -artikkelikokoelman.

Luin tämän kirjan kovaa vauhtia läpi. Pääsyy ahmaisuun taisi olla tyyli, joka oli hyvin nopealukuista ja sujuvaa. Erityisesti esseemäiset, kursiivilla kirjoitetut osat olivat suosikkisisältöäni, sillä niissä oli sopivasti sekoitettu dramatisointeja, faktaa ja pohdintoja tarvitsematta suoranaisesti käyttää tarinan hahmoja. Juuri hahmot nimittäin ovat se syy, joka teki loppuvaikutelmastani latteamman kuin aluksi odotin. Päähenkilö Anni oli hahmona lähtökohtaisesti melkoisen neutraali, eikä liikuttanut fiiliksiä suuntaan tai toiseen. Toisinaan hän onnistui aiheuttamaan hämmennystä epäloogisen oloisesti toimiessaan (ja juu, ihminen ei aina toimi täysin loogisesti, mutta jos tarkoitus oli päästä Annin pään sisälle, ei ole hyvä merkki, että hahmon reaktiot aina yllättävät). Anni tuntuikin toisinaan toimivan liikaa juonen ehdoilla, mikä nakersi hahmon uskottavuutta.

Muut hahmot puolestaan oli jätetty ihan suosiolla yksiulotteisiksi ja osoitteleviksi, mikä ei pamfletinomaisuuden vuoksi häirinnyt liikaa kuin paikoitellen. Etenkin Annille ilkeilevät ihmiset olivat läpikotaisin pahoja ilman pelastavia piirteitä, mistä seurannut harmaan väheneminen ja mustavalkoisuuden lisääntyminen ei maistunut kovinkaan hyvältä. Se sai tunnelman taipumaan jotenkin... tendenssiromaanimaiseksi. Ja saarnaaminen saa äkkiä aikaan vastareaktion - niin hyvä kuin tarkoitus ja aihe olisikin. Kirja antoi minulle uutta näkökulmaa lihavuuteen, sen yhteiskunnallisiin, sosiaalisiin sekä medikaalisiin syihin ja seurauksiin, mutta samalla jokin pieni ääni jäi piipittämään: ovatko nämä tutkimustulokset todella vertaisarvioituja? Millainen otos ne ovat kaikesta lihavuustutkimuksesta? Ovatko muka kaikki lihavuuden ja terveyden väliset yhteydet keinotekoisesti ja asenteellisesti tuotettuja kaikissa tutkimuksissa? Ei sillä, etteikö lihavuustutkimusten seassa voisi olla asenteellisiakin tutkimuksia, mutta olisi hassua, että kaikilta ammattitutkijoilta menisi toistuvasti ja järjestelmällisesti sekaisin näin pahasti kausaliteetti ja korrelaatio, jotka ovat heidän alansa peruskäsitteistöä. No, ainakin tämän kirjan ansiosta jatkossa syynään tarkemmin kaiken uutisoidun lihavuustutkimuksen asetelmat ja oletukset (vaikka paikoin tiedetoimittajat tekevätkin sen vaikeaksi vetämällä mutkia suoriksi).
 
Lihavuuspuhetta on mahdoton olla huomaamatta. Lihavuuden stigmatisointi on tietyillä foorumeilla muodikastakin, joten aihe on kieltämättä ajankohtainen. Mutta jäin kuitenkin kaipaamaan suurempaa kuvaa ylipäätään "normaaliuden" vaatimuksesta yhteiskunnassa. Isosta sai sen käsityksen, että likimain kaikki muu on sosiaalisesti sallittua paitsi lihavuus. En mielestäni lipsu whataboutismiin vaikka väitänkin, että kyseessä on laajempi ilmiö: normit ovat hyvin kapeat, eivätkä niihin sovi ylipaino, mielenterveysongelmat, vammaisuus tai - hyvänen aika - edes rumuus tai ujous. Kaikki näistä ulospäin näkyessään kirvoittavat ympäristöltä paineita toimenpiteisiin ja "sitten kun"-elämään: mielenterveys pitää palauttaa "normaaliksi", omaa käytöstään tai ulkomuotoaan pitää muuttaa lähemmäs normia ja niin edespäin, jotta "sitten" voisi nauttia elämästään. Lihavuus ei myöskään ole ainoa asia, jossa normit ovat hilautuneet kaiken aikaa tiukemmiksi; esimerkiksi mielenterveysdiagnosointi on sekin kytköksissä kulttuuriin ja muodissa taitavat olla erilaiset epämääräiset "kirjot". Toki lihavuuskeskustelullakin on aikansa ja paikkansa, ja sellaista aikaa ja paikkaa näytti edustavan tämä kirja. Jos ei nyt mitään muuta, niin se sai ainakin miettimään vielä monipuolisemmin sitä, miten lihavuudesta puhutaan. Mutta omaan makuuni se keskittyi liikaa yksittäiseen oireeseen (lihavien kohtaama syrjintä) kuin itse sairauteen (kaikin puolin ahtaat normit).

Iso oli sopivasti kevyen ja faktapitoisen välillä keikkuva ruumiinavaus lihavuuden olemuksesta länsimaisessa kulttuurissa. Kirja herätti paljon ajatuksia, mutta oli pamflettimaisuutensa ja suhteellisten ohuiden hahmojensa vuoksi kertakäyttökaman tuntuinen jo alkumetreillään. Vaikka ymmärrän sen olevan syväluotaus omasta kapeasta aihepiiristään ihan tarkoituksella, se alkoi ennen pitkää tuntua liian yksisilmäiseltä ja siten kääntyä milteinpä itseään vastaan. Kiikutin sen takaisin kierrätyskirjahyllyyn, ehkäpä se sieltä sitten jatkaa ajatusten herättelyä suunnassa tai toisessa. 

---

Pekka Hiltunen 2013: Iso
WSOY. Helsinki.
414s.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Michael Blake: Tanssii susien kanssa

Luutnantti John Dunbar joutuu yksinään hylättyyn armeijan tukikohtaan, kauas sivilisaatiosta, seuranaan vain susi. Edempänä leiriään pitävät komanšit, jotka haluavat ottaa selvää oudosta yksinäisestä miehestä. Alkaa seikkailu, joka muuttaa Dunbarin koko elämän. 

Yllätyin nähdessäni tämän teoksen kierrätyskirjahyllyssä, sillä en ollut tiennyt, että Tanssii susien kanssa on romaaniin perustuva elokuva. En tosin ole edes nähnyt kyseistä elokuvaa koskaan - olen vain kuullut sitä ylistettävän ja pidettävän ainakin Yhdysvalloissa todella hienona klassikkojen klassikkona (mihin kieltämättä suhtaudun aina melko suurella varauksella Hollywoodin ollessa kyseessä). Romaani vaikutti siten äkkiseltään miellyttävämmältä - ja huomattavasti akuutimmalta - tavalta tutustua tähänkin tapaukseen, jonka nimeen aika ajoin ja toistuvasti törmää. Minulla oli kuitenkin omat epäilykseni kirjan sisällöstä. Parhaimmillaan odotin jotakin jacklondonmaista eräilyä, pahimmillaan kökköä western-höttöä.

Vaikka osasin odottaa länkkäriä, jonka juoni ei välttämättä tarjoaisi mitään muuta kuin Hollywoodiin kelpaavan epäomaperäisen rangan hittielokuvalle, ensimmäiset sivut onnistuivat silti herättämään oudoksuntaa. Sen syytä on ehkä helpoin kuvata konkreettisella esimerkillä: ensimmäisten viiden sivun aikana päähenkilöä luonnehdittiin toistuvasti "häikäisevän komeaksi" ja meno vain pahenee kirjan edetessä. Dunbar oppii kaiken välittömästi ja on kaikissa uusissa asioissa heti ensiyrittämän päätteeksi suorastaan taiturimainen, mikä saa muut hahmot ihailemaan ja kunnioittamaan häntä äärettömästi. Hän on myös kuulemma hellä ja empaattinen, mutta myös hirvittävän tehokas tappokone tarvittaessa ja niin edespäin. En vain voi ymmärtää, kuka ihan oikeasti haluaisi lukea hahmosta, jossa ei ole mitään inhimillisiä vikoja - saati inhimillisyyttä. Dunbar on kuolettavan tylsä, eikä kirjassa koskaan kyllästytä ylistämään hänen lukuisia ja toinen toistaan ihmeellisempiä hyveitään.  Kirjan tyyli, tapahtumat ja hahmonrakennus ovat kuin seiskaluokkalaisen ainekirjoituksesta. Yritin kovasti pohtia Dunbarin kyllästyttävän virheettömän hahmon viehätystä, joka jäi täysin saavuttamatta omassa lukukokemuksessani. Päädyin auttamatta lopputulokseen, että kyse on pohjoisamerikkalaisen kulttuurin ytimessä oleva sankarieetos, jota valtavirtakulttuurissa on iät ja ajat edustanut liki poikkeuksetta täysin suvereeni valkoinen mies, kuten Dunbar tässä. Ilmeisesti kyse on jonkinlaisista genrepiirteistä, joiden erinomaisuus - tai edes, mistä genrestä tarkalleen voisi olla kyse - ei minulle nyt suoranaisesti auennut saati näillä keinoillaan vakuuttanut.
 
Mistä pääsenkin seuraavaan aiheeseen: miten näin ennalta-arvattavasta, puusilmäisestä ja paikoin hyvinkin kömpelöstä romaanista on onnistuttu sitten tekemään sellainen elokuva, joka on vakuuttanut yleisöä seitsemän Oscar-palkinnon verran? Uskon tietäväni vastauksen. Kaikista typerimmät kompastelut teoksessa olivat hahmojen kaavamaisia ja epäuskottavia ajatuksia, heidän toimiensa arvottavaa ja naiivia kuvailua sekä yksinkertaisesti huonoa kieltä ja kerrontaa. Kaikki tämä on voitu - osin välttämättömyydestä - karsia pois elokuvasta, ja jättää vain karun luonnon kauneus sen enempiä selittelemättä. Luonnon kuvaus sentään oli romaanissakin parhaimmillaan tunnelmallista, ja komanši-alkuperäiskansan elintavoista kerrottaessa tuntui olevan asiantuntevuutta ainakin näin maallikon silmään. Dialogi ja juoni olivat elokuvamaisia jo valmiiksi, joten niistä oli varmasti helppo leipaista yksi onnistuneenpuoleinen elokuvakäsikirjoitus. 
 
Kyseessä on periaatteessa historiallinen romaani, joka sijoittuu Yhdysvaltojen sisällissodan loppuaikoihin. Siinä valkoinen mies päätyy osaksi komanšiyhteisöä ja - luonnollisesti - sen hyvin kunnioitetuksi jäseneksi. Hän löytää sieltä myös itselleen rakastetun - joka on, sattumoisin ja äärimmäisen kätevästi leirin ainoa valkoinen nainen, lapsena ryöstetty tietysti. Itse asiassa juuri tämän valkoisen naisen astuessa mukaan kuvioihin aloin pohtia teoksen rotuesityksiä tarkemmin. Mitä kertoo se, että alkuperäisheimon johtohenkilönä oleminen on valkoiselle miehelle sopivaa, mutta rakkauden kohteeksi kelpaa vain valkoinen nainen? Entä, kun Blake kuvaa komanšeja inhimillisinä ja älykkäinä - mutta toisaalta korostetun taikauskoisina ja primitiivisinä, ja esimerkiksi sanaa "villit" käytetään vapautuneesti? Samalla Dunbar kuitenkin haluaa jäädä komanšiyhteisöön sen sijaan, että palaisi "sivistyksen" pariin, ja kohdassa, jossa hänet löytää rykmentillinen sotilaita kirjan loppupuolella, juuri valkoisten käytös näyttäytyy raakalaismaisena. 

Ehkä teoksessa on jonkinlaista pyrkimystä vain tarkastella ja kuvata juurikin tätä rajapintaa - mikä on villiä, mikä sivistynyttä, mikä hienostunutta, mikä raakalaismaista - mutta kirjoitusajan (80-luku) poliittisen korrektiuden käsite on ollut toisensisältöinen kuin nykyään. Siltilillä näkökulma tuntuu painottuneelta, kun Dunbar esimerkiksi pitää korostuneen vastenmielisenä komanšien valkoisia kohtaan harjoittamaa väkivaltaa huolimatta hänen omasta väkivaltaisesta menneisyydestään sekä eri heimojen että myös valkoisten tappajana. Olisi kiinnostavaa lukea keskusteluja tämän teoksen vastaanotosta ja erilaisista tulkinnoista, jotka liittyvät Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kuvaamiseen. Pikaisen googlettamisen perusteella vastaanotto onkin ollut tämän asian suhteen jonkin verran ristiriitainen, joten aiheeseen syventyminen ehkä antaisi lukukokemukselle perspektiiviä näin jälkikäteenkin.
 
Huolimatta heränneistä esitystapojen pohdinnoista en koe, että kirja itsessään olisi antanut mitään uusia ajatuksia. Tämän aika lailla tyhjän lukukokemuksen päätteeksi pitämäni mainospuhe teoksen puutteista sai ystäväni kuitenkin ottamaan sen ristikseen, joten kirja välttyi toistaiseksi päätymästä takaisin kierrätyskirjahyllyyn. Blakea en lue enää koskaan, ja tuskin elokuvaakaan tulen katsomaan ellei nyt kirjaimellisesti silmien eteen lävähdä. Vaikka elokuvana Tanssii susien kanssa on ihan varmasti parempi kuin tämä kirja, se on silti turhan sovinnainen ja ennalta-arvattava tuodakseen ajatusmaailmaani yhtään mitään uutta. Hollywood-kaanonin yksipuolisuutta ei voi hyvällä tahdollakaan luonnehtia uutiseksi. Kohti tuoreempia ajatuksia siis.
---

Michael Blake 1988/1991: Tanssii susien kanssa
Suom. Tarmo Haarala
Book studio. Hyvinkää. 
276s.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Joni Skiftesvik: Tuulenpesä

Työpaikkansa menettänyt Pauli Häikiö palaa kotikyläänsä Ruotsista, jonne hän ajautui pikku venepakolaisena äitinsä kanssa syksyllä 1942. Paulin hajanaisia muistikuvia syksystä täydentävät äidin kertomukset, ne joita aika ei ole onnistunut pyyhkimään pois. Kaukaiset tapahtumat ovat kiusanneet Paulia, nyt hän haluaa niistä selvyyden. 

Pala palalta keriytyy tarina pohjoisen satamakylän asukkaista, Paulin vanhemmista ja isovanhemmista. Se on tarina ankarasta elämästä johon mustasukkaisuus piirtää synkeää raitaa. 

Tuulenpesä oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 1990. 

Tämänkertainen kierrätyskirjahyllyn löytö tuli mukaan lähinnä kirjailijan nimen vuoksi. Muistin Skiftesvikin kirjailijana, jonka tekstejä on jo pidemmän aikaa ollut suunnitteilla lukea, mutta jonka teoksia ei ole koskaan osunut kirjastosta mukaan. Nyt kun sitten Skiftesvikin teos - ja palkintoehdokkuudesta päätellen edustava sellainen - sattui sopivasti kohdalle, otin sen tietenkin mukaani. Tarkistaessani vanhaa kunnon luentomonistetta opintojeni alusta Skiftesvik mainittiin nimenomaan merkittäväksi novellistiksi, joten tämän romaanin lisäksi lienee tarpeellista vielä lukea joitakin hänen novellejaankin, kunhan joskus saisin aikaiseksi.

Tuulenpesä on keskimittaisesta pituudestaan huolimatta erittäin nopealukuinen. Teksti on suurta ja luvut ovat lyhyitä, mikä teki rakenteesta ilmavan. Se sopikin raskaan aiheen vastapainoksi ja antoi kokonaisuudelle - oikein sopivasti - nimenkin kautta konkretisoituvan tuulenpesämäisen vaikutelmansa. Tekstin sävy ja tyyli olivat miellyttäviä lukea. Teksti ei juuri mitenkään pompannut esille tai kiinnittänyt huomiota itseensä, mutta samalla siitä kuitenkin välittyi hyvin uskottava arkinen ja tapahtuma-aikaansa ihan osuvasti kuvaava tunnelma.  

Erityisesti hahmojen välinen dialogi oli mukavan jutustelevaa tavalla, joka toi mieleen sukutarinoinnin ja ylipäätään kaskukulttuurin. Tapahtumatkin kerrottiin miellyttävästi tapahtuma-aikaan solahtavalla tavalla. Teosta lukiessa ei siis tullut mitenkään anakronistinen olo, mikä on aina positiivista.  Huomionarvoista oli myös tapahtumapaikan sijoittuminen Perämerelle, mikä on paitsi harvinaisempi miljöö kotimaisille romaaneille, myös luentomonisteeni perusteella juuri Skiftesvikin teksteille erityisen tyypillinen.

Tuulenpesä on jälleen yksi toiseen maailmansotaan sijoittuva, synkkään realistisuuteen upotettu kotimainen romaani, jossa on keskiössä vaimon ja lapset kirveellä hankeen ajavan, elämässä katkeroituneen ja tunteensa purkittaneen suomalaismiehen arkkityyppi. Tuoretta otteessa on vain se, että tällä kertaa on kyse rintamakarkuruudesta: tapahtumat eivät käsittele rintamaa tai kotirintamaa, vaan käpykaartilaisen ja tämän perheen epätoivoista matkaa Ruotsiin. Itse luin teoksen jälleen yhtenä uudenlaisen sotakirjallisuuden muotona, jossa keskeistä on tuoda niitä harvemmin kerrottuja ihmiskohtaloita esille. 

Siten se myös näyttäytyi ensisijaisesti ns. "muotikirjana", eli kirjallisuuden pintamuotiin sekä aiheeltaan että esitystavaltaan näppärästi - joskin surullisenkin unohdettavasti - sujahtavana. Siihen pätevät nimittäin Helsingin Sanomien jutussa mainitut yleisimmät kustantamoille tarjottujen romaanikäsikirjoitusten piirteet: käsikirjoitukset käsittelevät "usein ­sotaa, erityisesti kansalaissotaa ja toista maailmansotaa" ja että "tarinat kertovat usein parisuhteesta, perheestä tai yksilön vastoinkäymisistä, kuten avioeroista tai sairauksista" sekä "vahvasti edustettuina ovat useamman sukupolven tarinat ja yksilön kasvukertomukset". Näitä tuntuu olevan kyllä merkittävä osa myös julkaistuista kotimaisista romaaneista. Ja on ollut näemmä jo 90-luvulla.

Sodan lisäksi Tuulenpesän muita aiheita ovat tosiaan mielenterveyden häiriöt ja toivon pilkahdukset kaiken synkkyyden keskellä. Sekä synkkyys että toivo kietoutuvat toisiinsa yhden perheen tarinassa ja sen ylisukupolvisessa perinnössä. Vaikeiden ihmissuhteiden raadollisuus on tuotu esiin paikoin suurta vastenmielisyyttä herättävillä tavoilla. Paikoin lukukokemuksen aikana vastenmielisyys jäikin tapahtumista päällimmäiseksi mielikuvaksi, kun niiden pienten toivon kipinöiden valo oli niin heikko ja väräjävä. 

Vanhan luentomonisteeni mukaan Skiftesvikin hahmot ovat tavallisesti varsin tyypiteltyjä. Niin ne tuntuvat olevan tässäkin, mikä ei ole suosikkiasioitani, mutta toimii kyllä keinona tässä tapauksessa kohtuullisesti. Vaikka hahmot, juoni ja aihe ovatkin ihan onnistuneesti toteutettuja ja niistä on kudottu harmoninen kokonaisuus, ei teos silti onnistunut jättämään erityisen vahvaa mielikuvaa. Tai saanut pohdiskelemaan kuin metatasolla samankaltaisten kirjojen suurta määrää kotimaisten romaanien joukossa. Laskelmoivuuskin kävi mielessä. Tiivistettynä: Tuulenpesässä moni asia oli hyvin, mutta se kuuluisa "jokin" jäi silti puuttumaan.

Tuulenpesä oli ihan kiinnostava lukukokemus ja maistiainen Skiftesvikin tyylistä, mutta sen suurempaa vaikutusta se ei tehnyt. Palautankin sen siis kierrätyskirjahyllyyn heti seuraavalla kerralla. Aion lukea Skiftesvikiä - tarkemmin sanottuna hänen novellejaan - vielä lisääkin, joskin vasta hamassa tulevaisuudessa. Skiftesvik on muuten hänkin Sinkkosen tavoin mukana Kirjojen Suomi -listassa esikoiskokoelmallaan Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja vuodelta 1983. Siitä tulee bloggaamaan Hannan kirjokansi toukokuussa, joten sitä odotellessa.


---

Joni Skiftesvik 1990/1995: Tuulenpesä
WSOY. Helsinki.
203s.
Kansi: Kalervo Ojutkangas, Olavi Hankimo