keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Martta Haatanen: Matara

Hilda Pirkkiö laski sokeriastian tarpeettoman kovakätisesti vilpolan pöydälle – keskelle pöytää, niin kuin hän sen aina asetti. Porsliinin helähdys pöytälevyä vasten oli kuin piste ja päätös hänen kiivaantiukoille ajatuksilleen. ”He odottavat minun aloittavan – ehkä ratkaisevan koko pulman”, hänen ajatuksensa kertasivat. Hilda Pirkkiön tällaiset ajatukset eivät koskaan olleet alakuloisia. Päinvastoin hän tunsi jälleen olevansa tärkeä ja siitä syystä mielensä sisimmässä riemastunut. Seisoessaan vilpolan puunvärisellä, öljytyllä lattialla kädet lanteilla hänestä ei ollut sopimatonta joutua perheen asioiden voimakkaimmaksi järjestäjäksi. Hän oli aina sellainen ollutkin.

Takakansitekstin sijaan kirjan esittelynä on tällä kertaa sen alku - en onnistunut edes googlettamalla löytämään yhdenkään Mataran painoksen takakansitekstiä. Tämä lukemani painos oli näemmä ensimmäistä painosta ja täysin vailla minkään valtakunnan kansilehtiä. Otin kirjan mukaani kierrätyskirjahyllystä pikaisen googletuksen jälkeen, sillä etenkin Kirjasammon sivu sai Mataran vaikuttamaan lupaavalta määreen "psykologinen romaani" vuoksi. Nimi Matara hämmensi aluksi, sillä sanana se ei ollut minulle ennestään tuttu. Syyksi paljastui tietämättömyyteni kasvimaailmasta: matarat ovat yksivuotisia, sievästi kukkivia ruohokasveja, joita Suomessa kasvaa toistakymmentä lajia.

Matara-kasvi rinnastuu kirjassa oman tulkintani mukaan Kirstin hahmoon. Hän on nuori tyttö, joka tulee osaksi leski-isä Alfredin ja kolmen keski-ikäisen tyttären, Hildan, Senjan ja Allin, yhteiselämää Alfredin uutena vaimona. Teoksen psykologinen ote keskittyy siihen, mitä muutoksia tämä tilanne tuottaa isän ja tytärten suhteeseen sekä koko talouden dynamiikkaan. Kun syvästi uskonnollinen, moraaliltaan horjumaton ja vaatimattomaan elämään jääräpäisesti hakeutuva Kirsti asettuu yltäkylläiseen sukupappilaan, alkavat sekä Alfred että hänen kolme tytärtään pohtia elämäänsä, tekojaan ja valintojaan uudesta näkökulmasta.

Suuressa osassa tätä näkökulmien analysointia on Kirstin uskonnollisuus, joka toimii hänen moraalikäsityksensä horjumattomana pohjana. Kirjassa on olemassa myös hahmo, Kirstin uuden perheen Assi-serkku, joka on olemassa paljolti vain haastaakseen Kirstin ajatusmaailman. Assi on vapaamielinen, suorapuheinen ja kaikkea muuta kuin vaatimaton, ja usein hänen ja Kirstin keskustelut töppäävät kummankin ollessa täysin kykenemätön ymmärtämään toista. Mielenkiintoista onkin, että Kirsti näytetään hyvin pyhimysmäisessä valossa: hänen hyveellisyytensä, hartautensa ja nöyryytensä saa kaikki ympärillä olevat katsomaan peiliin ja löytämään itselleen uuden suunnan - joskaan ei silti Kirstin jalanjäljissä, mikä vähentää mukavasti teoksen paatoksellisuutta. Kirsti tulee perheen elämään yllättäen ja lähtee siitä nopeasti, mutta seuraukset ovat peruuttamattomat, onneksi hyvässä mielessä. 

Haatanen kirjoittaa arkisen kaunista tekstiä, joka tuo mieleen kesäillan. Kirjan perustunnelma on jotenkin mukavan inhimillinen ja lämmin. Tapahtumat keskittyvät hyvin arkisiin ja vähäeleisiin tapahtumiin, mikä antaa teokselle myös siihen sopivaa hienovaraisuutta. Kenenkään elämää ei muuta välttämättä suuri tragedia tai valtavat elämänmuutokset: jo se, että lähistöllä on joku, jonka kautta peilata omia valintojaan ja vaikuttimiaan voi vaikuttaa ihmiseen mitä vahvimmin. Pohjasävy ei kuitenkaan ole perisuomalaiseen tapaan lohduton, vaan rauhallinen, mietiskelevä ja surujenkin keskellä jotenkin pehmoinen. 

Ehkä siksi, että hahmot on esitetty armahtavasti ja inhimillisesti ja he haluavat toisilleen pyytettömästi hyvää, vaikka oman elämän kolhut tai pelot eivät aina periksi antaisikaan. Matara on ensisijaisesti perheen tarina - perheen, joka kuitenkin koostuu ajattelevista ja tuntevista yksilöistä. Kirstin liki särötön virheettömyys hahmona ei missään vaiheessa häiritse, sillä hänen henkilökohtaisessa rauhassaan on jotakin suorastaan tuudittavaa. Muutama epäröinnin hetkikin hänellä on. Lisäksi Kirsti on kuin toisesta maailmasta: hän tulee perheen elämään yllättäen ja lähtee nopeasti omaan suljettuun elinpiiriinsä jättäen jälkeensä vain muutoksen.

Matara on psykologinen perheromaani, joka ei luotaa ihmismielen synkimpiä nurkkia vaan ihmisluonnon rajallisuutta hyvistä aikeista ja rakkaudesta huolimatta. Toisaalta se käsittelee ihmisen kykyä uudistua, vaihtaa näkökulmaa ja miettiä omia valintojaan ja asennettaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä arvioida elämäänsä uudelleen, tuntuu Matara sanovan. 

Lukukokemus oli mukava ja toisaalta piristäväkin - psykologisen romaanin ei välttämättä tarvitse olla synkkä tai traaginen ollakseen tarkkasilmäinen. Olen tyytyväinen, että luin Mataran, mutta omaan hyllyyni en taida sitä nyt jättää. En ainakaan näe itseäni kaipaamassa toista lukukertaa. Toivon mukaan siis Mataran kierrätyshyllystä poimiva saa yhtä miellyttävän lukukokemuksen kuin minä.

---

Martta Haatanen 1950: Matara
WSOY. Helsinki.
199s. 

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Lewis Carroll: Alice in Wonderland

Lewis Carroll (1832-1898) was the pseudonym of English mathematician and writer Charles Lutwidge Dogson. Alice in Wonderland (1865) is one of his most famous works, a novel filled with magic and fantasy and written especially for kids. 

In Alice in Wonderland, the world of the adults, the incomprehensible real world, boring and complex for children, quickly makes way for a more interesting and colourful landscape, full with strange characters, mesmerizing wordplay and amazing adventures for Alice and her readers.  

Tämä nonsense-kirjallisuuden klassikko päätyi hyllyyni varsin epätavallista tietä: heräteostoksena. En nykyään juurikaan osta kirjoja kuin erikoistapauksissa ja yleensä pitkällisen suunnittelun jälkeen. Olin kuitenkin lomalla, jossa minua odotti yhteensä kahdeksan tuntia matkustusta ilman virikkeitä, ja edellisestä kirjasta oli jäljellä enää sata sivua. Niinpä tutkin hetken lähintä kirjanmyyntipistettä ja mukaani valikoitui tämä teos, jonka olin aikonut lukea muutenkin ja johon olisi ehkä tarvetta palata myöhemminkin sen merkittävyyden vuoksi.

Arvoin tosin pitkän aikaa, pitäisikö valita tarjolla olevista kirjoista Alice in Wonderland, Joycen Dubliners vai Lovecraftin Necronomicon. Päätöksen sinetöi kuitenkin se, että Joyce ja Lovecraft saattaisivat olla - näin koskaan kumpaakaan lukematta - sen verran haastavia kieleltään, etten ehkä saisi tarpeeksi irti heti alkukieliseen teokseen tarttumalla. Onhan Alice myös osaltaan vaikea kaikkien sanaleikkien, uudissanojen ja yleisen nonsensen vuoksi, mutta koska kirjan sisältö oli minulle monesta yhteydestä jo tuttu, päädyin siihen. Lisäksi tämä oli kolmesta vaihtoehdosta ainoa, jonka pariin varmasti palaisin joskus, vaikka sitten vain  selailemalla ja yksittäisiä kohtia tarkastelemalla. Tämä nimenomainen painos on myös ilmeisesti suunnattu englannin oppimista varten, sillä lopussa on kysymyksiä, jotka on suunnattu luetun ymmärtämisen testaamiseen.

Tässä painoksessa ovat mukana myös ikoniset Tennielin kuvitukset - monen mielestä ne ainoat oikeat ja autenttiset. Alicen seikkailuja on kuvitettu vuosisatojen mittaan todella monella tavoin, mutta Tennielin kuvitukset toistuvat aina vain uusissakin painoksissa. Hienoja ja mustavalkoisuudestaan huolimatta sävykkäitä ne ovatkin, ja teoksen kaksijakoiseen tunnelmaan oikein hyvin sopivia. Ehkäpä syynä on se, että 1800-luvulla tehty kuvitus istuu samaan aikakauteen sijoittuvaan teokseen saumattomasti, kun jo kuvitustyyli tuo mielikuvan tapahtuma-ajasta. Tietyllä tavalla Alicen seikkailut ovat hyvin ajattomia, mutta toisaalta olemassa olleisiin henkilöihin perustuvat hahmot sitovat sen luomisaikaansa.

Lewis Carrollin suhdetta aitoon ja oikeaan Alice Liddelliin ja tämän siskoihin on spekuloitu paljon, kuten myös Alice in Wonderlandin tulkintamahdollisuuksia. Ensimmäiseen liitetään paljon suhteen viattomuuden epäilyä enemmän tai vähemmän painavin perusteluin ja jälkimmäiseen - lastenkirjaksi yllättävän paljon - puhetta hallusinaatioista ja huumeista. Alice in Wonderlandin ympärillä on siten aina häälynyt tietynlainen skandaalinkäry ja häälyy yhä edelleen, mikä tietysti hämärtää ja osaltaan myös synkentää sen jo ennestään selittämätöntä ja tulkitsijoita aina vain hämmentävää sisältöä. Tavallaan tulkintamahdollisuuksien paljous on myös pitänyt lukijat ja tutkijat kiinnostuneina Alice in Wonderlandista ja pitää vielä tänäkin päivänä.

En siis ihmettele lainkaan teoksesta tehtyjä synkkiä ja kauhuvivahteisia tulkintoja, joita kirjan sisältö tuntuu vain ruokkivan. Ihmemaa on hullunkurinen, mutta samalla kauhu, ahdistus ja mielipuolisuus eivät tunnu olevan kuin askelen päässä. Alice kohtaa painajaismaisia tilanteita ja hahmoja, kuten siaksi muuttuvan vauvan, kasvamisen valtaviin mittoihin kanin pikkuruisessa mökissä ja sinne jumittumisen, innokkaasti päiden poistamista vaativan kuningattaren ja omassa kyynellammessaan uimisen. Vinksahtaneisuus on samalla hauskaa mutta jotenkin levotonta, hieman kuin hysteeristä naurua, jota ei saa loppumaan. Tämä olisi tietysti helppo laittaa jo omaa perinnettään muodostavien synkkien tulkintakehysten piikkiin, mutta nähdäkseni teoksessa itsessäänkin on jotakin rauhattomuutta tuottavaa, vaikka siitä huokuu myös leikkisyys ja lapsuuden riemu. Yhdistelmä lienee erityisen kiehtova, sillä uusia versioita teoksesta tehdään jatkuvasti.

Tässä vaiheessa täytyy mainita suosikkiversiointini, enkä nyt puhu vuoden 1951 Disney-piirretystä, koska en ole sitä koskaan nähnyt, tai vuoden 2010 Hollywood-adaptaatiosta, joka oli keskinkertaista ja väsähtänyttä, paljolti sisällötöntä tehostetykitystä. Kyseessä on peli Alice: Madness Returns (2011), joka on alkuperäisteoksen mielikuvituksellisia ideoita ja kauhuelementtejä yhdistelevältä ilmeeltään todella mielenkiintoinen, joskin sen verran verinen ja suoranaisen groteski (ikäraja K18 kertonee tarpeeksi), että en ole sitä ikinä suoranaisesti halunnut pelata. Tämä huomio tietysti laittaa "suosikin" hieman kyseenalaiseen valoon, joten korjattakoon, että se on kiinnostavin, kekseliäin, sisällöllisesti syvällisin ja moniulotteisin sekä visuaalisesti kiehtovin tulkinta, johon olen toistaiseksi törmännyt.

En todennäköisesti olisi ikinä ollut kovin kiinnostunut lukemaan alkuperäistä Alicea ilman tuota peliä. Ihmemaa ja sen olennot ovat aina tuntuneet minusta vierailta ja tuntuvat vieläkin, mutta pelin kautta niille esiteltiin ainakin tepsivä tunnelma ja karmiva mutta kiehtova ulkoasu, joka toi aiemmin puuttunutta tehoa. (Sivuhuomiona, erityisen hienoja ja kekseliäitä ovat pelin musiikki sekä Alicen asut ja aseet.) Ehkä kirjassakin juuri episodimaisuus, levottomuus ja unenomaisuus estävät - ainakin minulta lukijana - suoranaiset tunnesiteet. Kiinnittymiseni kirjaan oli lähinnä huvittumista älyllisten kompien parissa, mutta en koskaan oikein oppinut ymmärtämään oikukkaita hahmoja.

Tavallaan olisi helppo sanoa, että tämä on nyt sitä nonsensea - kaikki tapahtumista hahmoihin on jatkuvasti altis uudelle assosiaatiolle, väännökselle tai käännökselle, ja tärkeämpää on tapahtumien kulku ja kielellinen rytmi kuin sisältö. Tapahtumat ovat melkeinpä kuin lapsen leikistä: hahmot vaihtuvat, asiat muuttuvat, tilanteet muuttuvat, tärkeintä on vauhti ja mielenkiintoiset tilanteet ja asiat. En sitten tiedä, kuinka hyvä tai huono lastenkirja Alice on, mutta jotakin lapsenmielistä ja orgaanista tarinanmuodostamista se tuntuu tavoittavan. En ihmettele lainkaan, että ensimmäinen versio kirjasta on muistaakseni ollut suullisesti kerrottu, improvisoitu tarina.

Erikseen pitää vielä mainita runot, jotka tuntuvat olevan yksi nonsensen vakiomuodoista. Alicessahan on paljon runoja, jotka ovat parodioita olemassa olevista runoista tai lauluista - valitettavasti en tuntenut alkuperäisistä kuin The Star -laulun (suomeksi Tuiki, tuiki tähtönen), mutta se olikin sitten suhteellisen hulvaton. Kiitos internetin, tosin, joku on tonkinut kaikki alkuperäiset runot vertailtaviksi satiiriversioiden kanssa, mihin voisi joskus paneutua oikein ajan kanssa.

Ehkä päällimmäinen ajatukseni tai tunteeni on tämän teoksen jäljiltä että "tulipahan luettua". Edelleenkään en sen syvemmin tunne päässeeni sisään Ihmemaahan tai oikein saanut otetta siitä, miksi se suoranaisesti viehättää. Luulen teoksen merkitsevän sen ihailijoille paluuta lapsuuteen tai lapsenmielisyyden säilyttämistä, ja sellaisena se varmasti toimiikin hyvin. En kuitenkaan jotenkin tunnista omaa lapsuuttani Alicesta, joten sen lukeminen jäi "vain" yleissivistäväksi, tunnetasolla kylmäksi jättäväksi klassikkoon tutustumiseksi.

---

Lewis Carroll 1865/2016: Alice in Wonderland
Plutón Ediciones. Barcelona. 
152s.
Kansi: Saul Rojas Blonval
Kuvitus: John Tenniel

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Terry Pratchett: Pyramids

Being trained by the Assassin's Guild in Ankh-Morpork did not fit Teppic for the task assigned to him by fate. He inherited the throne of the desert kingdom of Djelibeybi rather earlier than he expected (his father wasn't too happy about it either), but that was only the beginning of his problems...

Pyramids (The Book of Going Forth) is the seventh Discworld novel - and the most outrageously funny to date. 

Nappasin hyllystäni Pratchettiin Pyramids-romaanin matkalukemiseksi niiden yksinkertaisten perusteiden pohjalta, että se oli sopivan kokoinen käsilaukkuun sujautettavaksi ja että en ollut sitä hetkeen lukenut. Tarkemmin sanottuna en koskaan ollut tätä ennen lukenut Pyramidsia alkukielellä, eli tämä pokkarikin oli oleskellut hyllyssä vuosia ilman yhtään lukukertaa. Pyramids on itse asiassa aivan ensimmäinen romaani, jonka olen Pratchettilta lukenut. Tuolloin oli suunnilleen vuosi 2006, kun ensimmäisen kerran Kiekkomaailma-sarjaan tutustuin, suomeksi tietysti.

Takakansiteksti lupaa Pyramidsin olevan yksi hauskimpia Discworld-romaaneja - toki, sen jälkeen ilmestyneitä kymmeniä romaaneja ei väitteessä oteta lukuun - ja aluksi olin samaa mieltä. Pyramids, tai oikeammin sen käännös Pyramidit, sai minut kiinnostumaan sen verran tästä pitkästä fantasiasarjasta (34 taitaa olla täysi määrä), että aloitin sen aivan alusta ja etenin järjestyksessä. Voin allekirjoittaa kyllä väitteen, että Pyramids numerona 7 on hauskempi kuin 6 edellistä osaa, ainakin jos muistikuvani paikkansa pitävät. Jotan kertoo ehkä sekin, että se on näistä varhaisista Discworld-teoksista ainoa, jonka olen lukenut yhteensä kolmeen kertaan, vaikka kalpeneekin vertailussa sarjan huippukauden kirjoille.

Huumori on, kuten Discworld-sarjan teoksissa yleensäkin, kiertynyt jonkin laajemman ja yleensä lähtökohdiltaan vakavan ja filosofisen teeman ympärille. Pyramids käsittelee muutoksen ja pysyvyyden konfliktia monesta näkökulmasta, mutta erityisesti kulttuurin ja tapojen osalta. Tapahtumapaikkana on Dicworld-sarjalle ainutlaatuisesti Djelibeybi, muinaista Egyptiä huomattavasti muistuttava ikiaikainen valtakunta, vaikka sarjan tunnusomainen tapahtumapaikka Ankh-Morpork Teppicin koulutuksesta kertovissa jaksoissa vilahteleekin. Lisäksi sivuroolin saavat pienen Djelibeybin naapurimaat, mahtavat Efebe ja Tsort, jotka historia ja perinne velvoittavat taistelemaan keskenään - ovelien puuhevosstrategioiden soveltaminen on yksi tämän sodankäynnin toimivaksi testattu muoto - jos Djelibeybi vaikkapa yhtäkkiä häviäisi maailmankartalta.

Teoksen keskeinen juoni kulkee siten, että jumalallisen hallitsijan kengät vaihtavat yllättäen omistajaa, ja Ankh-Morporkissa salamurhaajaksi koulutettu Teppic löytää itsensä kuninkaan istuimelta. Hänen isälleen rakennettava suurista suurin pyramidi tuottaa ulottuvuusvääristymän, jonka seurauksena kaikki valtakunnan uskomusperinne konkretisoituu, ja pian kaduilla vilisee eläinpäisiä jumaluuksia ja pyramidien ovia aletaan kolkutella - sisältäpäin. Djelibeybiläiset päätyvät katsomaan perimätietoaan ja uskomuksiaan kirjaimellisesti silmästä silmään, eikä se ole ihan sama asia kuin pelkkää niihin lujasti uskominen.

Muinainen Egypti on kiehtonut lapsesta saakka, ja pidän tuota kiinnostusta näin jälkikäteen pääsyynä siihen, että valitsin juuri Pyramidsin testikappaleeksi Discworldista. (Uudelleenluku puolestaan tapahtui siinä vuoden 2010 tienoilla, kun innostuin Assassin's Creed -pelisarjasta, ja Pyramids on niitä harvoja Discworld-kirjoja, joissa seurataan yhtään lähempää salamurhaajahahmoa.) Koska sekä päähenkilö että tapahtumaympäristö poikkeavat hyvin paljon sarjan muista paikoista ja hahmoista, laajentaa Pyramids kiinnostavasti sarjan maailman niitä osia, joita on muissa osissa nähty tai mainittu vain ohimennen.

Pratchettin huumori toimi jälleen tutulla tarkkasilmäisyydellään, josta - kuten tavallisesti Discworld-kirjoissa - eniten iloa saa satiirin kohteena olevan aiheen hiemankin syvällisempi tuntija. Pinnallinenkin muinaisen Egyptin mytologian tuntemus irrottaa huomattavasti enemmän hupia kuin jos asiasta olisi täysin pihalla. Yleisesti voisi sanoa siis, että Discworld-kirjoista nauttiakseen tarvitsee vähintään erinäisten - kadonneiden ja nykyään esiintyvien - kulttuurien tuntemusta (jonka puute koitui ongelmakseni esim. The Last Continentin kohdalla), populaarikulttuurin tuntemusta, politiikan- ja historiantuntemusta ja brittiläisen yhteiskunnan tuntemusta. Näin esimerkkeinä. Toisin sanottuna laaja yleissivistys ei ole pahitteeksi, ja mitä laajempi se on, sitä useammasta kirjasta on jotakin iloa, vaikka niitä kylmäksi jättäviäkin tapauksia välillä eteen osuukin oman sivistymättömyyden ikävänä seurauksena.

Kiinnitin tällä lukukerralla huomiota asioihin, joita en ollut aiemmin tullut ajatelleeksi. Toisaalta edellisestä lukukerrasta on lähemmäs kymmenen vuotta, joten lienee ihan positiivista, että ajattelu on siinä ajassa jonkin verran kehittynyt suuntaan tai toiseen. Esimerkiksi en ollut ennen huomannut, kuinka paljon stereotypioita Pratchett käyttää satiirissaan. Osa niistä tosin tuntui jo hieman kulahtaneilta ja sikäli muutama satiirinen piikki jäi melko löysäksi, mutta selityksenä voi osaltaan olla kirjoitusaika eli 90-luvun taite. Tällaisetkin asiat muuttuvat yllättävän paljon parissa kymmenessä vuodessa.

Täytyy erikseen mainita Ptracin hahmo, jolla on kirjan oikeastaan ainoana merkittävänä naishahmona osin hieman ärsyttävä, osin miellyttävän yllättävä rooli. Hän näyttäytyy aluksi sellaisena edellisessä kappaleessa kuvailemanani väsähtäneen stereotypian parodiana - hieman yksinkertainen kuninkaallinen palvelijatar, joka kulkee vähissä vaatteissa, kuorii viinirypäleitä ja osaa seksioppaita ulkoa - mutta kieltämättä hänen persoonansa ja oma tahtonsa on selkeä. Erityisen ilahduttava on lopun käänne, jossa Ptraci löytää paikkansa maailmassa - vaikkakin hieman ylhäältä annettuna eikä niinkään itse saavutettuna, mutta kuitenkin - ja vieläpä tavalla, jossa hänen luonteensa pääsee oikeuksiinsa.

Nelisensataa sivua hurahtivat sujuvasti bussimatkoilla ja lentokoneessa, ja oli oikein hauskaa tutustua alkukieliseen versioon tästä pitkäaikaisesta ja henkilökohtaisesti merkittävästä Discworld-sarjan kirjasta. Pratchett on siitä mukavaa matkalukemista, että aina voi olla varma siitä, mitä saa: seikkailua, kiinnostavia filosofisia kysymyksenasetteluita, nokkelaa satiiria ja popkulttuurien kliseiden riemukkaita uudelleenkirjoittamisia. Eiköhän joku Discworld ennen pitkää päädy taas lukupinoon, oli matkaa tai ei.

---

Terry Pratchett 1989/1990: Pyramids (The Book of Going Forth)
Random House. Lontoo.
380s.
Kansi: Paul Kidby

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Timo K. Mukka: Sankarihymni

Sankarihymni on satiirinen kertomus sankaruudesta ja oman itsetunnon häilyvyydestä. Teksti herättää myös kysymyksen siitä, onko sodassa tehtyjen urotöiden jälkeen palkaksi saatu sankaruus tavoiteltavan arvoinen palkkio sotimisesta ja oman kehonsa runtelemisesta. Pääpaino on kuitenkin nuoren ihmisen epävarmuudessa ja mahdottomuudessa löytää tasapaino itsensä hyväksymiseen. 

Tulin lukeneeksi Sankarihymnin osana Mukan teoksista koottua yhteisnidettä, josta olen aiemmin lukenut romaanin Maa on syntinen laulu ja jossa on vielä tämän jälkeen odottamassa Tabu. Näiden jälkeen luulisi perustason Mukka-yleissivistyksen olevan sellaisissa kantimissa, että voisin surutta siirtyä seuraavien kotimaisten klassikoiden pariin. 

Minusta on kiinnostavaa, kuinka Mukka liittää proosansa musiikkiin. Ei tunnu oikeastaan lainkaan hämmentävältä, että hänen teoksiaan luonnehditaan "balladeiksi" niiden tietyn ylevän taustasävyn vuoksi. Tietysti jo Mukan teksti itsessään korostaa tätä yhteyttä etenkin teosten nimissä, niin tässäkin. Musiikki on kansanperinteessä ollut tapa, jolla ilmaistaan paitsi arkisia asioita myös niitä arjen ylitse meneviä, elämää suurempia asioita. Omaan kielikorvaani "sankarihymni" on vielä kunnioittavamman kuuloinen kuin "sankaritarina", jossa fiktiivisyys tuntuu olevan kiinteämpi osa sanan merkitystä. Hymni on kuin tiivistetty arvomaailma, jossa tapahtumat eivät ole yhtä keskeisiä kuin niiden ilmaisema eetos.
 
Yhtä kaikki, Sankarihymni on siis novelli, joka sijoittuu sotien jälkeiseen Norjaan. Päähenkilö Thörsten Öiesen on nuoresta iästään huolimatta jo sotasankari, ja hänen asemansa pienessä yhteisössä on muuttunut sen myötä kertaheitolla: hän on nyt jotakin enemmän kuin nuori mies. Myös hänen oma sankari-identiteettinsä on jo hyvinkin kehkeytymässä, eikä vähiten siksi, että hän saa myös ihanan kesätyttö Annikan huomion. Kun Thörsten sitten on normatiivisen miehen mitan korkeimmassa saavutuspisteessä eli Annikan iholla, ei kaikki menekään sankari-ihanteen käsikirjoituksen mukaan. Tässä vaiheessa kertomus taittaa tarinan kohti synkeää loppua. 

Mukka käsittelee novellissa melko iättömiä aiheita, jotka kytkee jälleen osaksi pientä kyläyhteisöä. Thörsteniä ympäröivät hahmot ovat luonnosmaisia - tosin Mukan ilmeikkäällä tavalla - ja osittain tarina kerrotaankin heidän kauttaan: Thörstenin kanssa ollut Annika muistaa vielä vuosien jälkeen tuon kesän tapahtumat, ja ilmeisesti Thörsten on puheenaihe myös muiden kyläläisten keskuudessa. Hänen sankaruudestaan ja elämästään kuitenkin jää jäljelle hyvin toisenlainen tarina kuin mitä novellin - varsin ironinen - nimi antaa ymmärtää.

Sankarihymni oli Mukan romaani pienoiskoossa: karu tapahtumapaikka, jossa seksi ja kuolema ovat hahmojen elämissä kaksi suurta perusvoimaa, ympäristön ja sisäisyytensä puristuksissa kamppailevia hahmoja sekä tätä kamppailua peilaava tiivis yhteisö. Yhdeltä istumalta lukaistava novelli voisi hyvinkin toimia jonkinlaisena johdatuksena tai maistiaisena Mukan proosaan. 

---

Timo K. Mukka 1965/2004: Sankarihymni
Gummerus. Helsinki.  
28s.
Lainaus: ATT - enseblen dramatisoinnin esittelyteksti

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri

Raimundo Silva on kustantamon oikolukija, joka joutuu hallitsemattoman impulssin valtaan ja muuttaa Lissabonin piirityksestä kertovan käsikirjoituksen sisältöä. Nyt teksti väittää, että ristiretkeläiset eivät auttaneet Portugalin kuningasta kaupungin takaisinvaltauksessa maureilta 1147. Kustantaja raivostuu. Mutta potkujen sijaan Raimundo saakin toisen mahdollisuuden. Jatkossa hänen työtään on valvova tohtori Sara, jota Raimundon hairahdus kiinnostaa. Mitäpä, jos Raimundo kirjoittaisi oman versionsa Portugalin historiasta? Tämän jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Ei edes menneisyys. 

Sain tämän teoksen ilahduttavasti joululahjaksi (niitä harvoja kertoja, kun hyllyyni tulee kirjoja suoraan kaupan tiskiltä). Hankkija ei tiennyt, että olin ennenkin lukenut Saramagoa ja että se oli ollut mukava lukukokemus. Olimme siis yhteistuumin oikein tyytyväisiä lahjaan, minä ja antaja. Nyt sitten pahimpien alkuvuoden lukusumien jälkeen oli vihdoin aika tarttua tähän jo hetken odottaneeseen nobelistin teokseen. Osasin odottaa paikoin surrealistiseen vivahtavaa, vyöryvää tekstiä, mutta kävi kuin kävikin niin, että se onnistui silti yllättämään minut pahemmin kuin talvi autoilijat.

Saramagohan siis kirjoittaa tekstiä, jossa ei ole juurikaan kappalejakoja eikä repliikkejä eroteta toisistaan kuin pilkulla ja isolla alkukirjaimella. Johtolauseita on hyvin vähän. Siten - usein korkealentoisiin ja keskustelun metatasolle karkaaviin - dialogeihin tulee kieltämättä tunnelma, jossa sanat osittain irtoavat tapahtumayhteydestä ja muotoutuvat kuin filosofiseksi tai spekulatiiviseksi väittelyksi tai keskusteluksi. Tämä on ymmärtääkseni Saramagon tunnistettavan tyylin kulmakiviä. 

Lissabonin piirityksen kirjuri on kuitenkin rakenteellisesti paljon haastavampi kuin suhteellisen suoraviivainen Kertomus näkevistä. Siinä kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, Raimundo Silvan arjesta kertova ja Raimundo Silvan kirjoittama. Nämä kaksi solmiutuvat toisiinsa tavalla, joka on välillä huimankin tiivis: yhdessä virkkeessä saatetaan syöksyä maailmasta toiseen ja sitten taas takaisin, ja kun kappalejakoja ei ole, saa lukija olla tarkkana. Autopilotilla kiirehtiminen tuottaa takuuvarmasti kärryiltä putoamisen. 

Teksti ei ole haastavaa ainoastaan rakenteellisesti, vaan myös sisällöllisesti. Siinä tematisoituvat kirjoittaminen ja erityisesti historiallisten tekstien kirjoittaminen: kuinka pelottavan vähällä historiankirjoitus lipsahtaa mielivaltaisen puolelle - ja toisaalta, kuinka kirjoittamalla on mahdollista luoda myös ns. vastanarratiiveja, jollainen käsittääkseni tämäkin teos on. Se on luettavissa myös satiirina ja poliittisena teoksena, joka kyseenalaistaa vallitsevat historiantulkinnat. Toisaalta en allekirjoittaisi välttämättä arvioita siitä, että Lissabonin piirityksen kirjuri olisi "propagandaa". Pikemminkin se voisi olla provokatiivinen haaste.

Kyseessä on kuitenkin myös päähenkilö Raimundo Silvan henkilökohtaisen elämän radikaali muutos, kun hän vaihtaa roolinsa oikolukijasta, toisen työn tarkastajasta, kirjoittajaksi, joka luo itse. Samalla hänen vuosikausia pitäneet rutiininsa murtuvat ja poikamieselämä vaihtuu suhteeseen 15 vuotta nuoremman tohtori Maria Saran kanssa. Ehkä eniten teoksessa jäikin mietityttämään näiden kahden kertomuksen - vaihtoehtohistorian ja Silvan elämän - merkitys toisilleen. Myös historiallisessa kertomuksessa nähdään rakkaustarina, mutta se tuntuu jäävän yhtä pinnalliseksi kuin Saran ja Silvankin suhde. Suhdetta merkityksellisempinä näyttäytyvät esimerkiksi Saran ja Silvan keskustelut, joissa viilataan pilkkua oikein urakalla ja samalla liikutaan filosofisissa sfääreissä.

Tavallaan hahmojen epäsympaattisuus - he kun jäivät paljolti kerronnan jalkoihin - kiusasi minua ja selittämättömästi alkanut ja etenevä rakkaussuhde ei sekään oikein temmannut mukaansa. Kuitenkin kirjassa selkeästi oli menossa jotakin paljon suurempaa ja  monimutkaisempaa kuin hahmot, jotka oli jätetty luonnoksenomaiseksi. En kuitenkaan näin ensimmäisellä lukukerralla oikein hahmottanut, mitä se suurempi ja monimutkaisempi tarkalleen olisi. Aivan kuin näkisi jonkin suuren liikkuvan kaukana sumussa, eikä aivan erottaisi sen muotoa. Niinpä lopputunnelmani oli sekoitus hämmennystä ja toisaalta aavistusta, että tässä ei ollut vielä kaikki. Helppo teos tämä tuskin millään mittapuulla on.

Koska Lissabonin piirityksen kirjuri tosiaan on nyt kotihyllyni vakituinen asukki, on sillä edessä vielä joskus vähintään yksi uusintaluku. Teos on niin eriskummallinen ja täynnä kaikenlaisia tasoja, viitteitä ja piilotettuja merkityksiä, että useampi lukukerta on ihan varmasti tarpeen. Tästä paikoin hyvinkin hämmentävästä ja toisaalta ajatuksia herättävästä kirjasta on nyt otettu vasta ensimmäinen haukkaisu.
---

José Saramago 1989/2015: Lissabonin piirityksen kirjuri
Suom.  Antero Tiittula
Tammi. Helsinki.
393s.
Kansi: Markko Taina 

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa

12-vuotias Gwenni rakastaa lukemista ja eläimiä - ja osaa lentää öisin! Unen ja valveen rajamailla Gwenni liitää uinuvan kylän yllä ja miettii omia hupsuja ajatuksiaan - niitä joista äiti lakkaamatta häntä moittii. Kunnes eräänä yönä kaikki muuttuu: Gwenni löytää naapurin miehen hukkuneena. Koko tuttu arki nyrjähtää paikaltaan ja vuosia peitellyt salaisuudet pulpahtavat rajulla tavalla pintaan. Gwennin viaton kertojanääni luo melankoliseen tarinaan ihastuttavan kontrastin, joka tekee lukijaan lähtemättömän vaikutuksen. 

Tämän kirja päätyi luettavakseni tavallista monimutkaisemmalla tavalla: minut pyydettiin joskus tuomaan mökkilukemista kirjakaupan alesta, ja valitsin sitten tämän (kun se itseäni kiinnosti - tästä on siis jo vuosikausia. Onneksi pyytäjäkin piti valintaa mukiinmenevänä.). Aioin itsekin lukea kirjan, mutta se jäi. Nyt sitten vihdoin muistin kysyä tämän lainaan. Huomion kiinnitti alun perin erikoinen nimi ja hämmentävä takakansiteksti, joka lupaili ehkäpä hieman epätavallista lukukokemusta.

Sanotaan se nyt heti tähän alkuun: kirja ei ole mikään erikoinen tai nerokas mestariteos. Sen sijaan se on helppo ja nopea lukuromaani, joka kertoo walesilaisesta kyläyhteisöstä. Päähenkilönä on jo takakansitekstissä mainittu Gwenni, joka on kymmenen vuoden tienoilla oleva tyttö. Hän elää äitinsä, isänsä ja sisarensa kanssa melkein tavallista elämää sotienjälkeisessä Britanniassa. Gwennin arki kuitenkin taittaa fantastiseen hänen "lentotaitonsa" kautta. Teoksessa ei oikeastaan missään vaiheessa avata, mistä tarkalleen ottaen on kyse. Onko lentäminen jonkinlainen yliluonnollinen kokemus vai ehkäpä luovuuden tai mielikuvituksen salanimi? Ainakin se on jotakin periytyvää.  

Kuvio on ihan kiinnostava lisä, vaikka jääkin lopulta sivuosaan. Ehkäpä Gwennin lentokokemuksille on tarkoitettu jonkinlainen temaattinen rooli, sillä kirjan nimi - h-mollissa soiva hiljaisuus - on mainittu kirjan loppupuolella ja tasan yhden kerran kuvauksena siitä, millaisena Gwenni kokee lentäessään "maailman äänen". Siihen asti otsikko tuntui hyvin irralliselta, ja oikeastaan maininnan jälkeenkin. Ja miksi ihmeessä juuri h-molli (paitsi että se luo sanan "hiljaisuus" kanssa pientä allitteraatiota)

Englanninkielinen vastine h-mollille on b minor, mutta alkuperäinen nimi The Earth Hums in B Flat paljastaa, että oikeasti otsikossa on mainittu b - ei siis asteikko tai sointu, vaan yksittäinen ääni - jota ei, mikä parasta, edes ole h-molliasteikossa tai -soinnussa. Äänen b on ilmeisesti tieteellisesti todettu olevan yksi universumin taustaäänistä mustien aukkojen takia, ja Maan magneettikentän resonointiin liittyy kaikenlaista pseudotieteellistä new age -spekulaatiota, jonka mukaan myös Maa humisisi b-nuotissa. Kaipa b:n muuttaminen mielivaltaisesti h-molliksi on käännökseen liittyviä välttämättömyyksiä, mutta musiikillinen ja intertekstuaalinen merkitys on muutettu nyt tyystin toiseksi. Tiedä sitten, mitä se jo valmiiksi epäselvälle tulkintayhteydelle tekee.

Varmasti maailman äänellä ja Gwennin lentämisellä on jonkinlainen tulkinnallinen ulottuvuus, joka ei nyt ainakaan tällä lukemisella tullut kovin ilmeiseksi ja jota, suoraan sanottuna, en ole kovin kiinnostunut pohtimaan pidemmälle. Ehkä tarkoituksena oli alleviivata Gwennin ja hänen sukulaistensa rehellisyyden ja luovuuden tuomaa positiivisuutta ja rauhaa vastinparina surujen, mielenterveysongelmien ja väkivallan vaivaamien kanssaihmisten epätoivoon ja onnettomuuteen. Luovilla ja hyväntahtoisilla on kivempaa ja sitä rataa - ihan positiivinen, mutta aika pinnalliseksi ja yksiulotteiseksi jäävä viesti.

Kirjan juonesta tulee jotenkin erittäin vahvasti mieleen Rowlingin romaani Paikka vapaana: kummassakin on tiivis kyläyhteisö, joka on täynnä salaisuuksia, itseään etsiviä nuoria ja omalaatuisia persoonia. Keskiössä on salaperäisesti kuollut kyläläinen, jonka kohtaloa Gwenni selvittää saaden samalla selville aika paljon muutakin. Keskeisenä aiheena olivat juuri ne salaisuudet. Salaisuuksia käsitellään melko suoraviivaisesti siten, että Gwenni ryhtyy hirveällä tarmolla selvittämään kuolemaa, vaikka ei koskaan aivan selviä, miksi ihmeessä (muuten kuin että hän haluaa olla salapoliisi). Tietyltä Viisikko- tai Neiti etsivä -tunnelmalta ei siis täysin vältytä, minkä seikan hyvyys tai huonous on täysin lukijasta kiinni. Minulle se lähinnä kevensi kirjan tunnelmaa ja tuntui melko yhdentekevältä, puhtaasti juonta kuljettamaan keksityltä kuviolta.

Vaikka kirjan yleistunnelma ei pahimmillaankaan mene kovin synkäksi kiitos Gwennin viattoman ja mielikuvituksellisen  (ja epäluotettavan) kertojanäänen, teoksessa käsitellyt aiheet eivät ole mitenkään kevyitä. Erityisen vahvaksi aiheeksi nousevat erityisesti mielenterveyden ongelmat ja se, mitä salaisuuksien paljastuminen tekee ihmismielelle. Kuvauksessa on kohtuullisesti psykologista syvyyttä, mutta tapahtumat käsitellään varsin suoraviivaisesti - osin tietysti siksi, että Gwennin näkökulma on varsin suoraviivainen.  

Minua jäi kuitenkin mietityttämään, kuinka Gwenni tuntuu jotenkin olevan tapahtumista täysin erillään. Ne eivät juurikaan vaikuta häneen, vaikka paljon erilaisia ja hyvinkin potentiaalisesti traumatisoivia asioita tapahtuu hänen perhe- ja elinpiirissään jatkuvasti. Gwenni on kuin teflonia, josta kaikki karmeudet valuvat pois, ja hän on vain jatkuvasti oma riemukas itsensä. En tosin ole lastenpsykiatri, joten en osaa sanoa, miten lapseen tällaiset asiat vaikuttavat - voivatko vaikutukset tulla kovinkin paljon myöhässä aikuisiällä ilman mitään edeltävää oireilua ja niin edespäin

Kirjan hahmot eivät tietysti ole oikeita ihmisiä, joten heitä on turha psykologisoida, mutta koska kirjassa oli huomattavissa panostusta psykologiseen uskottavuuteen, tuntuu kummalta ja teoksen sisäistä logiikkaa rikkovalta, että uskottavuuspyrkimykset pätevät vain osaan hahmoista. Voihan se logiikkahäiriö tietysti olla vihje johonkin suurempaan tulkintakuvioon (tyyppiä "Gwenniä ei ole oikeasti olemassa") tai ihan miten vain, mutta ensilukemalta se lähinnä hämmensi.

Loppuvaikutelma Hiljaisuus soi h-mollissa -teoksesta on ihan mukava lukuromaani, joka ei sen suurempia tunnejälkiä jätä. Idea on mukava ja aavistuksen epätavallinen walesilaisen paikallisvärin vuoksi, mutta pysyy kuitenkin tutussa ja turvallisessa arkkityyppisessä brittiläisessä kyläyhteisössä.  Omintakeista tunnelmaakin oli sen verran, että varmasti kymmenen vuotta sitten fantasia- ja viihdekirjallisuuden ollessa pääasiallista lukemistoani olisin pitänyt tästä paljonkin.

---

Mari Strachan 2009/2010: Hiljaisuus soi h-mollissa
Suom. Kirsi Ohrankämmen
Karisto. Hämeenlinna.
338s. 

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

Timo K. Mukan (1944-1973) esikoisromaani on hätkähdyttävä, rujon kaunis balladi. Nuori Mäkelän Martta elää pienessä Siskonrannan kylässä Lapissa, jossa ihmistä repivät kiihkeä uskonnollisuus ja vahvat seksuaaliset vaistot. Martan ja saamelaisen poromiehen lyhyt rakkaustarina kuvataan yhtä aikaa ronskin naturalistisesti ja lyyrisen kauniisti. Hurjan rakkaustarinan taustalla näkyvät Lapin musertavan voimakas luonto sekä pienen kylän ahdistava elämä. 

Tässäpä jälleen kotimainen klassikko, joka on roikkunut lukulistalla vuosikaudet. Kun nyt vihdoin sitten tuli tämän teoksen vuoro lähteä mukaan kirjastosta, saatoin paikata ammottavan aukon kotimaisen kirjallisuuden yleissivistyksessäni. Mukkaa voi varmasti aivan ongelmitta luonnehtia aikansa julkkiskirjailijaksi niin hyvässä kuin pahassa, joten kiinnosti myös nähdä, millaisia ovat nämä 60-luvulla kohauttaneet teokset näin nykylukijan vinkkelistä.

Olen kuullut monen pitävän Mukan tyylistä erityisen paljon. Niinpä tavallaan odotin jotakin huomattavan omalaatuista tyyliä, joka pistäisi silmään ensimmäiseltä sivulta lähtien. Sen sijaan luin ensimmäiset 50 sivua kummastellen, että tässäkö tämä nyt on - tyyli on oikeastaan aika tavanomaista muuhun ajan suomalaiseen kirjallisuuteen verrattuna. Kuvattu aihekin, pikkuinen kylä luonnon keskellä sotien jälkeen, oli jotenkin erittäin tyypillinen. Ainoa selkeän erityinen tyyliseikka tuntuivat olevan alkuvoimaiset runot, joita oli lukujen alussa ja lopussa. Vähä vähältä teksti alkoi kuitenkin luoda omanlaistaan sävyä ja syvyyttä kuvaamiinsa tapahtumiin, ja elinvoiman sekä tiukkojen sosiaalisten odotusten ristiriita alkoi piirtyä esiin kieltämättä omalaatuisella tavalla.

En missään vaiheessa kuitenkaan jaksanut lakata hämmästelemästä sitä, kuinka Mukka alle 20-vuotiaana kirjoitti näin kypsää tekstiä. Ihmistuntemuksen vivahteikkuuden perusteella olisi voinut ennemminkin luulla, että takana on tuplasti elämänkokemusta. Käsittääkseni Mukka on muutenkin varsin erityislaatuinen hahmo kotimaisten kirjailjoiden joukossa. Hänen teksteissään kohua aiheuttivat nimenomaisesti seksuaalisuuden, uskonnon ja lähes mystiikkaan vivahtavan luontokuvauksen yhdistelmä, joka villitsi sekä iltapäiväjournalistit että kirjallisuuskriitikot riepotteluun, jota ei ilmeisesti lieventänyt edes valtionpalkinto 1966. Käsittääkseni ei ole aivan perusteetonta spekuloida - näin nimittäin kotimaisen kirjallisuuden kurssilla meille kerrottiin - että Hymy-lehden ajojahdilla ja ahdistelulla on oma roolinsa Mukan ennenaikaisessa poismenossa. Tämä tragedia lienee yksi kotimaisen kirjakentän häpeäpilkuista. 

Maa on syntinen laulu tuo lukijan eteen jylhän luonnon keskellä elävän ahtaan kyläyhteisön, jossa hahmot rimpuilevat arjessaan eteenpäin ja normeista poikkeaminen nähdään oman elämän typeränä vaikeuttamisena ja häpeän aiheena. Kuitenkin teos näyttää, että normit ja ihanteet ovat usein pelkkiä tyhjiä sääntöjä, ylhäältä annettuja sellaisia, joita sääntöjen antajat eivät itsekään seuraa. Ihanteissa kuuluu kaipuu ideaaliin ihmiseen, jollainen yksikään hahmoista ei ole: he ovat tunteidensa, halujensa ja oman tahtonsa mukaan toimivia olentoja, niin hyvässä kuin pahassa. Suhteellisen eksplisiittisistä - mutta pikemminkin arkiseen kuin myyttiseen taittavista - seksikuvauksista huolimatta epäilisin, että uskonnon sekoittaminen kuvioon on ollut se kaikista hurjin seikka julkaisuaikana.
 
Uudemman painoksen takakansitekstissä teoksen luonnehdintana käytetään sanaa "rakkaustarina". Voihan sen sellaisenakin lukea, mutta minulle teoksen teema oli jotenkin laajempi ja monitahoisempi. Ehkä päällimmäinen luonnehdinta olisi nuoren naisen kasvutarina, sillä Martta-tyttöä seurattiin varsin tiiviisti ja suhde Oulaan tuntui pikemminkin vaiheelta hänen tarinassaan kuin vuosisadan romanssilta. Eroottiset rakkausrunot lukujen lopuissa ja aluissa tosin voisivat toimia perusteena antaa lisää painoa romanssille, mutta itse en silti tulkinnut niitä liittyviksi suoraan hahmoihin vaan ehkäpä heidän sielunmaisemaansa tai kirjan tunnelmaan. Kirjan voi lukea myös kuvauksena kyläyhteisöstä, uskonnosta, ihmisen psykologiasta, pohjois-suomalaisesta syrjäseutujen kulttuurista tai - ehkä paras vaihtoehto - kuvauksena kaikista edellisistä.

Vaikka voin sanoa oppineeni vaistoamaan Mukan hienovireisen mutta karun ja samalla elävän tyylin, en voi sanoa sen suoranaisesti kolahtaneen. Toisin sanottuna voin uskoa, että tämä on jonkun juttu, mutta minulle se ei ainakaan tässä elämänvaiheessa ole omantuntuista tekstiä. Tässä samassa niteessä ovat myös romaani Tabu ja novelli Sankarihymni, joten luen ne todennäköisesti hyvin pian. Otan nyt kuitenkin pienen tauon muiden kirjojen parissa, ennen kuin palaan Mukan teosten villiin pohjolaan.

---

Timo K. Mukka 1964/2004: Maa on syntinen laulu
Gummerus. Helsinki.
199s.
Kansi: Pekka Loiri