keskiviikko 28. joulukuuta 2016

John Steinbeck: Punainen poni

Steinbeck on tunnettu ennen muuta romaanimuodon taitajana, Vihan hedelmien ja Ystävyyden talon kirjoittajana. Ensimmäiset taiteelliset voittonsa hän kuitenkin saavutti novellistina. Tähän valitut kolme novellia edustavat Steinbeckin kypsintä nuoruudentuntoa, juuri näissä novelleissa hän löysi oman kertojanäänensä. 

Kirjan kolme novellia eivät kuitenkaan ole kiintoisia vain Steinbeckin kirjailijankehityksen kannalta. Ne ovat lopullisia, valmiita taideteoksia. Punainen poni, Krysanteemit ja Pako ovat pienimuotoisuudessaan tiiviitä kertomuksia Steinbeckille ominaisista suurista aiheista, elämän ja kuoleman vastakkaisuudesta ja sisäkkäisyydestä, äidinrakkaudesta, pelosta ja kaipuusta. 

Olen tainnut joskus ennenkin mainita, että kierrätyskirjahyllyssä on yllättävän paljon erimallisia klassikoita, vaikka ylivoimaisesti suurin osa onkin viihdehöttöä. Näyttääkin siltä, että ihmisille eivät kelpaa kertakäyttöiset viihdepläjäykset eivätkä 1900-luvun jälkipuoliskon klassikot (etenkään kirjasarjapainoksina). Olen epäillyt, että joku tai jotkut tyhjentävät sinne omia, vanhempiensa tai isovanhempiensa kirjahyllyjä. Yhtä kaikki, tällä alustuksella lienee jo selvää, että tämä Steinbeckin novellikokoelma on peräisin kysesestä hyllystä ja näemmä moneen kertaan luettu nuhjuisuudesta päätellen. Koska Steinbeck on sen verran nimekäs kirjailija ja tämä kirja aivan pieni ja olematon läpyskä, ajattelin tämän hyvänä tilaisuutena tutustua jälleen yhteen suureen nimeen ja vieläpä joulukiireiden keskellä - koskaan ei ole niin valtava kiire, etteikö yhtä satasivuista kirjaa ehtisi lukea.

Yli puolet teoksesta on siis novellia "Punainen poni", jossa on kolme osaa. Steinbeckin tyyli on varsin tunnelmallinen ja tekstissä tapahtumat, hahmot ja miljöö luonnostellaan hyvin nopeilla mutta luonteikkailla vedoilla ja syvennetään novellin edetessä. Lukiessani tekstiä en pitänyt sitä mitenkään erityisen nerokkaana ilmaisuvoimastaan huolimatta. Novellit kuitenkin jäivät jokainen elävänä mieleeni monitahoisuutensa takia. "Punaisessa ponissa" toteutui takakannessakin luvattu elämän ja kuoleman vastakkaisuus ja sisäkkäisyys elegantisti kolmessa näytöksessä, jotka ovat jokainen kuitenkin omia episodejaan. Ehkä osuvin luonnehdinta "Punaisen ponin" rakenteelle on triptyykkimäinen, sillä se maalaa kolme erilaista elämän ja kuoleman dynamiikan kuvaa. Kerronnassa on myös tiettyä klassisuutta, liki aristoteeliseen tapaan. Yksinkertaisuus kuitenkin toimii Steinbeckin käytössä. Hahmojen psykologian uskottavuus yllätti, kuten myös hyvin erilaisten päähenkilöiden uskottava kuvaus. "Krysanteemit" on kertomus, jossa tapahtuu valtavan paljon pinnan alla ja "Pako" kylmäävä tutkielma ihmisyydestä.

Täytyy myöntää, että kirjan aloittaessani pohdin - ehkä hieman nirppanokkaisesti - varsin maanläheisten arkikuvausten perusteella, että onkohan Steinbeck sen vuoksi yhdysvalloissa niin arvostettu kirjailija, että hän osaa kuvata tiettyä yksinkertaista ja ehkä ainakin jossakin romantisoidussa mielessä ihannoituakin amerikkalaista elämäntapaa. Kävi ilmi, etteivät ennakkoluuloni pitäneet paikaansa - ainakaan täysin. Tajusin myös tätä kirjoitusta tehdessäni, että olen lukenut Steinbeckia aiemminkin. Yläasteella koulussa minut pakotettiin lukemaan Ystävyyden talo, jota inhosin. Keskiluokkaisena, keskiluokkaisten kirjoittamiin fantasiaseikkailuihin mieluiten uppoavana kakarana se oli kaiketi ensimmäisiä kosketuksia köyhyyteen (ja vieläpä liki sadan vuoden takaiseen sellaiseen) ja siten suoranaisen ahdistava lukukokemus. Kirjoitin esseeseen pitäväni sitä "rumana" kirjana ja että vaadin taiteelta "kauneutta". Tähän voi sitten lisätä vapaavalintaisen mietelauseen etuoikeuksista ja tietämättömyydestä. Toisaalta pidin Minna Canthista jo tuolloin, joskaan en oikein osannut sanoa miksi, eikä köyhyys ja toivottomuus hänen teoksissaan tuntunut niin kuristavalta. Ehkäpä Canthin kerronta on helpommin avautuvaa tai kotimainen miljöö helpotti ymmärtämistä, tiedä tuota.

Kaikista välittömin jälkitunnelmani Punaisesta ponista oli, että luin ihan kiinnostavaa kirjallisuutta, mutta se ei lukiessa herättänyt erityisen suuria tunteita tai oivalluksia. Ajattelinkin, että veisin sen takaisin kierrätyskirjahyllylle seuraavan kerran, kun siellä kävisin. Kun kuitenkin joulunpyhien vuoksi kyseinen käväisy viivästyi, huomasin sittenkin olevani taipuvaisempi pitämään kokoelman itselläni. Teos oli nimittäin niitä kirjoja, jotka eivät ensilukemalta säväytä, mutta sitten jäävät jotenkin kummittelemaan mieleen. Kun tarpeeksi monta kertaa palaa pohtimaan kirjan merkityksiä jälkikäteen, voi olla varma, että on lukenut jotakin voimakasta. Yhtenä samaan tapaan minuun vaikuttaneena kirjana voin mainita kotimaisen kirjallisuuden mestariteoksen, Vartion Hänen olivat linnut. Se ei kuulunut suosikkiteoksiini kun sitä luin ensi kertaa, mutta näin vuosien ajan siihen mielessäni palattuani (ja osallistuttuani opinnoissani muutamiin keskusteluihin sen nerokkaasta temaattisesta rakentumisesta) olen varma, että uusintaluku tekisi siitä yhden lempikirjoistani. Olen sen myötä oppinut antamaan uudella tavalla arvoa näille tällaisille hitaasti hiipiville ja mielen perukoille jumittuville kirjoille, jota Punainen ponikin vaikuttaa edustavan.

Steinbeckia on lukulistallani ehdottomasti jatkossakin. Koska tavallisesti pidän vaihtelusta lukemistossani ja siten luen tavallisesti yhdeltä kirjailijalta vain yhden kirjan vuoteen tai pariin (lukuun ottamatta sarjoja ja muutamia harvoja poikkeuksia), en osaa päättää, nostaisinko lukulistallani korkeammalle Eedenistä itään vai Vihan hedelmät. Hiiriä ja ihmisiä kiinnostaisi, mutta koska noihin kahteen menee arviolta kolme-neljä vuotta, en viitsi sitä edes ajatella. Suosituksia otetaan vastaan.

---

John Steinbeck 1938/1974: Punainen poni
Suom. Tuomas Anhava, Jouko Linturi, Tauno Tainio
Tammi. Helsinki.
126s. 

2 kommenttia:

  1. Suositus: Vihan hedelmät ilman muuta! Se on yksi parhaita koskaan lukemiani kirjoja.

    VastaaPoista