keskiviikko 28. joulukuuta 2016

John Steinbeck: Punainen poni

Steinbeck on tunnettu ennen muuta romaanimuodon taitajana, Vihan hedelmien ja Ystävyyden talon kirjoittajana. Ensimmäiset taiteelliset voittonsa hän kuitenkin saavutti novellistina. Tähän valitut kolme novellia edustavat Steinbeckin kypsintä nuoruudentuntoa, juuri näissä novelleissa hän löysi oman kertojanäänensä. 

Kirjan kolme novellia eivät kuitenkaan ole kiintoisia vain Steinbeckin kirjailijankehityksen kannalta. Ne ovat lopullisia, valmiita taideteoksia. Punainen poni, Krysanteemit ja Pako ovat pienimuotoisuudessaan tiiviitä kertomuksia Steinbeckille ominaisista suurista aiheista, elämän ja kuoleman vastakkaisuudesta ja sisäkkäisyydestä, äidinrakkaudesta, pelosta ja kaipuusta. 

Olen tainnut joskus ennenkin mainita, että kierrätyskirjahyllyssä on yllättävän paljon erimallisia klassikoita, vaikka ylivoimaisesti suurin osa onkin viihdehöttöä. Näyttääkin siltä, että ihmisille eivät kelpaa kertakäyttöiset viihdepläjäykset eivätkä 1900-luvun jälkipuoliskon klassikot (etenkään kirjasarjapainoksina). Olen epäillyt, että joku tai jotkut tyhjentävät sinne omia, vanhempiensa tai isovanhempiensa kirjahyllyjä. Yhtä kaikki, tällä alustuksella lienee jo selvää, että tämä Steinbeckin novellikokoelma on peräisin kysesestä hyllystä ja näemmä moneen kertaan luettu nuhjuisuudesta päätellen. Koska Steinbeck on sen verran nimekäs kirjailija ja tämä kirja aivan pieni ja olematon läpyskä, ajattelin tämän hyvänä tilaisuutena tutustua jälleen yhteen suureen nimeen ja vieläpä joulukiireiden keskellä - koskaan ei ole niin valtava kiire, etteikö yhtä satasivuista kirjaa ehtisi lukea.

Yli puolet teoksesta on siis novellia "Punainen poni", jossa on kolme osaa. Steinbeckin tyyli on varsin tunnelmallinen ja tekstissä tapahtumat, hahmot ja miljöö luonnostellaan hyvin nopeilla mutta luonteikkailla vedoilla ja syvennetään novellin edetessä. Lukiessani tekstiä en pitänyt sitä mitenkään erityisen nerokkaana ilmaisuvoimastaan huolimatta. Novellit kuitenkin jäivät jokainen elävänä mieleeni monitahoisuutensa takia. "Punaisessa ponissa" toteutui takakannessakin luvattu elämän ja kuoleman vastakkaisuus ja sisäkkäisyys elegantisti kolmessa näytöksessä, jotka ovat jokainen kuitenkin omia episodejaan. Ehkä osuvin luonnehdinta "Punaisen ponin" rakenteelle on triptyykkimäinen, sillä se maalaa kolme erilaista elämän ja kuoleman dynamiikan kuvaa. Kerronnassa on myös tiettyä klassisuutta, liki aristoteeliseen tapaan. Yksinkertaisuus kuitenkin toimii Steinbeckin käytössä. Hahmojen psykologian uskottavuus yllätti, kuten myös hyvin erilaisten päähenkilöiden uskottava kuvaus. "Krysanteemit" on kertomus, jossa tapahtuu valtavan paljon pinnan alla ja "Pako" kylmäävä tutkielma ihmisyydestä.

Täytyy myöntää, että kirjan aloittaessani pohdin - ehkä hieman nirppanokkaisesti - varsin maanläheisten arkikuvausten perusteella, että onkohan Steinbeck sen vuoksi yhdysvalloissa niin arvostettu kirjailija, että hän osaa kuvata tiettyä yksinkertaista ja ehkä ainakin jossakin romantisoidussa mielessä ihannoituakin amerikkalaista elämäntapaa. Kävi ilmi, etteivät ennakkoluuloni pitäneet paikaansa - ainakaan täysin. Tajusin myös tätä kirjoitusta tehdessäni, että olen lukenut Steinbeckia aiemminkin. Yläasteella koulussa minut pakotettiin lukemaan Ystävyyden talo, jota inhosin. Keskiluokkaisena, keskiluokkaisten kirjoittamiin fantasiaseikkailuihin mieluiten uppoavana kakarana se oli kaiketi ensimmäisiä kosketuksia köyhyyteen (ja vieläpä liki sadan vuoden takaiseen sellaiseen) ja siten suoranaisen ahdistava lukukokemus. Kirjoitin esseeseen pitäväni sitä "rumana" kirjana ja että vaadin taiteelta "kauneutta". Tähän voi sitten lisätä vapaavalintaisen mietelauseen etuoikeuksista ja tietämättömyydestä. Toisaalta pidin Minna Canthista jo tuolloin, joskaan en oikein osannut sanoa miksi, eikä köyhyys ja toivottomuus hänen teoksissaan tuntunut niin kuristavalta. Ehkäpä Canthin kerronta on helpommin avautuvaa tai kotimainen miljöö helpotti ymmärtämistä, tiedä tuota.

Kaikista välittömin jälkitunnelmani Punaisesta ponista oli, että luin ihan kiinnostavaa kirjallisuutta, mutta se ei lukiessa herättänyt erityisen suuria tunteita tai oivalluksia. Ajattelinkin, että veisin sen takaisin kierrätyskirjahyllylle seuraavan kerran, kun siellä kävisin. Kun kuitenkin joulunpyhien vuoksi kyseinen käväisy viivästyi, huomasin sittenkin olevani taipuvaisempi pitämään kokoelman itselläni. Teos oli nimittäin niitä kirjoja, jotka eivät ensilukemalta säväytä, mutta sitten jäävät jotenkin kummittelemaan mieleen. Kun tarpeeksi monta kertaa palaa pohtimaan kirjan merkityksiä jälkikäteen, voi olla varma, että on lukenut jotakin voimakasta. Yhtenä samaan tapaan minuun vaikuttaneena kirjana voin mainita kotimaisen kirjallisuuden mestariteoksen, Vartion Hänen olivat linnut. Se ei kuulunut suosikkiteoksiini kun sitä luin ensi kertaa, mutta näin vuosien ajan siihen mielessäni palattuani (ja osallistuttuani opinnoissani muutamiin keskusteluihin sen nerokkaasta temaattisesta rakentumisesta) olen varma, että uusintaluku tekisi siitä yhden lempikirjoistani. Olen sen myötä oppinut antamaan uudella tavalla arvoa näille tällaisille hitaasti hiipiville ja mielen perukoille jumittuville kirjoille, jota Punainen ponikin vaikuttaa edustavan.

Steinbeckia on lukulistallani ehdottomasti jatkossakin. Koska tavallisesti pidän vaihtelusta lukemistossani ja siten luen tavallisesti yhdeltä kirjailijalta vain yhden kirjan vuoteen tai pariin (lukuun ottamatta sarjoja ja muutamia harvoja poikkeuksia), en osaa päättää, nostaisinko lukulistallani korkeammalle Eedenistä itään vai Vihan hedelmät. Hiiriä ja ihmisiä kiinnostaisi, mutta koska noihin kahteen menee arviolta kolme-neljä vuotta, en viitsi sitä edes ajatella. Suosituksia otetaan vastaan.

---

John Steinbeck 1938/1974: Punainen poni
Suom. Tuomas Anhava, Jouko Linturi, Tauno Tainio
Tammi. Helsinki.
126s. 

lauantai 24. joulukuuta 2016

J. R. R. Tolkien: Hobitti

Bilbo Reppuli on hobitti, kääpiötäkin pienempi olento. Hän rakastaa mukavaa elämää ja hyvää ruokaa ja inhoaa kaikenmoisia seikkailuja. Bilbon rauha häiriintyy, kun hänen luokseen saapuvat taikuri Gandalf ja kolmetoista kääpiötä. He ovat lähdössä etsimään aarretta, joka on muinoin kuulunut kääpiöille ja jota nyt vartioi hirmuinen lohikäärme. Ennen kuin Bilbo aavistaakaan, hän on mukana matkalla vaarallisille vuorille, kohti huikeita seikkailuja.
Hobitti eli Sinne ja takaisin on itsenäinen alkuosa Taru Sormusten Herrasta -teossarjalle, rikas ja runsas seikkailutarina, joka kuuluu satukirjallisuuden klassikoihin. Kuvitus on Tolkienin omaa käsialaa. 

Joulun aikaan kaipaa aina jotakin satumaista, ja mikäpä olisi parempi patenttilääke kuin Tolkien. Edelliset Hobittiin liittyvät mielikuvani ovat tylsäksi tusinamäiskeeksi kaulittujen leffojen hämärtämiä, joten halusin verestää Hobitin todellisen mielikuvituksellisuuden, seikkailun lumon ja leikkisän tunnelman muistoja. Ja mitenkäs se onnistuisi paremmin kuin vuoden 2003 painoksen kanssa, jossa on Tolkienin omaperäinen, ihastuttavasti art nouveau -tyyliin vivahtava mutta silti ehdottoman omalaatuinen kuvitus. Kuvia voisi jäädä tutkimaan ties kuinka pitkäksi aikaa, ja voisin omasta puolestani ripustaa niitä vaikka kehyksissä seinälle. Tämä hieno laitos on peräisin omasta hyllystäni, jonne sen joskus hurjimpana Tolkien-intoni aikana ostin - ja kertaakaan en ole katunut. Tämä taitaa hyvinkin olla niiden kirjojen joukossa, joista viimeiseksi hyllyssäni luopuisin.

Tyylillisesti Hobitti ammentaa samoista lähteistä kuin Tolkienin muukin satutuotanto. Suhteellisen hiljattain lukemani Roverandom ja Herra Bliss ovat muistuttaneet Tolkienin taidosta myös nonsensen kirjoittajana, mikä toisaalta auttoi näkemään eroavaisuudet erityisesti Hobitin ja Roverandomin välillä. Ne ovat molemmat satuja, mutta Hobitti on lopulta lähempänä Maamiestä ja lohikäärmettä - eikä ihme, Maamiehen ja lohikäärmeen ensiluonnokset kun taitavat asettua samoille tienoille Hobitin kanssa. Kun Roverandom on villiä ja valloittavaa nonsensea, Hobitti saa etenkin loppupuolellaan hyvinkin synkkiä sävyjä. Olin itse asiassa yllättynytkin siitä, kuinka paljon alun leppoisuudesta, leikkisyydestä ja hilpeydestä karisi matkan varrella. Viiden armeijan taistelun koittaessa käsiteltiin jo ahneutta, epäluuloa, ylpeyttä sekä muita synkkiä aiheita, kun kirjan alun tapahtumissa tyypillisimmillään nimiltään lorua muistuttavat kääpiöt syövät harmistuneen Bilbon ruokavaraston tyhjäksi ja Gandalf jallittaa Bilbon mukaan seikkailuun hyvässä hengessä.

Vaikka Hobittia ei voikaan perustellusti nonsenseksi kutsua, on siinä hauskan mielikuvituksellisia yksityiskohtia. Yksi esimerkki liittyy kaikkiin kummallisiin otuksiin, joita tarinassa mainitaan. Keski-Maassa on monenmallista ötökkää ja asujaa, joista ei koskaan tämän jälkeen kuulla, mutta jännittävät yksityiskohdat lisäävät suuren maailman tuntua. (Yhtenä iltana laskeskelin huvikseni, montako sellaista taianomaista lajia tai otusta Hobitin ja Taru sormusten herrasta -teosten perusteella Keski-Maassa asustelee, joista ei kertamaininnan jälkeen enää kuulla. Luku taisi olla toista kymmentä.) Jossain huonommin toteutetussa yhteydessä voisin pitää tällaista halpana heittelynä, mutta sadulta ja hurjalta seikkailulta voi - ja osittain myös kuuluu - odottaa mitä tahansa, eikä loogisiin seikkoihin tunnu oleelliselta takertua. (Samanlaisia ihastuttavan mielikuvituksellisia, heiton tasolle jääviä konsepteja viljelee muuten myös Rowling Harry Potter -sarjassaan, ja siinäkin logiikan kestämättömyys tuntuu toissijaiselta tunnelman valloittaessa. Lieneeköhän tämä joku fantasian genrekikka?)
 
Juoni on fantasiakirjallisuudelle aivan perustavanlaatuinen quest-tyyppinen seikkailu, ja mitä erinomaisinta, se toimii hyvin. Ei ole ihme, että juuri Tolkienin teokset tekivät fantasiakirjallisuudesta valtavirtaa. Vaikka hänen teoksensa ovat monin tavoin aikansa tuote niin hyvässä kuin pahassa, teosten paras anti - seikkailun lumo - on aina ollut hyvin voimakas. Samoin Tolkienin hahmojen joukossa on todella kiinnostavia tapauksia. Hobitista on pakko mainita kanttakin koristava lohikäärme Smaug. Tolkienin lohikäärmeet ovat jo pitkään olleet ja ovat edelleen suosikkilohikäärmeitäni, joille ei ole ilmaantunut edes haastajia tukevan fantasiakirjallisuushistoriani aikana. Smaug on kunniakkaasti toisella sijalla, mutta paras on ehdottomasti Maamiehen ja lohikäärmeen Chrysophylax Dives.
  
Oli mainiota lukea pitkästä aikaa Hobitti. En muista, milloin olisin viimeksi lukenut kunnollista seikkailutarinaa, jossa on tällainen valloittavalla tavalla toimiva fantasian peruspalikkarakenne. En tiedä, kuinka valtavasti nostalgia tästä teoksesta nauttimiseen sekoittuu, mutta yhtä kaikki se oli aivan niin taianomainen lukukokemus kuin olin odottanutkin. Samalla se on edelleen sekä lapsille, lapsenmielisille sekä aikuisille sopiva fantasiaklassikko. Onkohan muuten Martinkin innoittunut Hobitista fantasiasarjansa A Song of Ice and Firen kanssa - kuuluisa ja kieltämättä kaunis lainaus Hobitista kun kuuluu:

"Niin tulee lumi tulen jälkeen ja lohikäärmeetkin kohtaavat loppunsa."
'So comes snow after fire and even dragons have their endings.'

---

J. R. R. Tolkien 1937/2003: Hobitti eli Sinne ja takaisin
Suom. Kersti Juva
WSOY. Helsinki. 
307s.
Kansi ja kuvitus: J. R. R. Tolkien

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Tove Jansson (1924-2001) kietoo lukijan pikkusormensa ympäri näissä "muistelmissa", joiden ympäristönä on milloin isän, kuvanveistäjä Viktor Janssonin, ateljee 1920-luvun Katajanokalla, milloin kesäinen Pellinki, meren lahdet ja poukamat.
Teoksen "oikeita" henkilöitä ovat ukki, mummi, isä, äiti, Anna ja Jeremiah sekä täti jolla on idea ja Poju jolla on aina nuha. Mutta yhtä oikea on Jumala, joka asuu kivikkopuutarhan takana. 

Kirjassa lomittuvat lapsen arkipäivän tyyni realismi, idylli ja satu, jota rohkea mielikuvitus kuohuttaa. Ja niin ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin. 

Takakansitekstin viimeinen virke saa minut mietteliääksi. Tavallaan huomaan itsekin kirjassa aihelmia ja hahmoja, joissa on jotakin tuttua muumeihin verratessa. Samalla mieleen tulee kuitenkin Tove Janssonista vastikään katsomani dokumentti, jonka mukaan Janssonia harmitti tulla muistetuksi ainoastaan muumien kautta - hän itse mielsi itsensä ensisijaisesti kuvataiteilijaksi. Siten onkin tavallaan hyvin surullista, että hänen omaelämäkerrallisten - ja vieläpä lapsuuteen sijoittuvien - novelliensakin yhteyteen on ollut pakko lisätä maininta muumeista. Lisätäänpä tähän nyt vielä sekin sivupolku, että on todella ironista, että tästäkin teoksesta huokuu boheemius ja porvarillisuudelle naljailu, joka on Janssonin tuotannolle leimallista, mutta muumi-esineistöstä on nykyaikana tullut osa porvarillista kuvastoa. Muumi-lakanatkin ovat niitä vähän kalliimpia. Joka tapauksessa Kuvanveistäjän tytär on kirja omasta hyllystäni, ja minun teki sitä muuten vain mieli lueskella. Tähän teokseen ei siten liity mitään sen erityisempää kierrätyskirjahylly- tai lukulistahämminkiä.

Koska olen lukenut Janssonilta paljon kaikenlaista, novellikokoelmia, romaaneja, sarjakuvia ja Muumi-kirjoja, en oikein voi tähän väliin sanoa mitään tyylin ensituntumasta. Pikemminkin voin kuvailla, minkä takia Jansson on ollut vuosikausia suosikkikirjailijoideni joukossa. Hänen kirjoitustyylinsä on omalaatuisuudessaan äärettömän karismaattinen, hurmaantunut, satumainen ja samalla (vain, tai vähintään) toinen jalka kevyesti todellisuudessa. Näissä lapsuuden novelleissa on mielikuvituksella erityisen vahva rooli, mikä tuo teokseen itseäni puhuttelevaa mielikuvituksen ja "totuuden" suhdetta erittelevää tematiikkaa. Janssonin teksteissä mielikuvitus on aina jotakin elämää suurempaa, suurieleistä ja kaiken hukuttavaa joko kauheudessaan tai kauneudessaan. Hyvän mielikuvituksen ja aidon persoonallisuuden yhdistelmä on aivan ylivoimainen ja sitä on mahdoton laskelmoida tai teeskennellä, ehkä siksi tähän teokseen ja laajemminkin Janssonin teksteihin on niin kiehtovaa palata.

Erityistä tässä kokoelmassa muihin Janssonin novellikokoelmiin on, että se on läpikotaisin omaelämäkerrallinen. Kaikki sijoittuvat ajallisesti kuitenkin Janssonin lapsuuteen. En oikein osaa edes valita, mikä olisi suosikkini kokoelman novelleista. Ne ovat hyvin selvä kokonaisuus, fragmentteja lapsen elämästä. Niitä myös yhdistävät (luonnollisesti) samat hahmot, kuten takakansitekstissä mainitaankin. Päähenkilön suhteet muihin hahmoihin ovatkin kiinnostavasti lapsen silmien läpi nähty tavalla, joka oikeuttaisi kutsumaan näkökulmaa epäluotettavaksi kertojaksi. Yhdistettynä kuvitelmien, haaveiden ja pohdintojen kanssa luovasti sekoittuviin tapahtumien kulkuun lopputulos on mainion epätodellinen ja varmistaa uudelleenlukuarvon - eikä niinkään siksi, että pitäisi jotenkin selvittää, "mitä todella tapahtui" vaan koska teksti yksinkertaisesti toimii tuollaisenaan niin hyvin.

Näin joulunaikaan hyvin sopivasti Kuvanveistäjän tyttären viimeinen luku käsittelee joulua lapsen silmin. Se on ikuisen turvallisuuden tyyssija, suorastaan ylimaallinen kokemus. Novellissa kuvataan joulun tuoksuja, makuja,rejä ja tunnelmaa vivahteikkaasti tavalla, joka tuo mieleen omatkin lapsuuden joulut. Novellin luettuani satuin olemaan seuraavana päivänä kaupungilla ja näin myynnissä Janssonin kuvituksilla varustettuja joululakanoita. Novellin muisto vielä tuoreena mielessä kyseinen tuote näyttäytyi harvinaisen irvokkaana: novellin kuvaama ihmeellinen maailma typistyi massatuotettuun kausituotteeseen, joka myi korkeintaan mielikuvaa kauniista joulusta, jos sitäkään. Mitä enemmän luen Tove Janssonia, sitä vähemmän pidän hänen kuvitustensa ympärille rakennetusta brändistä. Janssonin teksteissä on jotakin yksityistä, ihmeellistä ja kiehtovaa, kun taas muumi-brändi alkaa olla suoranaisen banaali. Muumi-tuotteissa ei sinänsä ole vikaa (omistan niitä muutaman itsekin), mutta niiden kontrasti alkuperänsä kanssa on merkitystasolla yhteensovittamaton, mikä on surullista ja paikoin vastenmielistäkin.

Minulla on ollut jo pidemmän aikaa suunnitelmissa hankkia lisää Janssonin novellikokoelmia. Olen ne kaikki lukenut pariinkin kertaan, ja erityisen hyvin mieleen on jäänyt Nukkekaappi, joka onkin aika lailla hankintalistan kärjessä. Se, kuten Kuvanveistäjän tytärkin, on niitä kirjoja, joiden pariin tiedän palaavani vielä monen monituista kertaa, jotka eivät niin sanotusti koskaan kulu.

---

Tove Jansson 1968/2014: Kuvanveistäjän tytär
Suom. Kristiina Kivivuori
WSOY. Helsinki. 
117s. 
Kansi: Sanna Mander
Etukannen kuva: Tove Jansson

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Aki Ollikainen: Musta satu

Mustan sadun nykyhetkessä tarinaansa kertoo mies, jonka perhe on hajonnut, vaimo lähtenyt ja vienyt lapsen mukanaan. Yksin jääneen isän todellisuus vääntyy sijoiltaan ja selvittämättömät sukutragediat valtaavat ajatukset - isien teot ja kohtalot monessa polvessa vaativat saada äänensä kuuluviin. 

Toisella aikatasolla seurataan Heinoa, pirtun salakuljetusta 1930-luvun Helsingissä harjoittavaa rempseää trokaria. Heinolla on perhe, vaimo ja poika, asiat kutakuinkin mallillaan - mutta sitten iskee peri-inhimillinen ahneus niin rakkaudessa kuin rahassakin. Heinon itsekkyys aiheuttaa sukupolvesta toiseen ulottuvan ketjureaktion, jonka alku- tai päätepiste - näkökulmasta riippuen - löytyy öiseltä Tattarisuolta, paikasta, jossa Noita-Kalliona tunnettu mies aikoinaan harjoitti mystisiä menojaan. 

Lukulistallani Musta satu on oikea outous: edellisenä vuonna ilmestynyt kirja. Kiitos kierrätyskirjahyllyn, on lukemieni kirjojen julkaisuvuosien keskiarvo hilautunut hitaasti lähemmäs 1900-lukua. En siis yleensä lue näin tuoreita kirjoja vaivalloisen tai kalliin hankkimisprosessin vuoksi, mutta nyt niin pääsi käymään. Lainasin Ollikaisen teoksen kirjastosta sen sopivan nopealukuisuuden vuoksi. Etäinen mielikuvani on, että jostakin kirjablogista tästä alun perin kuulin, mutta sen tarkemmin en osaa kuvailla sen päätymistä lukulistalle. Lukiessani kotona kirjan liepeitä huomasin Ollikaisen esikoisromaanin Nälkävuosi olleen lukulistallani, mutta jostain syystä en osannut yhdistää, että kyseessä on sama kirjailija.

Musta satu alkoi jotenkin kovin masentavasti tavalla, joka sai sanat "taas tätä" pulpahtamaan mieleeni. Huomasin nimittäin lukevani jälleen yhtä suomalaisen miehen kärsimystarinaa - samaa lientä siis, jossa on marinoitu (täysin asiantuntemattomalla/omaan lukuhistoriaan vahvasti nojaavalla mutulla arvioituna) noin kahdeksankymmentä prosenttia kotimaisesta kulttuurista. Olin alusta asti hieman skeptinen sen suhteen, tuoko tämä teos todella jotakin uutta tähän moneen kertaan puhki kaluttuun aihepiiriin, mikä saattoi ehkä samentaa mielessäni tarinan muita ansioita. Vaikka sukupolvelta toiselle periytyvät vanhempien kipukohdat ovat lähtökohtaisesti erittäin kiinnostava konsepti ja juuri ne tekevät esimerkiksi Brontën Humisevasta harjusta aivan nerokkaan, tässä se tuntui sen väsyneen suomalaismiehen kärsimystarinan monistamiselta tavalla, joka tahattoman koomisesti toi mieleeni Pasila-televisiosarjan tämän jakson. Näenkin teoksen kiinnostavimmaksi motiiviksi keskivertoihmisen huonon itseymmärryksen, joka kulkee sukupolvelta toiselle ja josta näkökulmasta kirjaan voisi kuvitella jonkinlaista ironista sivujuonnetta. Omaan makuuni kirja jätti kuitenkin harmillisen paljon epäluotettavuuden tematiikkaa lukijan mielikuvituksen varaan.

Rakenteeltaan Musta satu on muodikkaasti monella aikatasolla ja monissa näkökulmissa liikkuva. Rakenne itsessään ei herätä mitään erityisiä tunteita puoleen tai toiseen, ja teoksessa sitä oli hyödynnetty ihan kelpoisasti, vaikka "se jokin", joka olisi saanut rakenteen ja sisällön nivoutumaan toisiinsa täydellisesti jäi puuttumaan; näkökulmien vaihtelu ja aikatasot tuntuivat keinolta keinojen joukossa, eivät juuri tätä teosta varten viritetyltä hienostuneelta koneistolta. Teoksen onnistuneimmiksi osa-alueiksi nousivatkin kieli ja tunnelma. Kieli oli hiottua ja kaunista, mikä valoi teokselle sen parhaimmillaan upottavan tunnelman. Kovin tiukasti se ei kuitenkaan onnistunut tunnelmallaankaan tarttumaan, ja kirjan sulkiessani ajattelin jo aivan muita asioita. Plussana pitää tosin sanoa, että kirjan lyhyydestä huolimatta siihen pääsi hyvin sisälle, mikä ei välillä ole lyhyiden kirjojen kanssa itsestäänselvyys. Alun ja lopun uutisotsikot olivat myös mainio lisä.

Jälkitunnelmana lukukokemus oli luokkaa etäisesti kiinnostava. Mysteerimauste oli vallankin mukiinmenevä ja ainoa selkeän omalaatuinen piirre. Kuitenkaan teos ei onnistunut sanomaan mistään asiasta mitään uutta, joten todennäköisesti se lukukokemuksena häipyy aika pikaisesti mielestäni. Sota-aikojen kuvaus oli asteen kiinnostavampaa siksi, että harvemmin on tullut luettua sisällissotaan tai sen jälkivuosikymmeniin sijoittuvaa kirjallisuutta, talvi- ja jatkosota ovat olleet suositumpia. Vaikka 30-luvun kuvauksessa ei ollutkaan mitään osoitettavaa ongelmaa, tuntuvat 2000-luvun kirjoissa jostain syystä 1900-luvun alkupuoliskon kuvaukset kerta toisensa jälkeen kovin valjulta ja ontolta sen jälkeen, kun on edellisen kerran lukenut vastaavaa Päätalolta ja Vartiolta. Taidokkaan aikalaiskuvauksen voimakkasta ja järisyttävää jälkitunnelmaa vasten nykykirjailijoiden versiot näyttäytyvät turhan usein pinnallisina ja ulkokohtaisina. Niin kävi tässäkin, mikä haalisti muuten kiinnostavaa historiallista ajankohtaa.

Yhteenvetona tunnelmani on pitkälti "no jaa". Vaikka Musta satu ei aivan vakuuttanutkaan, haluaisin lukea Ollikaiselta vielä lkävuoden, josta olen kuullut paljon hyvää. Erityisesti harvoin käsitelty aihe ja aikakausi kiinnostavat, eikä tyylin ja kielen puolesta ole valitettavaa Mustan sadun perusteella. Saa nähdä, jos siinä myös tapahtumat ja hahmot osoittautuisivat mukaansatempaavammiksi. 

---

Aki Ollikainen 2015: Musta satu
Siltala. Helsinki.
157s.
Kansi: Elina Warsta

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Marja-Liisa Vartio: Tunteet

Vakavan ja hilpeän vuoroleikkiä — virkistävä romaani nuoresta, läikähtelevästä rakkaudesta ja oikullisista mutta totisista tunteista.

Eletään jatkosodan viimeistä kesää. Inkerin kotikylään on majoitettu armeijan joukkoja, ja nuori sotamies Hannu saa määräyksen ryhtyä Inkerin latinanopettajaksi. Tunteet syttyvät, Hannu ja Inkeri rupeavat seurustelemaan, mutta keskinäistä yhteisymmärrystä ei tahdo syntyä. Kun Hannu alkaa opettaa tyttöä mieleisekseen, ei ailahtelevainen Inkeri suostukaan istumaan hienon kasvatuksen saaneen, pedanttisen sulhasen kehyksiin. Syntyy hankauksia, kipinät lentävät, jokainen yhdessäolo päättyy riitaan. Vain epävarma ja helposti säröilevä kiintymys on ainoa yhdistävä tekijä. Tunteet mutkistavat koko elämän, mutta ne tuovat myös pelastuksen, ne merkitsevät liikettä ja energiaa.

Tunteiden sekamelskassa, kaiken komiikan alla, on vakava pohjasävy. Marja-Liisa Vartion romaani on enemmän kuin rakkauskertomus, se on myös kertomus ihmisten yksinäisyydestä, heidän vaikeuksistaan ymmärtää toisiaan.

Aina siitä asti kun luin Marja-Liisa Vartion romaanin Hänen olivat linnut on kyseinen romaani pulpahdellut mieleeni kerta toisensa jälkeen. Niinpä tiesin haluavani lukea Vartiota enemmänkin, ja kun kirjahankinnat tulivat ajankohtaisiksi, päädyin hankkimaan paitsi Hänen oliva linnut myös Tunteet. Koska minusta tuntui mielekkäämmältä lukea ensiksi jotain, mitä en ollut aiemmin lukenut, Tunteet lipsahti lukupinooni ennen Hänen olivat linnut -teosta. Vaikka takakansiteksti sai minut hieman epäröimään, voiko tässä mitenkään olla luvassa samanlainen hiottu mestariteos kuin Hänen olivat linnut, Vartio ei kuitenkaan pettänyt.

Alku lähti liikkeelle melko vaatimattomasti ja arkisesti, mutta pian sain huomata hahmojen  muotoutuvan taitavan kerronnan kautta hyvin vivahtekkaiksi. Tunteissa keskiöön nousee erityisesti nuoruuden kuvaus ja tunnekuohuissaan seikkailevien, epävarmojen, itsetuntemukseen vasta heräilevien nuorten ihmisten vaikeus ymmärtää toisiaan ja itseään. Omat tunteet liikuttavat valtavasti, toisten tunteita on vaikea hahmottaa. Ehkä huikeinta kirjassa on, että nuoruuden kuvaus onnistuu olemaan todella universaalia: miljöö ja ajankuva eivät sumenna sitä, että sukupolvi toisensa jälkeen nuoret ihmiset ovat hukassa tunteidensa ja kehittymättömien ajatusmalliensa kanssa ja päätyvät tekemään kerta toisensa jälkeen kestämättömiä ratkaisuja, koska se on nimenomaan nuoruutta. On aina kiehtovaa huomata kirjassa jotakin omasta todellisuudesta tuttua, ja tässä teoksessa se oli omia teiniaikojen asenteita ja ajatusmalleja, joiden epäkypsyyden voi nähdä näin jälkiviisaana, mutta joita Vartio käsittelee armahtavasti samalla tuoden myös takakannessa mainitun leiskuvan tunne-elämän elävyyden vaikeuksien vastapainoksi.

Vaikka mainitsen miljöön jäävän sivuosaan kahden nuoren ihmisen ja heidän tunteidensa kuvauksessa, siihen kuitenkin kiinnitti huomiota ajankohdan ikimuodikkuuden vuoksi. Sota-ajan - tarkemmin sanottuna jatkosodan - miljöö tuotiin hieman yllättäen erityisesti Inkerin kautta lukijaa lähelle. Vaikka Hannu onkin kirjassa palveluksessa, hän ei kuitenkaan pohdi tilannetta toisin kuin Inkeri. Vaikka sodan tai sota-ajan kuvauksia on sen verran tiheästi kotimaisessa kirjallisuudessa vielä nykypäivänäkin, että toisinaan aihe alkaa jo puuduttaa, aikalaisten kirjoittamia kuvauksia lukee jopa mielellään. Nykypäivänä ilmestyvien Suomen 1990-luvun keskivaiheiden sotia käsittelevissä romaaneissa sävystä puuttuu usein vivahteita. Vartio kuitenkin onnistuu paitsi jättämään sotamiljöön taka-alalle, missä se rintamalla käymättömien ja Länsi-Suomessa asuvien nuorten elämässä todennäköisesti onkin. Sodalla ei mässäillä, se on vain olosuhde tavalliselle elämälle. Ei ihme, että siinä kuuluisassa Suomen kirjallisuuden kurssin muistiinpanossani lukeekin, että Vartion tyyliin kuuluu realismi.

Tunteiden tyyli oli sekin taattua Vartiota. Aluksi kieli ei erityisesti tuntunut kietovan otteeseensa, eikä siinä vaikuttanut olevan mitään erikoista liki kaikenlaisen kohosteisuuden puuttuessa. Mutta - kuten taisi olla Linnuissakin - ennen pitkää huomasi olevansa aivan teoksen lumoissa. Teksti ei Tunteissa saarnaa, kuvailee vain viiltävän osuvasti ja tekee ulkokohtaisista huomioista merkityksellisiä. Luentomonisteeni mukaan Vartion tapa kuvata miehen ja naisen välistä suhdetta on behavioristinen ja samalla hyvin toimintaan ja tekoihin keskittyvä. Voisin vielä lisätä, että toiminnan ja hahmojen tekojen korostaminen toimii hyvin kontrastissa hahmojen sanoihin, joiden kanssa ne ovat paikoin ristiriidassa. Sivuhuomiona teoksen erityinen rakenne lukujen välillä oli aluksi hämmentävä, joskin tykästyin siihen teoksen edetessä. Luvut eivät ala siitä, mihin edellinen on jäänyt, vaan jokainen luku alkaa aikahypyllä, jossa on jo jokin uusi tilanne. Luvun edetessä selvitetään, miten tähän on päästy edellisen luvun tapahtumista.

Voin siis tältä pohjalta sanoa entistä varmemmin, että Vartio ei todellakaan petä. Hän on edelleen Tove Janssonin lisäksi suosikkejani paitsi kotimaisista kirjailijoista myös kotimaisista modernisteista. Tunteista huokui paitsi älykkyys myös syvä ymmärrys sekä taito saada teksti huokumaan ajatuksia, oivalluksia ja iättömiä asetelmia ilman, että yhtäkään niistä on tarvinnut kirjoittaa auki. Olen tyytyväinen Tunteiden hankkimiseen, sillä se kestää vielä monta lukukertaa.

---

Marja-Liisa Vartio 1962/1970: Tunteet
Otava. Helsinki. 
272s.