keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Arja Puikkonen: Mauri

Erään länsisuomalaisen lehden toimitukseen tulee kaksi uutta työntekijää: Marsa toimittajaharjoittelijaksi, Mauri tärkeämpään tehtävään. Mauri on reipas, hyväntuulinen ja nopea, tuntee oikeat ihmiset. Hän saa toimituksen luutuneisiin kuvioihin uutta vauhtia: jähmettyneet ihmissuhteet aktivoituvat, niin hyvät kuin pahatkin. Sitten Mauri kohoaa toimituspäälliköksi, ja alkaa vakiintumisen uusi aika.

Marsaa haukutaan eikä juuri ehditä tai viitsitä neuvoa. Mauri on kertaalleen käyttänyt häntä hyväkseen ja sittemmin kartellut. Avuton ja vetäytymään taipuvainen Marsa piiloutuu arkistoon, alkoholisoituu ja kadottaa vähitellen todellisuudentajunsa. Näin Marsa on se, joka saa maksaa laskun työyhteisön hetkellisestä tunneaallokosta, pettymyksistä ja pintaan nousseista turhautumisista. 

Kierrätyskirjahylly on osoittautunut yllättävän monipuoliseksi paikaksi tutustua kotimaiseen kirjallisuuteen - on klassikkoja ja sitten hieman enemmän hämärään jääneitä tapauksia. Ja aivan valtavat määrät viihdekirjallisuutta. Puikkosen teoksen jätin jo kertaalleen hyllyyn vaivautumatta poimimaan sitä edes käteeni, mutta seuraavana päivänä tulin toisiin aatoksiin, kun kukaan ei ollut sitä vienyt ja kaikki muut kirjat hyllyssä olivat masentavan viihteellisiä höttöilyjä tai omaelämäkerrallisia mietelmäesseitä. Takakansitekstin luettuani aloin epäillä, että Maurissa saattaisi olla sittenkin jotain itua. Niinpä se lähti matkaani.

Maurissa näkökulmia on useita, kaikki naisten. Marsan eli Marja-Leenan lisäksi äänen saavat hänen vanhemmat kollegansa Leena ja Meri, Meri tosin vain yhdessä tai kahdessa luvussa. Mieshahmot jätetään ulkopuolelta kuvatuiksi, nimessä asti mainittua Mauria myöten. Kaikki kiertyy työyhteisön sisäisen dynamiikan ympärille, jossa muutokset aiheuttavat nitinää työyhteisön liitoksissa ja aiempien totuuksien kyseenalaistaminen tunnekuohuja, liittoutumisia ja puhdasta oman edun tavoittelua. Marsa ripustautuu haaveisiinsa eikä huolehdi edunvalvonnastaan ja päätyy yhä ahtaammalle niin työyhteisössä kuin omassa päässään, ja ahdistusta lievittämään tarkoitettu alkoholi sotkeekin asioita entistä pahemmin. Marsa on muutenkin monella tavalla heikko ja kummallinen ihminen, mikä teoksen kuvaamassa ympäristöstekee hänestä selvän häviäjän. Marsan käpertyminen itseensä on kuvattu hyytävästi ja uskottavasti.

Ihmissuhteiden kuvaus on varsin raadollista: jokainen pitää jatkuvasti puoliaan ja siltä, joka ei pidä, hajoaa pää. Tämä on käsittääkseni aika realistinen kuvaus yhdentyyppisestä työyhteisöstä, jossa kukaan ei oikeastaan koe erityisen suurta motivaatiota työn suorittamiseen. (Mieleeni tuli elävästi korkeakouluopintojen ryhmätyöt, viheliäisin työskentelymuoto koskaan.) Valtapeli käynnistyy jo siitä, kuka työt lopulta tekee ja kenen työ hyväksytään, kuka vapaamatkustaa karismalla ja kuka ahdistuu tilanteesta niin, että päätyy paniikinomaisen lamaantumisen tuloksena kippaamaan lopunkin työn muiden harteille, mistä seuraa entistä vähemmän ymmärrystä ja kierre on valmis. Jonkin verran teoksessa on myös 80-luvun ajankuvaa ja varsin erilaista työkulttuuria, jossa yksi työntekijä voi vain piilotella työpaikalla tekemättä juuri mitään, eikä kukaan halua puuttua asiaan kuin vasta potkuilla.

Lukijana olen herkkä tekstin pituudelle, sillä tekstin sisään pääseminen vie aikaa. Silloin voi lyhyiden tekstien kohdalla käydä siten, että juuri kun olen saamassa tunnelmasta otteen, kirja loppuu. Sen sijaan toisiin kirjoihin solahtaa nopeasti, eikä lyhyys jätä pintapuolista oloa. Mauri on lyhyydessään intensiivinen ja oikeastaan sen verran raskaskin, että lyhyet luvut ja ilmava tekstin asettelu tulevat tarpeeseen. Epäilen syynä lähestymisen helppouteen olevan, että kaikki teoksessa kuvatut ihmistyypit ovat jollakin tavalla tuttuja - ei tunnu, että pitäisi tutustua toiseen maailmaan, vaan että tuntee sen jo valmiiksi.

Olen varsin hyvilläni tutustuttuani jälleen uuteen kotimaiseen kirjailijaan, jonka nimeä en ollut koskaan kuullutkaan tätä ennen ja joka kuitenkin on kaikkea muuta kuin tuntematon kirjoittaja. Teoksesta jäi sellainen olo, että mahdollisesti siitä voisi vielä saada jotakin irti, joten en nyt aivan heti ole kiikuttamassa sitä takaisin kierrätyskirjahyllyyn. Oleilkoot täällä ainakin seuraavaan lukukertaan asti - joka ennemmin tai myöhemmin tullee - ja katsellaan sitten uudestaan.  

---

Arja Puikkonen 1985: Mauri
Otava. Helsinki. 
140s.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Veijo Meri: Everstin autonkuljettaja

Asevelvollinen sotamies Peltola määrätään hakemaan eversti maalta ja viemään hänet Helsinkiin. Perillä eversti huomaa salkun unohtuneen ja lähettää Peltolan sitä hakemaan. Siinä on Everstin autonkuljettajan tarina.
"Humoristit ovat kuin mies, joka etsii huoneistaan jotakin kovin pientä esinettä ja heittelee kaapit ja huonekalut rappukäytävään", on Veijo Meri todennut. Tämän määritelmän mukaan Everstin autonkuljettaja on huumoria, suurta huumoria kauttaaltaan. Romaanin voi lukea viisi tai kymmenen kertaa saamatta selville mitä pientä esinettä kirjailija etsii, mutta etsiessään hän kerran toisensa jälkeen täyttää maailman ja lukijan tajunnan tavattoman voimakkailla havainnoilla todellisuudesta - arkisen ohikiitävillä asioilla, jotka Veijo Meren kertomina todistavat, ettei mitään arkista ole. 

Everstin autonkuljettaja lähti mukaani kirjastosta, kun valtavasta odottavasta kirjapinosta huolimatta halusin ehdottomasti lainata jotakin - mieluiten jotakin varsin nopealukuista osin blogin hengissäpitämiseksi gradupuuhien ohessa, osin taas siksi, että siinä edellä mainitussa kirjapinossa eteneminen ei hyytyisi liiaksi. Meri on muutenkin ollut lukulistallani nyt jo nelisen vuotta (suhteellisesti varsin lyhyt aika mittapuullani, mutta silti) ja ajattelin, että voisihan sitä ennen kirjallisuudesta valmistuessaan olla lukenut yhden Veijo Meren romaanin.

Minua ei tosiaan koskaan pakotettu lukemaan peruskoulussa tai lukiossa Manillaköyttä - meillä oli aina vaihtoehtoja, luin Ahoa - joten kyseisen oppilaitoksen yleissivistävyys oli jäänyt tältä osin hieman puutteelliseksi. Kaikeksi onneksi minulla on sen ensimmäiseltä yliopistovuodeltani säästämäni mainion Suomen kirjallisuuden kurssin muistiinpanot tallella, ja niihin turvauduin tälläkin kerralla. Kuten Everstin autonkuljettajan nimestä lienee varsin mahdollista havaita, teoksen tapahtumat sijoittuvat Merelle - kuulemma - tyypillisesti armeijan pariin joko sodan tai varuskunnan muodossa, tällä kertaa jälkimmäisen. Samoin hukkareissun teema on mitä ilmeisimmin toistuva Meren tuotannossa, joten Everstin autonkuljettaja on tältäkin kannalta suoranainen tyyppiesimerkki. Ja vielä viimeiseksi huomattakoon, että huolimatta Meren tuotannon modernistisuudesta on hänen teoksissaan tavallisesti selkeä juoni.

Huumoria mainostetaan jo takakannessa, ja humoristinen teos onkin, aivan kieltämättä. Meren lakoninen tyyli on ihan miellyttävä, ja huumori toimii siinä taitavasti sisäänrakennettuna. Itse huumori kuitenkin upposi toisinaan paremmin, toisinaan huonommin. Vaikka erityisesti ihmiskuvaus on lempeän humoristista, se on paikoin hyvin syvästi sukupuolittunutta ja siten jää omaan makuuni turhan kauas yleisinhimillisestä lähestymistavasta. Siten en itse kokenut lainkaan - jälkisanoja lainaten - "tunnetta, että näkee itsensä", vaan ainoastaan toiseutta. Jälkisanoissa teosta luonnehditaan tutkielmaksi yhden ihmisen irrallisuudesta herkän tajunnanvirran keinoin - päähenkilö on ikkuna maailmaan ja arki on tarua ihmeelliseempää. Kaiketi se sellaisena toimii, mutta merkityksellinen lukukokemus vaatii omalla kohdallani jotakin tuttua, eikä Everstin autonkuljettajassa ollut juuri mitään, joka olisi tuntunut kokemuspiirini nähden omalta, todelta tai oivaltavalta.

Ehkäpä juuri samasta syystä varuskuntakuvaus onnistui etäännyttämään minua kirjan maailmasta. Armeija on jo valmiiksi erittäin etäinen instituutio itselleni, eikä asiaa helpota armeijan varsin erilainen yhteiskunnallinen merkitys sotien jälkeisinä vuosikymmeninä nykypäivään verrattuna. Vaikka olen aiemmin lukenut sota- ja rintamakuvauksia sekä varuskuntaan sijoittuvaa proosaa, niissä on parhaimmillaan mielenkiintoa ylläpitänyt ihmisluonnon kuvaus. Tällä kertaa kaikki jäi etäiseksi, sekä hahmot, maailma että miljöö, vaikka viimeisessä jonkin verran kosketuspintaa olikin. Satuin lukemaan tämän teoksen hieman nopeaan tahtiin ja ehkä paikoin huolimattomastikin, mikä saattoi myötävaikuttaa siihen, että kosketus jäi melko pinnalliseksi. Lisäksi lyhyys vielä teki tepposiaan kaltaiselleni hitaalle orientoitujalle. 

Tämän lukukokemuksen perusteella sanoisin, että 50-luvun kotimaisista modernistisista prosaisteista pidän Väinö Linnasta paljon enemmän kuin Merestä, Tove Jansson ja Marja-Liisa Vartio puolestaan ovat toistaiseksi ehdottomia suosikkejani - vai lieneekö Vartio sittenkin varhainen postmodernisti, mutta kuitenkin. Hankin aivan vasta ja pitkällisen suunnittelun päätteeksi omaan hyllyyni Hänen olivat linnut, ja hieman jo kutkuttelisi pistää se uusintalukuun. (Tosin vilkaisu siihen lukemattomien kirjojen pinoon latistaa haaveet aika pikaisesti.) Vaikka näemmä monet suosikkini kotimaisista kirjailijoista ovat näemmä modernisteja, nyt kun ajattelen, jätti Meri silti hieman (heh) kylmäksi.

Joka tapauksessa romaanin lukeminen Mereltä oli ihan yleissivistävä kokemus, jos nyt ei aivan henkeäsalpaava oikein millään mittapuulla. Taidan pitää Manillaköyden vielä lukulistallani, mutta tämän perusteella mikään kiire sillä ei tule olemaan. Mutta voisin ottaa oikein projektiksi tämän modernismioivallukseni jälkeen tutustua loppuihinkin keskeisiin kotimaisiin 50-luvun modernisteihin eli ainakin Lauri Viitaan ja Antti Hyryyn. Eli lukulistalle Moreeni sekä Maantieltä hän lähti ja ei kun katselemaan seuraavalla kirjastokäynnillä, että miten käy.

---

Veijo Meri 1966/2015: Everstin autonkuljettaja
Otava. Helsinki. 
171s.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar

Nautittava romaani Kaarina Maununtyttären uskomattomasta elämästä ei ole mikään tuhkimotarina. Karin Månsdotter eli Kaarina Maununtytär (15501612) oli vasta 14-vuotias maalaistyttö, kun Ruotsin kuningas Erik XIV ihastui häneen. Kaarinasta tuli ensin kuninkaan jalkavaimo, sitten – vastoin hovin suunnitelmia – virallinen kuningatar, ja ajalleen poikkeuksellisen tasavertainen aviokumppani.

Miten vaatimaton maalaistyttö sopeutui hoviin ja elämään jatkuvan juonittelun kohteena? Millaista oli avioelämä keskellä hierarkkista jalkavaimojärjestelmää? Miltä tuntui, kun mies menetti asemansa? Carita Forsgren on kirjoittanut historiallisten faktojen pohjalta mukaansa tempaavan ja kiehtovan tarinan yli 400 vuoden takaisesta naiskohtalosta, jossa on yllättäviä yhtymäkohtia nykypäivään.

En edes muistanut omistavani tällaista kirjaa, ennen kuin se osui eteen siivotessani kirjahyllyäni lapsuudenkodissani. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää: minulla oli joskus fantasiakirjavaiheen jälkeen viihteellisten historiallisten romaanien vaihe, ja silloin niitä tuli osteltua erilaisista alekoreista lukematta. Sen enempää synkkää heräteostoshistoriaani muistelematta päätin lukaista Kolmen kuun kuningattaren läpi nyt kun se kerran käsillä oli. Koska kyseinen viihteellisten historiallisten romaanien vaiheeni tosiaan on ollut jo ohitse kauemman aikaa, en suoranaisesti odottanut pitäväni teoksesta. En tarkoita tällä, että odotin Kolmen kuun kuningattaren olevan epäonnistunut - pikemminkin oletin sen olevan erittäin onnistunut, ts. kesysti täyttävän kaikki odotukseni ja ennakkoaavistukseni, kuten kunnon viihteellinen romaani ainakin.

Alku sujui riitaisissa tunnelmissa. Tunnuin olevan koko ajan lukiessani tukkanuottasilla kirjan kanssa. Miksi kaikki hahmot pitää jakaa yksiselitteisesti "ilkeisiin" ja "ystävällisiin"? Miksi lähestymiskulma on niin radikaalin anakronistinen, yritetäänkö historiaa tehdä tällä tavalla lähestyttävämmäksi? Yritetäänkö Karinia tuoda lähestyttävämmäksi sillä, että hän ajattelee kuin nykypäivän ihminen sekä toimiessaan historiallisessa ympäristössä että kertoessaan siitä, vaikka kömpelön pintapuolisesti välillä todetaankin, että "niin silloin oli tapana ajatella" tai muuta sellaista? Minua se etäännytti. Historian ja historiallisten hahmojen suodattaminen nykypäivän ajatusmallien lävitse on minusta suorastaan vastuutonta, koska se irrottaa tapahtumat niiden historiallisesta kontekstista ja saa ne näyttämään keskiverron nykylukijan mielestä puhtaalta idiotismilta, vaikka kyseessä olisi todellisuudessa hyvin kulttuurisidonnainen asia ja ajankohtanaan hyvin järkevänä pidetty menettely. Se ei siis saa lukijaa ymmärtämään historiaa, vaan ymmärtämään sen todella pahasti väärin, vaikka tapahtumat ja päivämäärät olisivat kohdillaan - niistä historian ymmärtämisessä ei koskaan ole ollut kyse. Tuhannennen kerran: ihmisissä on yhä edelleen hyvin paljon samaa kuin satoja vuosia sitten, mutta ajattelu, että nuo piirteet myös ilmenevät täsmälleen samalla tavalla nykypäivänä kuin silloin, on kiusallisen naiivi ja näköalaton.

Minua jostain syystä kiusasi myös jatkuvasti, että teos on kirjoitettu dialogimuotoon. En nähnyt sen tuovan juuri mitään lisäarvoa kerrontaan. Ajatusleikki, jossa kertoja keskustelee Karin Månsdotterin kanssa, on jotenkin kömpelösti toteutettu, vaikka ideana se ei olekaan suorilta tuhoon tuomittu. Tapahtumat Karinin itsensä näkökulmasta kerrottuina ovat periaatteessa aika herkullisia, sillä väliin voisi saada epäluotettavaa kertojaa ja muuta kiinnostavaa. Toisinaan Karin kyllä jää kiinni valehtelusta ja toisaalta ristiriitaisista tiedoista verrattuna historiankirjoitukseen, mutta sekin aina todetaan eksplisiittisesti haastattelijan sanoin ja yleensä ohitetaan ilman sen syvällisempiä pohdintoja. Asetelman potentiaali jätetään pitkälti siihen, että nykypäivän päähenkilö huomauttelee, ettei ymmärrä jotakin keskiajan asiaa tai sitten että on ymmärtänyt jonkin historiallisen seikan toisin, minkä Karin sitten oikaisee. Karinin ja historiankirjoituksen erimielisyydet jäävät pintapuolisiksi, ja siten niiden kevyt tematisointi lopussa tuntuu hieman halvalta, vaikka onkin teoksen parasta antia. Sivuhuomiona teoksen kielestä jäi hämmentävä olo, kun raskaita aiheita käsiteltiin välillä kevyesti, välillä dramaattisesti, ja välillä humoristisia puhekielisiä sanoja käyttäen. Tyyli ei tuntunut yhtenevältä, vaan itseään jatkuvasti rikkovalta.

Se tosin täytyy myöntää, että teosta varten on selvästi tehty kunnioitettava määrä taustatyötä, ja historialliset yksityiskohdat olivat oikeinkin kiinnostavia. Aikakausikin oli sellainen, josta tiedän periaatteessa jotakin mutta käytännössä hyvin vähän, joten aihekaan ei tuntunut - ainakaan näin Karin Månsdotterista koskaan yhtään kirjaa lukeneena - loppuunkalutulta. Hahmot tuntuivat sitä vieraannuttavimmilta, mitä pidemmälle teoksessa etenin. Kuten olin arvaillutkin, kyse oli varsin viihteellisestä menosta, jossa päähenkilö - tietysti ihanin ja kaunein - saa miehet taistelemaan keskenään asemastaan riippumatta. Hän myös osaa luontevasti suloillaan ja rehellisyydellään kesyttää arvaamattoman ja epävakaan pahan pojan - kuninkaan tietysti - kateellisten kanssasisarten nenän edessä. Tällaiset hahmot lienevät viihdekirjallisuuden peruskauraa, mutta omasta mielestäni on hieman irvokasta vääntää todelliset historialliset hahmot niiden mukaisiksi.

Lukukokemukseni osoittautui varsin sensuuntaiseksi kuin olin odottanutkin, ehkä paikoin jopa hieman ikävämmäksi. Ehkäpä pitää lisätä lukulistalle Waltarin Kaarina Maununtytär, jotta tähän historialliseen hahmoon saisi hieman toisenlaista perspektiiviä. Yhtä kaikki, Kolmen kuun kuningatar suuntaa ensi tilassa kierrätyskirjahyllyyn. Sieltä teos ehkä löytää lukijan, jonka onnistuu hurmaamaan Karinin suoraviivaisella puhetyylillä ja yleisellä virheettömyydellä.

---

Catarina Forsgren 2009/2010: Kolmen kuun kuningatar
Otava. Helsinki.
445s.
Kansi: Aino-Maija Metsola

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli

Äidin pikku pyövelin yhdeksäntoista novellia kertovat siekailematta niistä tunteista, joita äidit ja tyttäret toisissaan herättävät. Sillä välinpitämättömäksi he eivät toisiaan jätä. Rakkaus ilmenee lukuisin eri tavoin, eikä se aina ole kaunista.
Claire Castillon on yksi kiinnostavimmista ranskalaisista uuden polven kirjoittajista. Äidin pikku pyöveli on Castillonin kuudes teos, ja se nosti hänet lopullisesti ranskalaisten lukijoiden ja kriitikkojen suosikiksi. Novellikokoelmasta tuli myös lahjakkaan kirjailijan kansainvälinen läpimurtoteos. 

Olin kuullut Castillonista joistakin kirjablogeista sekä silmäillyt yhtä hänen teoksistaan tehtyä opinnäytetyötä, ja kiinnostuin kuulemastani. Niinpä etsiskellessäni jotakin nopeaa ja kätevää luettavaa osui silmääni lukulistalla Äidin pikku pyöveli. Kirjaston novelliosastolla odotti siten iloinen yllätys, kun Castillonin teos oli (kerrankin) hyllyssä. En ole lukenut novelleja taas pitkään aikaan ja kaikki muut tällä hetkellä kesken olevat teokset ovat romaaneja. Niinpä odotin Äidin pikku pyövelistä virkistävää lukukokemusta, joka olisi aivan jotakin muuta kuin mikään vähään aikaan lukemani. 

Odotukseni täyttyivät hulppeasti. Äidin pikku pyöveli on mainiolla, arkisella tavalla outo - ja siksi juuri niin tuttu - mikä miellytti paljon. Siinä ihmissuhteet rakentuivat monimutkaisten, osin tiedostamattomien ajatustapojen ja tunteiden varaan eivätkä olleet latteiksi ja yksinkertaisiksi puserrettuja tavalla, johon törmää omaan makuuni turhan usein kirjallisuudessa. Lisään siis Castillonin niiden kirjailijoiden joukkoon, jotka ovat miellyttävän tarkkasilmäisiä ja uskaltavat tarttua vaikeisiinkin aiheisiin selittämättä niitä silti puhki. Castillonin kerronta on samalla keveää ja läpitunkevaa. Jo alkuvaiheessa tajuaa, että novellin kaaressa on aina lopulta käänne - eikä koskaan se käänne, jonka siellä odottaisi olevan.

Silti ihmiskuva jäi sikäli hieman etäiseksi, että en ainakaan itse löytänyt samastumisen kohdetta teksteistä. On tietysti totta, että ihmissuhteet ovat pitkälti uniikkeja vaikka samankaltaisia piirteitä sisältävätkin, ja että alle kahdensadan sivun mittaisessa novellissa kaikkien niiden kartoittaminen olisi aivan absurdi vaatimus. Sanotaanko niin, että tähän valikoimaan ei ollut osunut samankaltaista ihmissuhdetta kuin itselläni on, mikä ei tietenkään vähentänyt teoksen taitavuutta. Toisaalta se ei myöskään luonut kuin heikkoja tunnesiteitä etäisesti tunnistamieni ihmissuhdetyyppien tapauksessa ja sikäli se jäi tunnetasolla melko etäiseksi. Vaikka kulttuurin suhteen ranska on suhteellisen lähellä Suomea ainakin maailman mittakaavassa, jotenkin tekstistä silti huokui kulttuuri, joka ei tuntunut omalta. En ehkä vain tunne ranskalaista kulttuuria tarpeeksi hyvin, tai sitten se ei vain yksinkertaisesti vetoa minuun tarpeeksi, että tuntisin oloni mukavaksi. Siitä huolimatta teos kuitenkin oli kovin mielenkiintoinen.

Äidin ja tyttären suhde on siten universaali aihe, että suurimmalla osalla naisista on jonkinlainen suhde biologiseen äitiin, sijaisäitiin, adoptioäitiin, isoäitiin tai vähintäänkin äitihahmoon, osalla useitakin näistä. Castillonin teoksessa keskitytään erityisesti biologiseen äitiin ja tyttäreen ja, minkä yhtäkkiä tajusin kesken lukemisen, tytär on liki järjestelmällisesti ainoa lapsi. Toisinaan on isä kuvioissa, toisinaan ei, mutta muuten novellit noudattavat samaa kaavaa: on biologinen äiti, on tytär ja heillä jonkinlainen - yleensä jollakin tavalla hiertävä - dynamiikka. Joskus on kyse vain äidin suhteesta tyttären konseptiin. Perhesuhteita käsitellään kirjallisuudessa useinkin, mutta silti Castillon onnistuu tarjoamaan tuoreen ja uusia ajatuksia herättävän näkökulman.

On hyvin mahdollista, että luen Castillonia vielä toistekin. Alkukielisten teosten lukemiseen eivät ranskan alkeeni taivu, mutta ainakin suomennoksia on toinenkin - Pieni sydän jaksaa rakastaa siis odottakoon sitä hetkeä, kun tarvitsen jälleen jonkinlaisen tauon muusta luettavasta. Äidin pikku pyöveli ei ole millään mittapuulla elämää suurempi teos, mutta hyvinkin virkistävä, tiiviydessäänkin syvälle aiheeseen pääsevä tutkielma siitä, millaisia ihmissuhteet voivat olla ja joskus ovatkin.  

---

Claire Castillon 2006/2007: Äidin pikku pyöveli
Suom. Lotta Toivanen
Helsinki. Gummerus. 
130s.