Philip Roth: Ihmisen tahra




Coleman Silk on pienen itärannikon yliopiston klassisten kielten professori, joka joutuu 1990-luvun lopun moraalisesti sisäänlämpiävässä ilmastossa rasismisyytösten kohteeksi. Eroamaan pakotettu katkera Silk etsii lohtua itseään puolta nuoremman siivoojan sylistä. Se herättää lisää juoruja ja Delphine Rouxin, nuoren ja pisteliään yliopiston opettajan, kostonhimon. Tilannetta ei helpota ystävättären, Faunia Farleyn, sairaalloisen mustasukkainen ex-mies, joka ei ole koskaan selvinnyt Vietnamin sodan jättämistä traumoista.
Amerikkalaisen kirjallisuuden kiintotähti Philip Roth kuorii jälleen kerran petollisia kerroksia amerikkalaisuuden ytimen ympäriltä. Nyt hänen teemojaan ovat rotu, identiteetti ja ikääntyminen. 

Petollisten kerrosten kuoriminen (pohjois)amerikkalaisuuden ytimen ympäriltä kuulosti hykerryttävältä, ja kirja sai lähteä matkaani kierrätyskirjahyllystä. Olen jo pidemmän aikaa vieroksunut USA:n ihailun kyllästämää kulttuuria, sillä yhdysvaltalaisessa viihteessä nousee kerta toisensa jälkeen esiin mustavalkoinen ihmiskuva, täysi tai erittäin suuri itsekritiikin puute sekä erityisesti kaksinaismoralismi. Kaikki nämä piirteet ovat vastenmielisiä, enkä oikein enää osaa viihdyttyä yhdysvaltalaisen viihteen äärellä kuin käytännössä kritisoiden. Se ei herätä juuri mitään positiivisia tunteita, jos ei lasketa harvoja kohtuullisesti viihdyttäviä ominaisuuksia. Poikkeuksena ovat  tietysti muutamat soraäänet, joille pintakiillon rikkominen ei ole maailmanloppu, ja Rothin teos vaikutti lupaavasti sellaiselta.

Takakansitekstin mukaan Ihmisen tahra on trilogian kolmas osa. Aiemmat ovat Amerikkalainen pastoraali sekä Mieheni oli kommunisti, jotka sijoittuvat aiemmille 1900-luvun vuosikymmenille. Onkin ilmeistä, että trilogia nimenomaan piirtää kuvaa Yhdysvalloista sen suurvalta-aikana - joka, kieltämättä, on vielä voimissaan mutta hieman eri sävyisenä - ja kaikesta siitä, mitä Yhdysvallat kaikessa ristiriitaisuudessaan on ja voi olla. Kaikkea ei tietenkään ole mahdotonta esittää, mutta jo Ihmisen tahraan on tuotu niin valtava määrä erilaisia amerikkalaisuuden tahoja, monet toisiaan hylkiviä ja samalla toisiaan houkuttavia, että vähän yli kolmisataasivuinen romaani on erittäin tiivistä tavaraa. 


Tiivistä on Rothin tekstikin. Teksti on ilmaisuvoimaista mutta myös valtavan raskasta, paikoin hengästyttävää. Se tunkeutuu asioiden ytimeen ja lataa yksittäiset kohtaukset niin täyteen merkityksiä, että minun oli lukijana välillä suorastaan raahauduttava eteenpäin tekstissä. Toisaalta kulttuurin kerrostumien "painon" tunkeutuminen tekstistä ulos oli hieno ja kiinnostavakin kokemus, toisaalta taas teki kirjan lukemisesta erittäin hidasta. Lopulta luin aina vain noin kymmenen sivua kerrallaan ja menin sitten tekemään muuta tai vaihdoin kirjaa.

Raskasta ei ollut vain teksti, vaan myös sisältö. Kuvatut elämänkohtalot olivat synkkiä ja täynnä katumusta ja katkeruutta, vaikka vivahteikkaasti kuvattuna. Rothin alter egoksikin kutsuttua kertojahahmoa, Nathan Zuckermania, ei näytetty sen siloittelevammassa valossa. Tosin Zuckermanin kiinnittyminen samaan todellisuuteen muiden kanssa höltyy hieman, kun hän risteilee muiden hahmojen tajunnassa. Tai ehkä se onkin kaikki sepitettä myös kirjan maailmassa. Vanha kunnon fiktio. Tasoja ei siis todellakaan puutu.

Eikä sen puoleen teemojakaan, kuten takakansiteksti paljastaa. Ne puhuvat toistensa kanssa limittäin, mutta olin lukevinani niille yhteisen, kaikkiin jollakin tavalla liittyvän teesin: asioiden ulkopinnasta ei voi nähdä, mitä sisällä on. Etnisyys, identiteetti ja ikääntyminen - mitään näistä asioista ei voi määritellä yksiselitteisesti ulkoapäin, ja ehkäpä juuri siksi ympäristö niitä yrittää epätoivoisesti määritellä, joskus tuhoisin seurauksin. Oikein hyvä aihe kirjalle, mielestäni. Omaan makuuni liian harvoilla kirjoilla on tänä päivänä todellista sanottavaa tai annettavaa. Tällä oli.

Ihmisen tahra olikin monella tavoin itsereflektiota harrastava kirja, mistä pidin pääosin. Toisinaan tosin kriittisyys käväisi julistamisen puolella, mitä en oikein osannut arvostaa. Arvoinkin pitkään, pitääkö tämän teoksen vai ei. Se oli ollut melko raskas lukukokemus ja vaikka voisin kuvitella lukevani Rothia jatkossakin, en mitä todennäköisimmin lue enää uudestaan tätä nimenomaista teosta. Menkööt siis ja herättäkööt jossakin muutta yhtä paljon ajatuksia kuin minussa.

---

Philip Roth 1998/2003: Ihmisen tahra
Suom. Kristiina Rikman
Juva. WSOY. 
332s.
Kansi: Piia Aho

Kommentit

  1. Muistan pitäneeni tästä valtavasti, vaikka lukemisesta on jo aikaa. Mielenkiintoinen huomio tuo, että identiteettiin liittyviä asioita pyritään määrittämään voimakkaasti juuri siksi, että ne eivät ole yksiselitteisiä. Ihmisellä on tarve järjestää maailma kategorioihin, vaikka niitä ei luontaisesti olisi olemmassakaan.

    Muistan myös löytäneeni kirjasta todella mustaa huumoria. Mieleeni on painunut erityisesti Faunian ex-miehen vierailu kiinalaisessa ravintolassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kirjaa voi kyllä ihan oikeutetusti kutsua hyväksi. Ihmismieli kaipaa selkeyttä ja luontaisesti hakee nopeita tilannearvioita - ja valitettavan usein juuttuu niihin - mikä johtaa monenlaisiin tragedioihin. Roth osaa kuvata kaikkea tätä taitavasti.

      Kohtaus kiinalaisessa ravintolassa oli kyllä vaikuttava. Toinen mieleenpainuva on lopun pilkkikohtaus, jossa kyseinen ex-mies ja Zuckerman keskustelevat.

      Poista
  2. Ah, Roth on ollut lukulistallani ikuisuuden! Portnoyn tauti siis, sehän on varmaan kaikista tunnetuin Rothin kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulipa Portnoyn taudista mieleen yhtäkkiä sellainen epämääräinen muisto, että se kuuluisa maksakohtaus on tainnut tulla jollakin kurssilla eteen tekstinäytteenä tai analysoitavana katkelmana. Kunnon hulluuden tutkielma siis luvassa, kun sinne asti listallasi ehätät. Tätä Ihmisen tahraakin voi harkita, jos yhteiskunnallisempi ote viehättää.

      Poista

Lähetä kommentti

Viikon luetuimmat