keskiviikko 31. elokuuta 2016

Arne Nevanlinna: Marie

Marie Myhrborgh on yhtä vanha kuin mennyt vuosisata. Hän jaksaa vaivoin kääntyä vanhainkodin vuoteessa mutta tottuu vuosien mittaan olemaan, syömään ja puhumaan yksin.

Marie on helsinkiläisen kirurgin leski ja ennen kaikkea strasbourgilainen. Kun hän saapuu vasta itsenäistyneeseen Suomeen, hän ei voi aloittaa keskustelua selvittämättä ensin, mikä puhuttelumuoto on comme il faut.

Tajunnanvirta kulkee huolettomasti menneen ja nykyisen ajan, keskieurooppalaisen ja suomenruotsalaisen kulttuurin väliä. Muistikuvat ryöppyävät kuin ajatus, vapaasti ja selittelemättä. Niistä syntyy hienostuneen humoristinen ja charmikas tarina suomalaisesta ja ranskalaisesta suvusta.

Kirja hypähti lukujononi kärkeen saadessani sen lainaksi suosittelujen kera. En ole koskaan aiemmin lukenut mitään Nevanlinnalta, joten tässä tarjoutui kuin ohimennen mahdollisuus jälleen laajentaa käsitystäni kotimaisen romaanikirjallisuuden kirjosta. Historiallinen aihekin vaikutti ihan lupaavalta, vaikka minulla ei olekaan ollut kovin iloisia kokemuksia historiallisista romaaneista viime aikoina. Suomen näyttäminen ulkomaalaisen silmin on omaan makuuni hieman kulahtanut aihe, mutta suosittelujen vuoksi päätin antaa Marielle mahdollisuuden.

Muistaakseni Poutasen Kotimatka oli ensimmäinen lukemani kirja, jossa suomalaisuutta tarkasteltiin ja pohdittiin suhteessa johonkin toiseen kulttuuriin. Se oli minusta, vasta fantasiahyllyltä siirtyneestä teinistä, oikein oivaltava ja jännittävä kirja. Sittemmin kävi ilmi masentava totuus: kulttuurien vertailu romaanimuodossa seuraa harvoin muita kuin ennalta määrättyjä raiteita ja että niiden raiteiden sahaaminen on kiinnostavaa korkeintaan sillä ensimmäisellä kerralla. Suomalaisen ja kulttuurin X vertailuun kuuluvat aina milloin minkäkin ikävöinti, suomalaisten jöröyden, juomakulttuurin, pöytätapojen ja kielen paheksunta ja luonnon sekä jöröyden alta paljastuvan sisukkuuden ja hyväsydämisyyden ihailu. Marie ei tarjonnut poikkeusta kaavasta. En ole vielä saanut selville, mitä muuta nämä kuvaukset palvelevat stereotypioiden lisäksi - kansallisromantiikkako siellä kolkuttelee? Itseironiana en osaa kliseiden toistelua nähdä.

Kaikeksi onneksi kaikki Mariessa on muutakin sisältöä kuin suomalaisessa hoitokodissa kärsiminen. Päähenkilö Mariella on ollut pitkä ja vaiheikas elämä, ja hänellä on aivan tunnistettava luonnekin - aina plussaa päähenkilöiden kohdalla. Takakannessa mainittu humoristisuus jää - Marielle hyvin sopivasti - varsin sovinnaiselle tasolle. Hänen elämänsä kulusta kerrotaan vyöryvällä, ajatuksenvirtaa muistuttavalla kerronnalla, joka on ihan toimivaa ja sujuvaa eikä häiritse lukemista. Paikoin teksti on jopa melko tunnelmallista, vaikkeivät tyyli tai kerronta erityisen omaperäisiä olekaan. Tällaista tekstiä lukee, mutta sen ilmaisuvoiman jäädessä vähäiseksi myös lukijana jää turhan etäälle hahmojen ja tapahtumien maailmasta. Hahmojen kohtalo ei kiinnosta niin paljon kuin toivoisi.

Parasta teoksessa onkin ajankuva. Koko 1900-luku tulee käytyä monine tyrskyineen ja vaaroineen. Pintapuolisuus ei syö näkökulmaa ihan liikaa, kun kyse on kuitenkin melko kapea-alaisesti elämää näkevän ylhäisen kotirouvan muisteloista. Poliittisten virtausten ja nationalismin liikehdinnät yltävät silti Marie-rouvan illallispöytään asti. Henkilönä Marie on sikäli uskottava, että hän jo nuorena muodostaa käsityksen maailmasta eikä liki sata vuotta myöhemminkään halua päästää irti näistä käsityksistään. Hän elää eteenpäin, yrittää selviytyä arjen, velvoitteiden ja omien unelmiensa ristiaallokossa kyseenalaistamatta koskaan juuri mitään muuta kuin välittömiä ja senhetkisiä olosuhteita ja asioiden laitoja. On omalla tavallaan hyvin tyydyttävää lukea hahmosta, joka ei ole mikään yli-ihminen. Suurin osa ihmisen elämästä menee kuitenkin pienten asioiden kanssa puuhasteluun, ei suuren kuvan pohdintaan. Taustalla historia muotoutuu milloin miksikin ja aina elämä jatkuu - ainakin jossakin muodossa, jonkun kohdalla.   

Loppuvaikutelmani Mariesta oli Downton Abbey vähemmällä sokerikuorrutuksella. Toisin sanottuna romaani oli hieman hengetön eikä oikeastaan tuonut mitään uutta ajatusmaailmaani, vaikka kertoikin ihan mukiinmenevän tarinan. Hötöksi Marieta ei voi oikein millään mittapuulla kutsua, mutta uuden näkökulman etsimisen sijaan se pyöritteli samoja palikoita, joilla niin moni muukin romaani on rakennettu. Teoksen oma ääni jäi vaimeaksi.


---

Arne Nevanlinna 2008/2012: Marie
WSOY. Helsinki. 
306s.
Kansi: Kristina Segercrantz 

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu kertoo nuoren lestadiolaisparin, Viljan ja Aleksin, tarinan. Heti kun käsi löytää käden, he näkevät mielessään viiden litran riisipuurokattilan ja pirtinpöydän alta vilkkuvat seitsemänkymmentä varvasta. 

9 vuotta ja 4 lasta myöhemmin, Vilja katselee, kun Otso-poika tanssii valkoiset kiharat hulmuten, ja yrittää muistaa, mikä oli se hetki, kun hänen kehostaan hävisi rytmi. Seuroissa naiset katsovat ensiksi vatsaan ja sitten silmiin. Saarnassa nainen kuvataan lintuemona, joka ei pääse pesän uumenista. Sitten tulee päivä, jolloin Aleksi ja Vilja istuvat käsi kädessä äitiyspolilla, ja kaikki muuttuu lopullisesti. 

Tulipa sitten lainattua julkaisuaikanaan hypetetty kirja, jonka olen suunnitellut lukevani sen julkaisuvuodesta 2013 asti. Hypetys ei sinänsä ole minulle ongelma, sillä se voi johdattaa kiinnostavien kirjatuttavuuksien ääreen. Hypeillä on kuitenkin tapana laimeta ja koska jonottaminen tai minkä tahansa kirjan ostaminen eivät kuulu tapoihin, kuljen helposti parin vuoden takaisten sensaatioiden ohitse kirjastossa niiden olemassaolon jo autuaasti unohtaneena. Taivaslaulukin osui silmääni hyllystä siinä vaiheessa, kun olin jo pidemmän aikaa haeskellut kirjaston hyllystä jotakin teosta, joka olisi lukulistallani.

Sanottakoon silti, että Taivaslaulu jäi tavallista paremmin mieleen aihepiirillään, joka on sieltä sieltä mielenkiintoisimmasta päästä, mitä tulee kirjahypeihin muutaman vuoden ajalta. (Takakansiteksti ei tosin anna aiheelle oikeutta.) Minulla on ihmissuhteideni kautta jonkin verran kosketusta vanhoillislestadiolaiseen elämäntapaan ja myös sen synkkiin puoliin. Olen myös jonkin verran seurannut julkista keskustelua hengellisestä väkivallasta, jossa tulee aika ajoin esille muiden uskonnollisten yhteisöjen ohella myös lestadiolaisissa piireissä tapahtuvista vahingoittavista käytännöistä, ja sikäli Taivaslaulun henkilöhahmojen kipuilujen aiheet olivat jo ennalta tuttuja.

Teos ei siis tuntunut mitenkään sensaatiomaiselta paljastukselta, vaan arjesta ja sen haasteista kumpuavalta pohdiskelulta. Naisen osa yhteisössä on raskas ja paineet kovat. Samalla vakaumus ja yhteisö tarjoavat valoa ja turvaa elämään. Mieleeni tuli väkisinkin yhtymäkohta muutaman sukupolven takaiseen luterilaiseen ihanneperheeseen, ei niinkään teologiselta kannalta mutta arjen tasolla. Parasta Taivaslaulussa olikin arjen kuvaus hyvine ja huonoine hetkineen sekä erityisesti juuri rakkaustarina, jonka osapuolet ovat niin syvän inhimillisiä ja joiden rakkaus ei ole täynnä ylidramaattisia käänteitä, vaan ylä- ja alamäkeä, jotka rakkaus kestää. Kerrankin romanssi ei saanut kiiruhtamaan kyllästyneesti tekstissä eteenpäin, vaan kosketti aidosti.

Kieli on Taivaslaulussa varsin runollista ja runsasta, mikä varmasti jakaa mielipiteitä. Itse en ole valtavan rönsyilevien kielikuvien ystävä. Tässä tapauksessa ne kuitenkin loivat teokselle ominaisen tunnelman ja myös onnistuttiin pitämään sivuosassa. Kerronta ei alkanut tunkea lukijan ja sisällön väliin, vaan osaltaan upotti entistä perinpohjaisemmin kuvattuun maailmaan. Kirjallisia viitteitä on paljon niin uskonnollisiin teksteihin, kansanrunouteen kuin lastenlauluihinkin. Taivaslaulun kokonaisrakenne onkin muodikkaasti eri tekstilajeja sekoitteleva ja ei-lineaarinen. Kymmenen vuotta sitten vastaavaa teki lähinnä Sinisalo, mutta nyt se on selvästi suomalaisen romaanikirjallisuuden valtavirtaa. Mutta jos rakennetta osaa käyttää toimivalla tavalla, mikäs siinä. Ei ole mitään mieltä olla pitämättä rakenteesta  vain siksi, että se on muotia, jos sen kautta kerran muodostuu koskettava kirjallinen elämys.

Tämän lukukokemuksen perusteella olen niillä linjoilla, että teos on muutaman vuoden takaisen hypensä arvoinen. Takakannessa lainattu Aamulehden luonnehdinta "erilaisesta, omanlaisesta, rohkeasta" on aika lähellä omaa jälkimakuani. Taivaslaulu oli pitkästä aikaa sellainen romaani, joka tuli lukaistua aivan huomaamatta. Kolmisensataa sivua kääntyivät yhdessä vuorokaudessa. Voisin jopa harkita Taivaslaulun lisäämistä omaan hyllyyni.

---

Pauliina Rauhala 2013/2015: Taivaslaulu
Gummerus. Helsinki. 
284s.
Kansi: Tuomo Parikka

keskiviikko 24. elokuuta 2016

J. K. Rowling: Paikka vapaana

Kun Barry Fairbrother lyyhistyy hengettömänä golfklubin pihaan, Pagfordin pikkukaupunki menee sekaisin. Pidetyn ja toimeliaan paikallisvaltuutetun kuolemaa suree moni, mutta Barryn poismeno herättää myös levottomuutta. Valtuustossa on paikka vapaana - kuka siihen istuu?

Romaani marssittaa lukijan eteen suuren joukon kaupunkilaisia: nuoria ja vanhoja, onnellisia ja onnettomia, konservatiivisia ja uudistusmielisiä, kaunaisia ja hyväntahtoisia. Yhden miehen ympärille kutoutuu aikeiden, haaveiden, menetysten ja salaisuuksien tiheä verkosto. 

Paikka vapaana on mestarillisen tarinankertojan runsas, todenmakuinen ja viihdyttävän ilkikurinen romaani, josta jokainen meistä voi tunnistaa itsensä ja naapurinsa.  

Tämä teos on yksi kirjahyllyni vakioasukkeja. Aina välillä tulee olo, että haluaa lukea Rowlingin sujuvaa tekstiä ja mukavalla tavalla tyylittelyn ja realismin välillä tasapainottelevaa ihmiskuvausta. Tässä vaiheessa lienee oleellista huomauttaa, että kyseessä on tällä hetkellä hyllyni ainoa Rowling - minulla oli Harry Potter -kausi joskus ala-asteen alkupuolella (ennen kuin ihastuin ikihyviksi Tolkienin Taruun sormusten herrasta  muutama vuosi myöhemmin) ja sittemmin olen ihan kiinnostuneena seurannut sarjaa, mutta lapsuudenkotini Harry Potter -kirjat päätyivät innokkaamman perheenjäsenen hoiviin, mikä on oikein sopiva järjestely. Paikka vapaana on teos, jolla on minulle paljon enemmän uudelleenlukuarvoa.

Paikka vapaana esittelee laajan hahmokaartin ja useita päähenkilöitä, joiden seuraamisesta muodostuu tutkielma vuorovaikutuksesta sisäänpäinlämpiävässä ja kulisseja ihannoivassa brittiläisessä maalaiskylässä. Rowlingin tekstien vahvuus on nähdäkseni aina ollut hahmoissa. He ovat tarpeeksi monipuolisia yksinkertaistuksia, jotta heidän kohtalostaan kiinnostuu. Yksittäisissä sivuhahmoissakin on monensävyisiä puolia, mikä saa hahmot tuntumaan ainutlaatuisilta ja uskottavilta. Samalla etenkin tässä teoksessa hahmot ovat tavallisesti myös jonkin "tunnetun" ihmistyypin ilmentymiä, kuten takakansitekstikin ilmaisee - kaikkihan tunnistavat tuollaisen tai tällaisen ihmisen, joko naapurissa tai itsessään (ehkä rehellisyydestä riippuen). Itse en tosin tunnistanut kuin yksittäisiä piirteitä ja toimintatapoja, joita voisin liittää suoraan itseeni tai tuntemiini ihmisiin, mutta en toisaalta elä brittiläisessä yhteiskunnassa. Kaiketi tyypit ja niiden ilmeneminen ovat erilaisia eri kulttuuripiireissä

Teos rakentuu vaihtuvista näkökulmista ja luo siten varsin monipuolisen kuvan siitä, mitä kaikkea kylässä on meneillään ja miten nämä asiat suhteutuvat toisiinsa. Hyvin tehtynä tällainen hahmojen välillä vuorottelu on oikein kiinnostavaa, sillä se havainnollistaa hyvin vahvasti, kuinka erilaiselta ihmisen elämä näyttää ulospäin, läheltä seurattuna saati henkilön omasta näkökulmasta. Paikka vapaana näyttää myös ennakkoluulojen ja todellisuuden ristiriidan monen eri elämänkohtalon kautta. Kenelläkään hahmoista ei ole realistista käsitystä siitä, millaista on toisen elämä saati maisema pään sisällä, ja juuri sen huomion osuvuus antaa teokselle sen viiltävimmän kärjen.

Samalla Paikka vapaana kurottelee myös kohti yhteiskunnallisesti kantaaottavia sävyjä. Se esimerkiksi kommentoi päihdehoitoa, brittiläistä paikallispolitiikkaa ja paikoin jopa peribrittiläisen konservatiivista ajatusmaailmaa. Kirjana se on toisaalta erittäin kulttuurisidonnainen ja voi olla, että aivan kaikki kritiikin tasot eivät ole minulle auenneet, toisaalta taas yhteiskunnalliset ongelmat ja haasteet ovat samankaltaisia kuin länsimaissa laajemminkin. Esimerkiksi merkittävään osaan nouseva nimbyily ulottuu ilmiönä brittiläisiä pikkukyliä paljon laajemmalle. 

Paikka vapaana on siitä mukava oman kirjahyllyn asukki, että sen lukemiselle ei suoranaisesti tarvitse oikeata mielentilaa - kuten osalle kirjoista - vaan sen voi lukea milloin vain. Mukaansatempaavuutensa takia se on osunut käteen varsin erilaisissa tilanteissa ja ollut aina mukava lukukokemus. Jos Rowling vielä joskus kirjoittaa Potter-maailman ulkopuolelle sijoittuvia romaaneja (lukuunottamatta dekkareita), tulen ehdottomasti lisäämään ne lukulistani jatkoksi.

---

J.K. Rowling 2012: Paikka vapaana  
Suom. Ilkka Rekiaro
Otava. Helsinki.
543s.
Kansi: Mario J. Pulice, Joel Holland
 

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Vladimir Nabokov: Kalvas hehku

Amerikkalainen runoilija John Shade on kuollut, murhattu. Shaden ystävä ja toimittaja, Charles Kinbote, koostaa kirjaksi hänen viimeisen runonsa "Kalvas hehku" ja liittää siihen esipuheen sekä pitkän ja yksityiskohtaisen kommentaarin. Hänen käsittämättömän henkilökohtaiset huomautuksensa muuttuvat fantasiaksi ja paljastavat ehkä enemmän kuin olisi viisasta. 

Vladimir Nabokovin kypsän kauden mestariteos Kalvas hehku on nerokkaasti rakennettu parodia jännityskirjallisuudesta, oppinut kommentaari ja hulluuden kronikka. 

Siitä ei pääse mihinkään: Nabokov on yksi suosikkikirjailijoistani siitäkin huolimatta, että Kalvas hehku on vasta neljäs teos, jonka Nabokovilta olen lukenut. Pistäytyessäni lyhyesti kirjastossa suuntasin juurikin näistä kahdesta syystä suoraan hyllyn kohtaan N ja otin mukaani ensimmäisen silmääni osuvan Nabokovin teoksen, jota en vielä ollut lukenut. Nabokovin teksteissä on häkellyttävän syvä ja omintakeinen tunnelma, josta ei vain saa tarpeekseen. Kun ryhtyy lukemaan Nabokovia, tietää aina saavansa sitä, mitä tilaa, tai vähän vähän enemmänkin - vaikka osasin jo odottaa vaikuttavuutta, Kalvas hehku ylitti odotukseni.

Tunnelman lisäksi Nabokovin proosa kiehtoo rakenteensa vuoksi. Kalvaassa hehkussa rakenne on erityisen hienostunut, sillä teos on mahdollista lukea monessa eri järjestyksessä tai eri reittejä teoksen lävitse risteillen. Alussa on esipuhe, jota seuraa runokokoelma. Loput teoksesta käsittää kommentaarin runokokoelmaan sekä hakemiston. Runokokoelman voi lukea viitteiden kautta, hyppiä ristiviitteestä toiseen ja välillä käväistä hakemistossa, jos haluaa, ja minulle jäikin tunne, että tämä teos pitäisi joskus lukea aivan toisessa järjestyksessä. Näin ensimmäisellä kerralla luin Kalvaan hehkun varsin mielikuvituksettomasti alusta loppuun, sillä halusin saada siitä selkeän kokonaiskuvan kaikesta sisällöstä ja myös seurata kevyttä kronologiaa, joka teoksessa kaikesta huolimatta vallitsee.

Kalvaassa hehkussa, kuten kaikissa muissakin Nabokovilta lukemissani teoksissa, on pakkomielteen kourissa vääntelehtivä päähenkilö. Tosin tällä kertaa hieman erilaisen pakkomielteen - Lumooja, Lolita ja Naurua pimeässä pyörittelevät samaa kuluttavan ja tuhoavan intohimon teemaa, mutta Kalvaan hehkun Charles Kinbote on kehittänyt pakkomielteen täydellisestä hänen syvimpiä sielun liikkeitään mukailevasta runoelmasta, jonka hän haluaa suosikkirunoilijansa kirjoittavan. Kertoja loihtii esiin vaikuttavan, puistattavan ja traagisen kuvan itseriittoisesta ja toisiin ihmisiin välineinä suhtautuvasta, lievän suuruusharhaisesta tutkijasta, joka näkee oikeudekseen täyttää myös ahdistelemansa runoilijan postuumin teoksen kommentit omalla faktan ja fiktion välillä taiteilevalla vuodatuksellaan, joka lopulta jättää runoilijan ja tämän teoksen auttamattomasti sivuosaan.

En myöskään voi olla mainitsematta kielestä, joka on ehkä tärkein yksittäinen tekijä, joka tekee Nabokovin kerronnasta niin valtavan valovoimaista. Hänen kielellisistä lahjoistaan kertoo jo se, että hän hallitsi useita kieliä sujuvasti ja kirjoitti loistavasti useammalla. Lukijana erityisesti Nabokovin metaforat ovat omaa luokkaansa. Ne avaavat kokonaisia rinnakkaisia todellisuuksia yhdessä virkkeessä tai parhaimmillaan muutamalla sanalla. Tekstissä on myös huomattavia määriä ironiaa - usein epäluotettavan kertojan sävyissä, kuten Kalvaassa hehkussa ja Lolitassa - mikä varmistaa paitsi kielellisesti myös älyllisesti taitavan ja monipuolisen lukukokemuksen.

Kalvas hehku on taattua Nabokovia ja lukemaani painokseen liitettyjen kommenttien perusteella jopa "yksi loistavimmista romaaneista, joita on koskaan kirjoitettu" ja "yksi vuosisatamme suuria taideteoksia" sekä "ylittää kirjallisena voimannäytteenä kaiken, mitä Nabokov on aikaisemmin kirjoittanut". Usein suhtaudun tällaisiin ylityksiin melko skeptisesti, mutta tässä tapauksessa olisin valmis jopa varovasti nyökkäilemään. Eihän siitä mihinkään pääse, Kalvas hehku on hyvä kirja. Saa nähdä, josko se joskus päätyisi ihan hankintalistalle asti.

---

Vladimir Nabokov 1962/2014:  Kalvas hehku
Suom. Kristiina Drews
Gummerus. Helsinki. 
336s.
Kansi: Tuomo Parikka  

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Ilpo Halonen: Seitsemän piippalakkia

Ilpo Halonen kirjoittaa lujaa ja täyteläistä proosaa. Esikoisnovelleissaan hän liikkuu notkeasti ihmismielen muuttuvassa maisemassa. Hän on tarkkailja ja tutkija, ei selittäjä. 

Halosen novelleissa on usein läsnä lopun alku, kuoleman aavistus. Silti novellien henkilöt eivät jää yksityisyyteensä vaan kerronta avaa heidän kauttaan näkökulmaa ympäröivään todellisuuteen, sen erilaisiin mahdollisuuksiin. 

Tämäkin novellikokoelma asettui lukupinooni sen kierrätyskirjahyllystä kannettuani. Ilpo Halonen on kirjailija, josta en suoraan sanottuna ollut edes kuullut koskaan ennen, joten mielenkiintoni heräsi jo siinä vaiheessa, ja edelleen viihteellisyyden ilmeinen poissaolo syvensi kiinnostusta entisestään. Takakansitekstin vakuuttelut olivat kovin lupaavia eivätkä viitanneet viihteellisyyteen. Äkkiäkös sitä alle satasivuisen novellikokoelman huitaisee ja oppii samalla tuntemaan hieman uutta nurkkaa suomalaisen kirjallisuuden kentältä.

Novellikokoelmaksi Seitsemän piippalakkia on varsin yhtenäinen. Eri kertomukset ovat tapahtumiensa ja tyylinsä puolesta linjassa keskenään ja ne voisivatkin hyvin tapahtua samassa maailmassa mutta eri aikoina. Se lieneekin ollut tarkoitus: kaikki sijoittuvat tunnistettavasti suomalaiseen arkitodellisuuteen, mitä se nyt on tarkoittanut minäkin aikana. Havaittavissa on myös tiettyä kronologisuutta novellien välillä. Sain vaikutelman, että jokaisessa novellissa on siirrytty ajassa eteenpäin edelliseen novelliin nähden. Novellikokoelman alkupiste on rintamakuvaus ja se päättyy kansainvälisessä bisneksessä toimivan liikemiehen itsereflektioon. Mukaan mahtuu raksatyöläisiä, syrjäkylän kantabaariporukka ja jopa yksi naispäähenkilökin. 

Novellit keskittyvät lähinnä - kuten takakansikin luonnehtii - ihmismielen liikkeisiin ja ihmiskuvaukseen. Harmi vain, että ihmiskuvaus ei tarjoa mitään uutta tai edes kovin koskettavaa otetta ihmismieleen. Pidän kuvausta sikäli hieman epäonnistuneena, että minusta jäi tuntumaan, että en voi esimerkiksi kyseisiin 1900-luvun loppupuoliskon raksamiehiä koskaan ymmärtää, sillä elämänpiireissämme ei ole mitään yhteistä. Parhaissa ihmiskuvauksissa nimittäin inhimillisyys loistaa läpi puitteista huolimatta (vilkuilen tässä hieman Päätaloon päin), ja se yhdistää lukijaa ja hahmoja. Aiheiden jälkimaku oli tyhjäksi kalutun oloinen, jo tuhanteen kertaan käsitellyn miehen psyyken luotaaminen. Järkyttävä määrä kulttuurillisista tarinoista keskittyy nimenomaan miehisen kokemuksen välittämiseen (ja nykyään vastaiskuna myös naisen kokemukseen nimenomaan naisellisesta positiosta), mikä on väsyttävää kaltaiselleni lukijalle, joka on huomattavasti kiinnostunut yleisinhimillisestä kokemuksesta ja yhdistävistä tekijöistä erojen sijaan. Osittain tyhjyys selittyi myös sillä, että tämä lienee nyt sitä suurten ikäluokkien kirjallisuutta,  joka oli 1900-luvun puolella normi kotimaisessa kirjallisuudessa eikä nähdäkseni edusta mitään uutta tai raikasta näkökulmaa. Jälkivaikutelma novelleista on "tämä kaikki on nähty jo niin monta kertaa".

Hahmot olivat turvallisia arkkityyppejä, joissa oli maltillisia persoonallisuuden vivahteita. Tai ainakin mieshahmoissa, yhtä päähenkilöhahmoa lukuunottamatta naiset nyt vain levittelivät jalkojaan milloin missäkin yhteydessä, joko eroottisessa lavashowssa tai mieshahmojen alitajunnan ohjaamissa oudoissa unikohtauksissa. Näissä hämmentävissä, jopa psykoanalyyttiseen vivahtavissa kohtauksissa olisi varmasti paljon tulkittavaa, mutta suoraan sanottuna en ollut kiinnostunut mahdollisesta sanomasta tai hahmojen sisäisyyden muista sävyistä. Niinpä annoin olla ja siirryin seuraavan teoksen pariin. Ilmeisesti minulta joko puuttuu oikea viitekehys teoksen lukemiseen, tai sitten tässä on kaikki, mitä sillä on tarjottavana - kumpikaan ei ole kovin kannustava ajatus.

Seitsemän piippalakkia saa jatkaa matkaansa kierrätyshyllyyn. Se ei ihmiskuvauksessaan suoranaisesti tuonut mitään uutta ajatusmaailmaani ja tuntui hiihtelevän kesysti samoja latuja kuin valtavirtainen "suurten ikäluokkien kirjallisuus" ainoana poikkeavana piirteenään realismista irtoavat, jopa psykoanalyyttiseen vivahtavat unijaksot. Tulipahan lukaistua, ja tästedes nimi Ilpo Halonen sanookin jotain.

---

Ilpo Halonen 1990: Seitsemän piippalakkia
WSOY. Helsinki.
160s.
Kansi: Martti Ruokonen